Sissielämää

Vietämme kesät mökillä, joka sijaitsee kolmen vartin ajomatkan päässä kotoamme. Mökki ei ole talviasuttava, mutta mikäli omaa sopivassa määrin sissihenkeä ja nauttii alkeellisista oloista, voi siellä viettää viikonloppuja keväästä pitkälle syksyyn.

Lähdimme pennun kanssa heti seuraavana päivänä viikonlopuksi mökille perjantaisen työpäivän jälkeen. Koko ikänsä koiria kasvattanut työkaverini sanoi, että hän ei yleensä jakele neuvoja, ellei joku niitä pyydä, sillä näkemyksiä ja koulukuntia koirien hoitamisessa on yhtä monta kuin on neuvojen antajia. Mutta yhden neuvon hän halusi antaa: pitäkää pentu vapaana, jotta sen leimautuminen alkaisi heti, sillä myöhemmin on liian myöhäistä. Luoksetulokasvatus alkaisi siis ensimmäisestä päivästä. Kuuntelin näitä viisaita sanoja, sillä halusin välttää kaikki mahdolliset Merryn kanssa tehdyt virheet.

Verannan maton reuna purkautuu mukavasti kun oikein yrittää

Viikonlopuksi tarvitsee uskomattomat määrät tavaraa, kun kaikki pitää tuoda kaupungista, juomavettä myöten. Tällä kertaa tavaraa oli vieläkin enemmän, sillä pakkasimme mukaan koiralle sen pedin, ruokaa, kipot ja muut vermeet.

Omasta pedistään se ei välittänyt tippakaan, vaan väsähdettyään se hakeutui ulko-oven lähellä olevan naulakon alla olevien kenkien ja saappaiden metsään. Jalkineiden joukkoon oli pudonnut henkarilla roikkunut hupparini. Se nukahti hupparini päälle, puoli koiraa kumolleen kaatuneen ison Kontio-kumisaappaan varren sisälle. Merkillisintä oli, että se ei edes yöllä tullut itkemään sänkymme viereen, vaan nukkui koko yön samassa paikassa.

Syitä syvempiä

Seuraavana päivänä kerroin töissä työkaverilleni, että olimme käyneet katsomassa pentuja. Hän innostui valtavasti, vaikka koetin toppuutella ja hyssytellä, ettei asiaa nyt ihan kaikille tarvitse kailottaa. En ollut hiiskunut sanaakaan koko koira-asiasta kenellekään.

Tämä työkaverini on koiraihminen. Hänellä oli ollut suloinen Ronja-koira, valkoinen länsiylämaanterrieri, jonka aivoituksia ja edesottamuksia hän kertoili meille aina silloin tällöin. Ronja-koira menehtyi kasvaimeen pari vuotta aikaisemmin ja vakaasti päätettyään olla ottamatta koiraa, oli hän pyörtänyt päätöksensä syksyn aikana ja kertoi tammikuussa varanneensa pennun, jonka hän kävisi hakemassa kotiinsa ylihuomenna. Kuiskutin hänelle, että kävimme katsomassa pentuja, jotka olivat aivan samanikäisiä, mutta että en usko, että siitä taitaa tulla yhtään mitään.

Äitini koira sylissään sekä pikkusisareni ja minä aikoja sitten

Töistä palattuamme istuuduimme tavanomaiseen tapaan päivällisen jälkeen kahvimuki kourassa olohuoneeseen. Hiljaisuuden katkaisi mieheni, joka kysyi, olinko jo soittanut kasvattajalle. Esitin vastakysymyksen muodossa, etten voi soittaa, sillä en tiedä, mitä sanoisin. Jatkoin, etten voisi ottaa koiraa, jos yksikään perheessä sitä vastustaisi, sillä kaikkien on voitava viihtyä kodissamme.

Mieheni vastasi, että vaikka hän ei ole asiasta aivan yhtä innoissaan kuin minä, on hän valmis panemaan omat mielipiteensä taka-alalle, sillä hän tietää, miten tärkeä asia minulle on. Kaukaa viisaana hän oli aistinut jo pitemmän aikaa, että hain sisältöä elämälleni lasten kasvaessa ulos kodista. Äitini äkillinen kuolema taisi olla se viimeinen tuuppaus koiran suuntaan.

Tohistessani koiran hankintaa, en ollut tullut tarkemmin pohtineeksi perimmäistä syytä sen hankintaan, olin vain vatvonut ja jauhanut sitä, osaisinko olla hyvä koiranomistaja ja kasvattaja.

Se toiseksi kaunein tyttö

Keskellä olohuoneen lattiaa oli pentuhäkki ja sen laitaa vasten seisoi innosta kiljuen kolme pentua, yksi kookkaampi uros ja kaksi narttua. Hetken jutusteltuamme kysyin, saako niitä nostaa syliin ja totta kai sai.

