Kesää odotellessa

Näin sydäntalven pimeässä on kiva fiilistellä kesämuistoissa ja haaveilla tulevasta kesästä. Kesien ehdottomiin kohokohtiin kuuluu totta kai veneily. Jollekulle tuo sana merkitsee kesää avomerellä purjehtien, toiselle vauhdin hurmaa moottoriveneen kyydissä. Meillä se ei ole kumpaakaan.

Meillä on vaatimaton alumiininen soutuvene, jossa on muutamaheppainen perämoottori. Useimmiten soutelemme kotilahdella ja nuohkaamme rantaruovikkoja, joista löytyy esimerkiksi ajopuita, jotka hinaamme rantaan kuivumaan. Löyly tuntuu, jos mahdollista, entistäkin makoisammalta löytöpuilla lämmitettynä ja kaupan päälle tulee tuoksu: ruovikosta rantamutaan hautatuneiden ajopuiden polttaminen vapauttaa ilmaan vienon mudan ja levän aromin.

Heran lempipaikka, veneen perätuhdolla odottamassa lähtöä

Jos halajamme kotivesiä pitemmälle nykäisemme käyntiin kiinalaisen perämoottorimme. Vakioajeluita on muutamia: ajamme jompaankumpaan kahdesta suunasta, jonne kotirannastamme pääsee, parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran takaisin. Tai sitten ajamme lähellä olevan isohkon saaren ympäri, myötä- tai vastapäivään.

Vanhan sahan rantaviiva

Kerran kesässä täytyy myös vierailla muutaman kilometrin päässä olevalla vanhalla sahalla, jonka toiminnasta kielii enää rantaviivaa nuolevien vedenalaisten lautojen piikkimatto.

Hera nauttii veneilystä, se koettaa vihjailla haluavansa vesille viettämällä aikaansa rantaan vedetyssä veneessä. Eikä Selmaakaan tarvitse kahta kertaa houkutella, kun teemme lähtöä.

Hera ja Selma

Veneemme on kuitenkin sen verran pieni ja kahden aikuisen, kahden koiran, perämoottorin ja bensatankin painosta venee ui aika syvällä, joten vesille lähdetään vain aivan tyynellä. Vähäinenkin aallokko saa veden roiskumaan veneeseen ja kaikki tulevat kotiin litimärkinä. Tyynellä ilmalla, auringon paisteessa on kiva pöristellä lähivesillä, sillä merellä on aina vähän viileämpää, kun keskipäivän helle on pahimmillaan. Alumiinirungossa on vain se huono puoli, että se tuntuu välillä kuumalta kuin paistinpannu. Viime kesänä ei tätä ongelmaa kylläkään ollut, hellepäiviä oli vain muutama ja tuulisia päiviä niin paljon, että suunnittelemamme venereissut kutistuivat muutamaan.

Selma nuuhkii ruovikon hajuja

Heralla on pienet pelastusliivit yllään, kun lähdemme vesille, sillä sen on tapana tasapainoitella veneen laidoilla tai seistä kokassa, takatassujen varassa. Kertaakaan se ei ole pudonnut veneestä, vaikka sen touhu välillä uhkarohkealta näyttääkin. Ainoat kerrat, kun näin on käynyt on, kun vene on ollut laiturissa ja se on arvioinut etäisyyksiä väärin loikatessaan rantaan tai kun jalka on livennyt liukkalla metallipinnalla sen ponnistaessa veneestä.

Selmalla ei ole liivejä, sillä sen on niin kuuma, että merellä ollessamme joudun kastelemaan pyyhkeen, jonka laitan sen selkään ja pään päälle viilentämään oloa. Toinen kostea pyyhe on veneen lattialla, joka on ajan ja sään haalistama, mutta silti niin tumma, että se imee auringon säteiden lämmön itseensä. Selma nuuhkii ilmaa, puolelta toiselle silmät sirrillään ja nauttii matkasta.