Nostin toisen nartun mieheni laimeista vastusteluista huolimatta hänen syliinsä ja toisen omaan syliini. Urospennun tiesimme odottavan uuteen kotiin lähtöä, joten ajattelin keskittyä narttupentuihin. Kasvattajat Heidi ja Markus kertoivat, että yksi uroksista oli jo lähtenyt ja toinen matkaisi ulkomaille, minkä vuoksi se olisi heillä siihen asti, että se saataisiin rokotettua ensimmäistä kertaa. Rokottaminen oli ehtona koiran matkustusasiakirjojen kuntoon saamiseksi.

Koko Sweet Drinks -pentue

Toinen nartuista oli mitä kaunein, mustavalkoinen tyttö. He kertoivat, että sitä he eivät myy vaan ovat ajatelleet joko pitää sen itsellään tai sitten antavansa sen sijoitukseen.

Jäljellä olisi siis vain yksi pentu, sisarusparven ainoa päätä lukuun ottamatta kokonaan valkoinen ja ainoa, jolla oli mustavalkoisen värityksen lisäksi ruskeaa leuassaan ja kulmakarvoissaan.

Lähdimme parinkymmenen minuutin päästä kotiin mietteliäinä ja hämmentyneinä. Vartin ajomatka oli tavallista hiljaisempi, molemmat odottivat, että toinen sanoisi jotain. Kotonakaan emme oikein osanneet puhua asiasta, ihan kuin olisimme vältelleet koko aihetta. Ehkäpä yön yli nukkuminen olisi ainoa oikea ratkaisu. Jollain tapaa minusta tuntui myös siltä, että mikäli soittaisimme heti ja sanoisimme ottavamme pennun, vaikuttaisimme liian innokkailta ja kasvattajasta tuntuisi, ettemme olisi harkinneet päätöstä riittävästi ja näin ollen he olisivat voineet kieltäytyä myymästä pentua liian heppoisin perustein.

Huomasin, etten ollut päässyt pitkälle asian liiallisesta analysoimisesta ja pähkäilystä….en muista pohtineeni edes lasten hankkimista yhtä ongelmakeskeisesti.

kuva kasvattajalta

I’m listening

Jossain vaiheessa huomasin vierailevani varsin taajaan Jack Russell –rodusta kertovilla sivuilla. En voi kiistää, etteikö rakastamani televisiosarja radiopsykiatri Frasierista olisi vaikuttanut asiaan. Frasierin luokse muuttaneen isän kylkiäisenä miehen elämään astui Eddie-koira. Tuo vekkuli otus oli samanaikaisesti pieni ja iso koira. Se oli lyhytkarvainen, mutta ihanan ruokkoamattoman näköinen.

Hera vastasyntyneenä

Kennelliiton pentuvälityksessä oli aivan kotikuntani liepeillä kasvattaja, jolla oli jäljellä kaksi narttupentua, toinen myynnissä ja toinen sijoitukseen. Elimme maanantaita, toukokuun 6. päivää, ja pentujen luovutus oli käsillä, ne olivat juuri kahdeksanviikkoisia. Rohkaisin mieleni ja kysyin kuin ohimennen mieheltäni, lähtisikö hän kanssani katsomaan pentuja ja myöntävän vastauksen saatuani soitin ja kysäisin, saako pentuja tulla katsomaan.

Idyllisessä maalaismaisemassa olevan omakotitalon ovella meitä oli vastassa iloinen nuori nainen ja hänen miehensä. He kutsuivat meidät sisälle, josta kuului innokas haukunta. He kertoivat, että haukkuja oli heidän koiransa, joka oli suljettu oven taakse, se kun oli sen verran innokas herra. Saimme tervehtiä pentujen isoäitiä, joka oli ketterä ja nuorekas russelirouva. He kertoivat, että pentujen emää emme valitettavasti voi nähdä, sillä se ja pennut on vierotettu toisistaan.

Vasta jälkikäteen luin netistä, miten vastuullinen kasvattaja esittelee kotinsa ja pentunsa. Pentujen katsojan pitää kiinnittää huomiota tilojen siisteyteen, koirien kuntoon ja iloisuuteen ja esimerkiksi saatava pyydettäessä nähdä kasvattajan muita koiria ja mahdollisuuksien mukaan pentujen emä.

Nämä ihmiset toimivat oppikirjan mukaan, aivan kuin heillä olisi ollut tsekkauslista päässä, mitä pitää muistaa sanoa ja kertoa. Tämän tajutessani tunsin tajusin, että nämä ihmiset todellakin tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen ylpeydellä.

kuva: kasvattajalta

Valitsemisen sietämätön mahdottomuus

Pienten ja keskikokoisten koirien määrä supistui, kun lähdin tarkastelemaan niitä turkinhoidollisin perustein. En halunnut pitkäkarvaista koiraa, jota joutuisi harjaamaan ja pesemään. Näin silmissäni marraskuiset loska- ja kurakelit. En myöskään kokenut omakseni koiraa, jota joutuisi trimmaamaan säännöllisesti. Pystykorvaiset koirat eivät olleet mieheni mieleen, vaikkakin hän sittemmin osoittautui suureksi susikoirien ihailijaksi. Hellyttäväkasvoiset rodut, kuten spanielit, olivat myös sellaisia, että ne eivät tuntuneet omimmilta. Välillä tuntui, että maailmassa ei ollutkaan koiraa, joka näyttäisi siltä, että se olisi meidän koiramme. Miehen mielestä ongelma piili myös siinä, että minä olin selkeästi suuntautunut pienen koiran hankintaan ja hänestä ne eivät olleet kuin koirien kaltaisia tuotteita. Koiran piti olla kunnon koira.

Hera ja nalle

Jaaha. Annoin piut paut niille kommenteille. Koira olisi minun koirani ja minä kantaisin siitä kaiken vastuun. Jo alun perin olimme sopineet, että kaikki ulkoilu olisi minun tehtäväni. Mikäli en olisi valmis heräämään vuoden jokaisena päivänä kelissä kuin kelissä viemään sitä ulos, koiraa ei hankittaisi. Jollain tapaa tämä ehdottomuus tuntui minusta reilulta. Enpähän ainakaan ottaisi koiraa heppoisin perustein kuvitellen, että voin nauttia siitä silloin, kun minulle sopii ja tylsänä hetkenä joku muu veisi sen ulos.

Tunsin kasvaneeni vastuulliseen koiranomistajuuteen muutaman viikon aikana. Tajusin myös, että minulla ei ollut mitään epärealistista kuvaa koiran omistajuudesta, mikä sai minut tuntemaan eräänlaista ylpeyttä, ehkäpä minä todellakin uskoin onnistuvani ja olisin riittävän valmis koiran omistajaksi.

Julistaessani tätä vakain aikein miehelleni huomasin hänen huvittuneisuutensa. Miten olinkaan voinut epäillä, etten pärjäisi koiranpennun kanssa kasvatettuani viisi lasta.

Nolouden punan karehtiessa naamallani tajusin, että olin ehkä antanut koira-ajatuksen kasvaa yli järkevien mittasuhteiden. Oli aika tehdä päätös.

Tiedän, mitä en halua

Mikäli ei tiedä, mitä haluaa, on hyvä aloittaa määrittelemällä, mitä ei halua. Näin saa valikoimaa rajattua edes jonkin verran.

Kennelliiton sivuilta ja heidän pentuvälityksensä avulla aloin haarukoida mahdollisia rotuja. Suljin pois kaikki kookkaat koirat (jollain tapaa tuntui, että mitä isompi, sitä enemmän siinä on töitä...nyt tuo päätelmäni tuntuu melkeinpä huvittavalta)

Karsin mahdollisten ehdokkaiden joukosta kaikki puhtaasti metsästykseen suuntautuvat lajit, sillä sellainen harrastaminen ei ollut meidän juttumme. Listalta putosivat myös kaikista pienimmät koirakaverit.

Sisareni oli hiljattain hankkinut perheeseensä koiran, ensimmäisen omansa. Heidän valintansa oli yorkshirenterrieri, joka terrieriydestään huolimatta oli minusta selkeästi kääpiökoira, jollainen tuntui liian pieneltä.

Jatkoin rotujen rajaamista. Meillä oli miehen kanssa selkeät omat mielipiteemme siitä, mikä oli suosikki ja mikä selkeästi valikoitui ei-listalle. Kauneushan on katsojan silmissä ja ei käy kiistäminen, etteikö koiran ulkonäkö oli luonteenominaisuuksien ohella tärkeä valintaperuste.

Välillä keskustelumme muistuttivat sitä, kun lapselle piti valita nimi. Molemmilla oli vahva näkemys siitä, mitkä nimet kuuluivat järkkymättömien inhokkien listalle. Tähän ei löydy koskaan mitään järkiperustetta, vaan mielikuvat muotoutuvat matkan varrella kohtaamiemme ihmisten perusteella. Jonkun nimen assosioi entiseen luokkakaveriin, jota ei voinut sietää. Tai siihen koulun kauneimpaan tyttöön. Jotkut nimet kuulostavat hassuilta, toiset taas herättävät kiusallisia muistoja….

kuva: flikr-kuvapalvelusta

Sano minulle, että rakastat

Hera ja lohtunalle

Mikä tietoa lisää se tuskaa lisää. Tiedon karttuessa aloin ahdistua ja pelätä, kuinka kukaan voi hankkia koiraa, jos sen kanssa pärjätäkseen tulee hallita kaikki se, mitä kirjoissa luki. Ja entäs jos epäonnistuisin? Jos historia toistaisi itseään ja koirasta olisi luovuttava, kun se pelottelee ihmisiä tai jos siitä tulisi vain yhden koira ja se alkaisi osoittaa vihamielisyyttä jotain perheenjäsentä kohtaan. Entä jos se on luonnevikainen? Tai jos en saa sitä tottelemaan, se karkailee ja ei osaa kulkea metriäkään vetämättä hullun lailla remmissään.