Soutaen olisit jo perillä

Meillä on alumiininen soutuvene, jolla soutelemme silloin tällöin pienellä lahdella, mökkirannan edessä. Lahden pohjukka on joskus taannoin ollut kapea kanava, jota pitkin on voinut kulkea vesiteitse monen kilometrin päässä olevalle toiselle lahdelle. Vuosikymmenten saatossa tuo kanava on kasvanut umpeen, edesauttamassa tätä valitettavaa kehitystä on sen molemmilla puolilla olevat pellot, josta valuu ravinteita veteen. Vettä tuossa pienessä ojantapaisessa on noin metrin verran, matalimmillaan vain niin vähän, että soutuveneellä pääsee etenemään juuri ja juuri. Airon lapa kuopsasee joka kiskaisulla pohjamutaan. Kahta puolen kasvaa monen metrin korkuinen ruovikko tai kansanomaisesti kaislikko. Kaislarannat ovat lähentyneet toisiaan niin paljon, että loppukesästä soutaminen on mahdotonta, sillä airot ottavat molemmin puolin kiinni kaisloihin.

Hera rakastaa veneilyä. Sillä on pienet pelastusliivit, sillä se kuikkii laidan yli niin innoissaan ja nuuhkii pohjasta nousevaa mudan hajua haltioissaan, eikä ole takeita, etteikö se jonkun päähänpiston innoitamana voisi loikata laidan yli. Luonnollisestikin koira osaa uida, mutta jos se säikähtää ja lähtee kauhomaan veneestä poispäin, voi sen kalastaminen vedestä osoittautui vaikeaksi.Tuon umpeenkasvaneen lahdenpohjukan kaislikon suojissa pesii paljon lintuja, lisäksi siellä asuu piisami ja iso määrä vesimyyriä, joiden tuoksu Heran nenässä on vastustamaton.
Kauempana, veneilyn ulottumattomissa, pesii harmaahaikara, joka iltahämärissä lentelee lahden suuntaisesti kauemmas avoimemmille vesille ruokailemaan. Tuo komea lintu on joitakin kertoja laskeutunut aivan mökkirantaamme. Sen lentoa on hieno katsella, kun se kaula mutkalla liitelee edes takaisin. Yksi hienoimmista kokemuksista oli pari kesää sitten, kun havahduimme taivaalta kuuluvaan kahinaan. Aivan päämme yläpuolella, korkeuksissa, liiteli kolme merikotkaa, joiden voimakkaat siiveniskut kantautuivat aina maan pinnalle saakka. Seisoimme mykistyneinä katsomassa, kun nuo taivaan kuninkaat kaarsivat yllämme ja liitelivät tiehensä avomerta kohti.

Purjeitta ei voi seilata

 Perheemme veneilyharrastus kehittyi vähitellen ekologisempaan suuntaan. Ensimmäistä moottorivenettä seurasi toinen, edellisen kaltainen, mutta vähän isompi. Tuon vuosikymmenen alkua leimasi energiakriisi, minkä vuoksi vanhempani päättivät vaihtaa viikonlopussa satoja litroja polttoainetta kuluttavan moottoriveneen purjeveneeseen.

Kesäloman koittaessa koko perhe ahtautui 22-jalkaiseen paattiin, jonka sisätiloissa vain meillä pikkutytöllä oli mahdollisuus seistä suorassa. Äitini väkersi vanhojen pelastusliivien kauluksesta Sirolle pelastusliivit, joissa olevaan lenkkiin kiinnitettiin pitkä naru, jotta koiran voisi sen mereen pudottua hilata takaisin veneeseen. Ainoa, joka kuitenkin teki tuttavuutta veden kanssa, oli äiti, jonka tehtävänä oli hypätä kiinnitysköysi kädessään laiturille saapuessamme vierasvenesatamiin.