Tai jos allergiani uusiutuisi, vaikkei se kahden ensimmäisen kesän jälkeen ollut vaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos mieheni tulisi allergiseksi koiralle.

Hän lohdutti sanomalla, että mikäli näin kävisi, hän söisi vuokseni allergialääkkeitä vaikka lopun elämäänsä. Tuona hetkenä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän minulle oli sanonut.

Ja vielä lisää koiria

Aikuisena en ole ollut paljoakaan tekemisissä koirien kanssa, sillä hyvin harvalla ystävälläni tai tutulla perheellä on ollut lemmikki. Vasta viimeaikoina olen tapaillut koiria, joista jokainen on tavallaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Työkaverini Wixi-neiti

Poikani tyttöystävän perheellä on valloittava Hanna-rouva, joka on yltänyt kunnioitusta herättävään arvokkaaseen 14 vuoden ikään, mikä on uskomaton saavutus pienelle mopsille. Hyvällä ystävättärelläni on menossa jo toinen ihastuttava Pimu-mopsi. Matkan varrella olen saanut tutustua iloiseen norjalaiseen buhundiin, joka valloitti sydämeni välittömästi. Kiitollinen olen myös saatuani tutustua työkaverini Wixiin, joka on vekkuli mäyräkoira. Wixin valloittava ja avoin olemus karisti kaikki lapsuuteni ennakkoluulot tuota rotua kohtaan ja sittemmin olen koirapuistossa kohdannut satunnaisia mäyriksiä, jotka jokainen on ollut mukava yksilö. Ja kuten jo ensimmäisessä tekstissäni mainitsin, tuttaviemme jäävuoret olemuksellaan sulattava cottoni, joka sai aikaan sen, että koirat alkoivat laukata unissanikin.

Koiria, koiria

Vanhempieni koirien lisäksi elämääni on mahtunut paljon ihania koirakokemuksia. Muistan hyvin läheisen ystäväni perheen, jossa harrastettiin metsästystä. Heillä oli hirvimetsällä kaverina harmaapystykorva, jota seurasi toinen ensimmäisen kuoltua vanhuuteen. En muista, kumpi oli ensiksi Viira vai Kuura, mutta minusta ne olivat nimet, jotka istuivat kauniisti heidän harmaille koirilleen.

Minä, Siro ja tuttaviemme mäyris

Muistan myös pelänneeni tai ainakin kunnioittaneeni jotakin koiria. Vanhempieni hyvillä ystävillä oli tanskandoggi, joka aina siellä kyläillessämme tervehti isääni nousemalla takajaloilleen ja panemalla etutassunsa isäni olkapäille. Näky oli pienestä lapsesta kunnioitusta herättävä, kun nuo kaksi seisoivat vastakkain päiden kohotessa parin metrin korkeuteen. Eräällä luokkatoverillani oli iso musta suursnautseri, joka näykki vieraita ja muistan pelänneeni myös mäyräkoiria. Syytä mäyräkoirapelkooni en muista.

Paras koiramuistoni on naapureidemme ja hyvien ystäviemme labradori Milli, joka palvoi isäntäänsä. Se istui tämän vieressä nojatuolin juurella pää isäntänsä sylissä katsoen tätä ruskeilla silmillään. Jo silloin ajattelin, että tuo koira on enkeleiden lähettämä…

Kuinkas sitten kävikään

Yhtäkkiä tajusin, että minulla ei ole mitään estettä koiran hankkimiselle. Vanhimmat lapset olivat muuttaneet kotoa ja nuorinkin kävi jo yläkoulua. Kotoa löytyi ajokortillinen lukiolainen, joten minun tai puolisoni ei tarvinnut viettää iltoja autonratissa harrastuksiin ajamalla. Minulla oli vain aikaa ja huomasin sohvautuvani pahan kerran. Jos koirasta ei mitään muuta saisi irti, niin ainakin se irrottaisi takamukseni alustasta, johon se oli alkanut juurtua.

Mitä siellä edessä näkyy?

Minulla oli muutama ongelma selvitettävänäni ennen kuin asiassa voitaisiin edetä. Ensinnäkin minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkä rodun valitsisin, minulla oli vain selkeä käsitys siitä, mitkä rodut eivät tulleet kysymykseen.

Toiseksi: halusin olla vastuullinen koiranomistaja, joten hankintaa edeltäisi uppoutuminen koulutukseen, kasvatukseen, hoitoon, rokotuksiin, ruokintaan, varusteisiin, vakuutuksiin ja ties mihin. Raahasin kirjastosta kaikki löytämäni koulutusoppaat ja hoito-opukset. Tämän lisäksi luin verkosta ohjeita ja opastuksia toisensa perään.

Ei koskaan enää

Vuosien varrella mieheni on välillä leikillään tokaissut, että hän näkee itsensä istumassa nojatuolissa, lukemassa kirjaa ja hänen jaloissaan nukkuu labradori, joka näkee unta, vingahtelee ja piereskelee satunnaisesti.

Jutut olivat vain juttuja, emmekä me koskaan edes harkinneet koiran hankkimista. Olin niin monta kokemusta viisaampi. Niin kauan, kun lapset harrastuksineen veivät kaiken liikenevän ajan, olisi koiran ottaminen ollut edesvastuutonta.

Gini-bokseri isovanhempieni mökillä noin 40 vuotta sitten

Myötäelettyäni monen koiran tulemisen ja menemisen olin vakaasti sitä mieltä, että ihmiset hankkivat koiria liian löyhin perustein tajuamatta, kuinka paljon siihen tulee sitoutua. Tunsin, että koiran omistaminen on vastuullinen tehtävä ja mikäli siihen ei kykene panostamaan jokainen päivä mahdollisesti 15 vuoden ajan, ei eläintä pidä ottaa. Ei vaikka kuinka lapset kinuaisivat tai se jonakin hetkenä tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta.

Eläintä ei voi pitää ja nauttia sen seurasta vain silloin kuin se itselleen sopii ja panna se taas kaappiin odottamaan, kun ei ole aikaa ja jaksamista sen kanssa hääräämiseen. Näine viisaine ajatuksineni vierähti 25 vuotta.

Tyhjä panta

Ei kulunut kuin viikko, kun puhelin soi jälleen. Merryn oli lähdettävä heidän luotaan. Vaikka heistä koira oli valloittava ja ihana, he eivät voineet pitää sitä. Sen alkukantaiset metsästäjän vaistot olivat heränneet ja se oli iloisesti haukkuen jahdannut heidän kanojaan, kunnes pari oli heittänyt veivinsä pelkästä säikähdyksestä. Muutaman Merry oli saanut kiinni ja pannut parempiin suihin jättäen vain kananvarpaiden tyngät veriselle pihamaalle.

Ajoimme raskain mielin hakemaan Merryä. En kyennyt katsomaan tavaratilaan, jossa se matkasi paluumatkan, sillä en tiedä, mitä olisin sille sanonut. Ajoimme suoraan eläinlääkärille, josta olimme varanneet ajan. Merry jolkotti innoissaan sisälle. Se taisi aavistaa vaitonaisuuteni, sillä se ei kiskonut eikä temmeltänyt, kuten sen oli tapana, kun menimme toimenpidehuoneeseen. Eläinlääkäri antoi sille ensimmäisen piikin, minkä jälkeen istuuduin sen eteen. Se katsoi minua silmiin ja nuoli poskilleni valuvat kyyneleet.

En voinut jäädä sisälle katsomaan toisen piikin antamista, vaan menin autoon odottamaan. Vartin päästä mieheni tuli ulos pelkkä panta kädessään. Hän laski sen syliini ja starttasi auton.

Kyynelten kirvellessä silmissäni tunsin epäonnistuneeni. Olin niin halunnut kyetä huolehtimaan koirasta, vaikka en sitä alun perin ollut ottanutkaan. Jollain tapaa olin halunnut olla toistamatta Nitan kohtaloa. Yhdenkään koiran ei tarvitsisi kohdata tuollaista vain sen takia, että ihminen ei sitä enää halua tai siitä kykene huolehtimaan.

En halunnut puhua tapahtuneesta ja koetin unohtaa, mikä ei ollut helppoa. Merry oli minulle rakas ja joka tammikuun 17. päivä mietin, kuinka monta vuotta se täyttäisi.

Saivartelua

Kyyditsimme Merryn uuteen kotiin, joka sijaitsi runsaan tunnin ajomatkan päässä kotikaupungistamme. Paikka oli maalla, jossa Merry saisi juosta vapaana ja nauttia elämästään. Perheessä oli nuoret vanhemmat ja heidän pienet lapsensa. He elivät vanhassa torpassa, jossa ei ollut juoksevaa vettä. Minusta tuntui uskomattoman rohkealta ja jopa hieman yltiöromanttiselta, että joku vapaaehtoisesti muutti mukavuuksien keskeltä alkeellisiin oloihin, mutta kadehdin heidän kiireetöntä elämäänsä ja sitä, kuinka heidän lapsensa saivat varttua puhtaan luo

nnon keskellä pientilalla, jossa he viljelivät ruokansa. Omavaraisuuteen pyrkivällä perheellä oli myös kotielämiä, kuten kanoja.

Parin päivän päästä uusi omistaja soitti ja kysyi, olimmeko huomanneet, että koiralla oli täitä. Olin kauhistunut ja häpeissäni. Mitähän he mahtoivat ajatella meistä, kun toimme heille kapisen piskin. He olivat joutuneet ostamaan täinhäätösampoota, kantamaan kaivosta vettä, lämmittämään sen puuliedellä ja pesemään koiran päästäkseen eroon ei-toivotuista asukeista.