Hän arvioi etäisyyden väärin, eikä hänen loikkansa yltänyt perille asti. Tilanne oli erittäin koominen, mutta jostain kumman syystä ei saanut nauraa kuin vasta pitkän ajan kuluttua, kun tuota tapausta muisteltiin. Tapahtumahetkellä kummankin vanhemmista äänissä oli sen verran kireyttä, että ymmärsimme sisareni kanssa tehdä viisaasti pysyttelemällä ihan hiirenhiljaa veneen sisätiloissa.

Matkassamme meillä oli kumivene, jolla soutelimme suojaisissa poukamissa rannan läheisyydessä maissa ollessamme. Tuo kumivene oli järeää tekoa, siinä oli kaksi tuhtoa ja se kannatti leikiten kahden aikuisen painon. Koska se oli työläs tyhjentää ja täyttää, se kulki mukanamme köyden jatkona vanavedessämme tai veneen kannelle köytettynä.

Auringonottoa kumiveneessä

Jännittävin muistoni kumiveneilystä oli eräästä suojaisesta lahdesta, jossa soutelimme sisareni kanssa pysytellen turvallisen välimatkan päässä veneestämme ja rannasta. Yhtäkkiä isä käski meitä palaamaan veneelle mahdollisimman nopeasti. Saarella oli runsas villiminkkikanta ja isäni oli havainnut yhden veijarin uivan veneemme lähettyvillä. Hän pelkäsi, että se äkkäsi veneen ja silpaisisi yhdessä hujauksessa airoa pitkin veneeseen. Niin suloiselta kuin se meistä näyttikin, ei sellaisen pedon kanssa kannattanut tehdä lähempää tuttavuutta.

Kissa kuumalla lampulla

Elämääni on koirien ohella mahtunut muitakin nelijalkaisia sekä jalattomia. Lapsuudenkodissani meillä oli akvaario, jossa oli ainakin miljoonakaloja, pari lehtikalaa, neontetroja ja platyja. Akvaarion päällä oleva neonputki oli kissamme lempipaikka. Tämä tiikerijuovainen katti oli tullut luoksemme puolivahingossa. Tai ainakin hetken mielijohteesta. Perheemme asui tuolloin meren läheisyydessä ja harrastimme veneilyä. Varhaisimmat muistot ovat moottoriveneestä, jonka kanssa kiersimme saaristoa ja vierailimme kesällä joidenkin lomaviikkojen aikana tuttujen mökeillä.

Ensimmäinen moottoriveneemme

Moottoriveneellä matkat taittuivat varsin sujuvasti, mutta tuulen yltyessä matkanteko ei ollut mukavaa. Jos lisäsi kierroksia, vene alkoi hakata niin, että sisuskaluista tuli hakkelusta. Jos vauhtia hidastettiin, alkoi vene lullata aaltoja myötäillen ylös, alas niin, että tulin pahoinvoivaksi. Isäni oli puun ja kuoren välissä joutuessaan päättämään, kuunteliko lapsia vai vaimoaan. Äiti halusi, että ajamme hiljempaa, sillä aallokossa hakkaaminen ei ollut hänen mieleensä, me lapset taas toivoimme, että matkanteko olisi joutuisaa, vaikkakin töksähtelevää, sillä vuoristorataa ei kukaan kestänyt varttia pitempää. Olisi siis valittava kahdesta pahasta se pienempi.

Joltain näistä venereissuista mukaan tarttui kissa. Itse en ollut mukana, kun vanhempani olivat viikonloppuna veneilemässä. Muistan, kun he tulivat kotiin ja äitini keltaisen sadetakin taskusta, läpän alta, pilkotti kissanpennun pää. He olivat käyneet jossain saaressa, jossa kalastajan hiirenpyydykselle oli syntynyt iso poikue. Äitini ei voinut vastustaa noita suloisia pikkumisuja ja niin luoksemme tuli elämäni ensimmäinen kissa. Sen vaaleanruskeassa turkissa oli tumman okran värisiä raitoja, jotka piirsivät sen otsaan ison M-kirjaimen, mistä innostuneena me pikkutytöt kekseliäästi päätimme, että siitä tulee Misu.