Sitten selvisi, mistä Merry nuo pienet seuralaisensa oli saanut. Se oli ollut muutaman päivän koirahoitolassa, odottamassa uuteen kotiin pääsyä, sillä emme voineet pitää sitä kotona heinänuhani takia. Puhelinsoitolla selvisi, että hoitolassa oli ollut varsinainen täiepidemia.

Häpeän punan karehtiessa poskillani pyytelin puhelimessa anteeksi aiheuttamaani vaivaa ja tarjouduin korvaamaan ainakin täinhäätöaineen hinnan. Rouva ei ollut moksiskaan, hän vain halusi kertoa, mitä oli tapahtunut ja selvittää, mistä moiset olivat peräisin.

Ei tässä näin pitänyt käydä

Ensimmäinen lapsemme oppi seisomaan ja kävelemään Merryn turkissa roikkuen. Se antoi tyttäremme kiipeillä ylitseen eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen lattialta, jossa se rötkötti.

Sinä kesänä tapahtui kuitenkin jotain, mitä en ollut uskoa todeksi. Sain hirvittävän heinänuhan. Kävi ilmi, että olin allerginen vähän kaikelle ja koira tuntui pahentavan oireita. Kuljin yötä päivää nenä vuotaen ja silmät punaisina. Siivosimme makuuhuoneen todella huolellisesti ja estimme Merryltä pääsyn sinne. Oireeni helpottivat hieman, mutta oli selvää, että meidän olisi pohdittava Merryn tulevaisuutta.

Miten oli mahdollista, että tulin allergiseksi, minähän oli viettänyt koko elämäni koirien kanssa. Lisäksi matkan varrelle oli mahtunut neljä kissaa, hevonen, lampaita, pari kania ja iso kasa hamstereita. Lääkäri arveli, että lapsen saamisen jälkeen immuniteettini oli muuttunut jostain hormonaalisista syistä ja kehotti luopumaan koirasta. Nykyään trendi on vähän toinen, allergia ei automaattisesti tarkoita lemmikistä luopumista.

Raskain mielin teimme päätöksen, että Merrylle olisi löydettävä uusi koti, mikä onneksi saatiin järjestymään.

Koiranomistaja maksaa viulut

Kaikesta huolimatta se oli valloittava koira, aina iloinen ja kiltti kaikkia kohtaan. Minulla vaan ei ollut hajuakaan, miten siitä olisi saanut koulutettua sellaisen, joka ei lenkillä säntäisi tervehtimään kaikkia ihmisiä, useimmiten syliin asti. Monikaan ei arvostanut kookkaan ja kuraisen koiran hellyydenosoituksia ja talouskassaa verottivat monet pesulalaskut, jotka minun oli nöyrryttävä maksamaan. Taltuttaakseni sen pahimman kiskomisen hankin sille kuonopannan, jollaisia näki todella harvoin, minkä vuoksi ihmiset luulivat koiraa vihaiseksi, kun sillä oli kuonokoppa. Kärsivällisesti selitin kaikille asiaa päivitteleville, että koira ei pure, vaan kiskoo, minkä vuoksi sillä on tuollainen panta.

Vaikka en Merryä osannutkaan kouluttaa sellaiseksi, että siihen olisi voinut luottaa kaikissa tilanteissa, hoidin sitä mielestäni hyvin. Se sai ruokaa, sen kynnet tuli leikattua ja turkki harjattua. Maksoin kuuliaisesti koiraveroa ja ilmoitin myös vakuutusyhtiölle, että minulla on koira, jotta sen mahdolliset tempaukset saisi korvattua kotivakuutuksesta.

Kävin sen kanssa eläinlääkärissä aina kun se oli kipeä tai muuten tarvitsi hoitoa, kuten silloin, kun se astui lasinsiruun tai kun sen tassut tulehtuivat tiesuolan ja kuran syövytettyä polkuanturat rikki. Me jopa annoimme kastroida sen, jotta se olisi vähän rauhoittunut.

Eka kertaa pappia kyydissä

Minulla ei ollut kokemusta koiranomistajuudesta ja kaikesta siitä, mitä siihen liittyy. En esimerkiksi ollut koskaan kuullut, että jotkut koirat voivat olla paukkuherkkiä ja pelätä kovia ääniä. Autuaan tietämättömänä jätin Merryn tuoreen ihastukseni kaksioon ja lähdimme vastaanottamaan uutta vuotta. Asuntoon palatessa vastaan löi ripulin haju. Täysin kauhuissaan oleva koira kyyhötti nurkassa ja oli sitä ennen ulostanut ja oksentanut kaksion matot piloille.

Olimme kumpikin ollut tahollamme kavereidemme kanssa ja onnekseni tuleva mieheni tuli kotiin ennen minua, joten katastrofin jäljet oli siivottu minun palatessani. Tapauksesta kielivät narulla kuivuvat matot ja ilmassa leijuva haju.

Merry pelkäsi myös ukkosta. Seuraavana kesänä ukkosti epätavallisen paljon ja voimakkaasti. Olin tuoreiden appivanhempieni mökillä, jossa koira vietti ukkosten mellastaessa osan kesästä saunan alle kaivautuneena. Välillä lähdimme ajelulle ukkosrintaman lähestyessä, sillä autossa Merry tuntui viihtyvän ja olevan edes jotenkuten rauhallinen.

Merryä ei voinut pitää vapaana edes mökillä, sillä se nuohkasi naapureiden luona, mitä kaikki eivät arvostaneet, varsinkin, kun se teki yllätysvierailun iäkkään pariskunnan mökkiin, jossa heillä oli muutama rotukissa. Merryllä oli ollut hyvin hauskaa, kissoilla ei.

Ukkosten välissä se nautti olostaan pitkässä juoksuliinassa, jonka olimme virittäneet kahden puun väliin ja se sai käydä mielin määrin plutaamassa meressä. Se nautti rantamudassa kahlaamisesta ja kaislanjuurien nyhtämisestä. Varsinaisia uimalenkkejä se ei kuitenkaan harrastanut, vaikka siinä vettä rakastavia rotuja olikin.

Opettajan lellikki

Olimme Merryn kanssa erottamattomat. Se oli kaikkialla mukanani ja jakoi kaiken kanssani, ruuan, sängyn ja jopa kengät, mistä en ollut niin ilahtunut, kun se pani kaikki jalkineeni pieneksi silpuksi. Merry oli oppivainen ja valpas, mutta täysin epäluotettava. Se kulki remmissä ihan kohtalaisen mukavasti, kunhan ketään ihmistä saatikka koiraa ollut näköpiirissä. Kaikki kohtaamiset olivat yhtä tuskaa, koira kiskoi kuin hullu ja minä koetin parhaani mukaan hillitä sitä, missä en kuitenkaan onnistunut.

Yritin kouluttaa sitä hakeutumalla syrjäisille paikoille, jossa laskin sen vapaaksi ja harjoittelimme paikallaan oloa ja luokse tuloa ja muuta sellaista. Se oppi nopeasti ja totteli, kunnes jotain mielenkiintoisempaa ilmaantui, kuten fasaanin tai rusakon haju. Se lähti omille teilleen ja palasi, kun sitä huvitti. Ajattelin tarttua härkää sarvista ja ilmoittauduin koirakouluun….

Tunnit pidettiin ulkona eräällä kentällä. Kaikki innokkaat osallistujat asetettiin riviin ja koulutuskerta aloitettiin siten, että ohjaaja ampui nallipyssyllä laukauksia, jotta koirat tottuisivat koviin ääniin ja pamauksiin. Ensimmäinen riitti Merrylle. Se riistäytyi irti ja piiloutui auton alle. Se kerta oli siinä.

Seuraavalla viikolla pysäköin autoni kentän laitaan. Merry muisti pamaukset, eikä suostunut tulemaan autosta, joten meidän oli jätettävä leikki sikseen.

Hamstrausta

Olimme kahta vuotta nuoremman sisareni kanssa mankuneet omia kotieläimiä, kuten marsu tai hamsteri. Vanhempani kuitenkin vastustivat vakaasti kaikenmaailman rottien, joiksi jyrsijät kotonamme luokiteltiin, ottamista.
Maltankoiran ja bokserin välissä perheessämme oli koiraton hetki ja saimme jollain ihme tavalla isämme ylipuhuttua. 70-luvun taittuessa uudelle vuosikymmenelle onnesta pakahtuvat sisareni ja minä tulimme kotiin eläinkaupasta mukanamme kaksi hamsterineitoa. Minun oli vaalean toffeen värinen ja nimesin sen Nyyrikiksi, mikä sittemmin lyheni Nyytiksi. Nyytin kaverina oli sisareni valko-beige Nöpö.
Häkistä huolimatta nämä yöllä puuhastelevat töpöhännät olivat mestareita karkailemaan. Vanhempani eivät arvostaneet lainkaan, kun joku tuijotti heitä kesken unien pienin pikisilmin yöpöydältä tai kun Nyyti oli nakertanut pitsireunuksen kaikkiin vaatekaapissa roikkuviin lattiaa viistäviin vaatteisiin.
Nöpö oli siitä vekkuli tyttö, että se vaihtoi sukupuolta varsin lyhyellä varoituksella. Meillä oli siis tyttö- ja poikahamsteri samassa häkissä eikä yllätyksiltä voinut välttyä. Onneksi olimme jo ohittaneet sen iän, jolloin uskotaan tarinaan haikarasta, sillä siinä olisi vanhemmilla ollut selittämistä.
Nöpön todellinen sukupuoli paljastui kuitenkin vasta, kun oli liian myöhäistä. Nyyti oli karannut jälleen kerran ja sitä etsittiin kaikkialta. Se oli piiloutunut pianon rakenteisiin eikä mitä ilmeisimmin nauttinut suurestikaan sormiharjoituksista, sillä se oli pannut vastasyntyneet poikasensa päiviltä.

Nyyti

Tämän jälkeen eristimme ne toisistaan, kummankin omaan isoon muovipaljuun.
Erään kerran vanhempani lupautuivat koiravahdiksi ja perhetuttujemme bokserirouva tuli meille hoitoon heidän ollessaan lomailemassa. Koulusta palattuani koin elämän järkytyksen, sillä koira oli tutustunut hamstereihimme vähän liiankin läheisesti. Nöpö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Nyyti löytyi limaisena klönttinä matolta.

Lupaukset on pidettävä

Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, kun meille tuli koira. Ensimmäinen oma koira. Ajattelin vain antaa hieman taustoja sille, miksi halusimme koiran ja miksi toisaalta odotimme näinkin kauan. Varsin pian huomasin, että lähdin vaeltelemaan muistojeni ullakolla ja tajusin, kuinka paljon asioita vaikuttaa siihen, millaisia me olemme, juuri nyt.

GIni ja minä

Pelästyin, että joku kokee itsensä harhaan johdetuksi, enhän kerro mitään koiramme hankinnasta ja millaiseksi elämäni muuttui. Lohduttaudun sillä, että ihan lööperiä en ole puhunut, sillä taitaa se koira jossain rivien välissä luurata ja lupaan, että pääsemme tähän päivään ja Hera-russeliin aikanaan.

Hera 3 kk

Koska nyt lähdin vaeltelemaan tuota polkua, en kykene ottamaan oikotietä ja aloittamaan kulkematta koko matkaa, joka mutkitteli ja kiemurteli, jota kulkiessa joutui väistämään kantoja ja kiviä, varomaan juurakoita, hyppäämään kaatuneen puunrungon yli, etsimään parhaan paikan polkua halkoneen puron ylittämiseksi.

Huomasin yksityiskohtia, joita en ennen ole tullut ajatelleeksi tai joihin en ole kiinnittänyt huomiota ennen kuin aloin pohdiskella koiran hankkimista. Nuo pienet palaset muodostavat mosaiikin, josta pikkuhiljaa piirtyy kokonaisuus. Näitä tarinoita on kaikilla meillä kerrottavanaan ja mikäli jaksatte, minulla on muutama palanen löytämättä ja paikoilleen panematta

Purjeitta ei voi seilata

 Perheemme veneilyharrastus kehittyi vähitellen ekologisempaan suuntaan. Ensimmäistä moottorivenettä seurasi toinen, edellisen kaltainen, mutta vähän isompi. Tuon vuosikymmenen alkua leimasi energiakriisi, minkä vuoksi vanhempani päättivät vaihtaa viikonlopussa satoja litroja polttoainetta kuluttavan moottoriveneen purjeveneeseen.

Kesäloman koittaessa koko perhe ahtautui 22-jalkaiseen paattiin, jonka sisätiloissa vain meillä pikkutytöllä oli mahdollisuus seistä suorassa. Äitini väkersi vanhojen pelastusliivien kauluksesta Sirolle pelastusliivit, joissa olevaan lenkkiin kiinnitettiin pitkä naru, jotta koiran voisi sen mereen pudottua hilata takaisin veneeseen. Ainoa, joka kuitenkin teki tuttavuutta veden kanssa, oli äiti, jonka tehtävänä oli hypätä kiinnitysköysi kädessään laiturille saapuessamme vierasvenesatamiin.

Hän arvioi etäisyyden väärin, eikä hänen loikkansa yltänyt perille asti. Tilanne oli erittäin koominen, mutta jostain kumman syystä ei saanut nauraa kuin vasta pitkän ajan kuluttua, kun tuota tapausta muisteltiin. Tapahtumahetkellä kummankin vanhemmista äänissä oli sen verran kireyttä, että ymmärsimme sisareni kanssa tehdä viisaasti pysyttelemällä ihan hiirenhiljaa veneen sisätiloissa.

Matkassamme meillä oli kumivene, jolla soutelimme suojaisissa poukamissa rannan läheisyydessä maissa ollessamme. Tuo kumivene oli järeää tekoa, siinä oli kaksi tuhtoa ja se kannatti leikiten kahden aikuisen painon. Koska se oli työläs tyhjentää ja täyttää, se kulki mukanamme köyden jatkona vanavedessämme tai veneen kannelle köytettynä.

Auringonottoa kumiveneessä

Jännittävin muistoni kumiveneilystä oli eräästä suojaisesta lahdesta, jossa soutelimme sisareni kanssa pysytellen turvallisen välimatkan päässä veneestämme ja rannasta. Yhtäkkiä isä käski meitä palaamaan veneelle mahdollisimman nopeasti. Saarella oli runsas villiminkkikanta ja isäni oli havainnut yhden veijarin uivan veneemme lähettyvillä. Hän pelkäsi, että se äkkäsi veneen ja silpaisisi yhdessä hujauksessa airoa pitkin veneeseen. Niin suloiselta kuin se meistä näyttikin, ei sellaisen pedon kanssa kannattanut tehdä lähempää tuttavuutta.