Olen aina pitänyt
piirretyistä elokuvista. Lapsuudessani ne olivat lähinnä Disneyn tekeleitä ja
muistan nauttineeni, kun omien lasten ollessa pieniä niitä pystyi katsomaan
videoilta, kun omassa lapsuudessani piti lähteä elokuvateatteriin, minkä vuoksi
niitä ei niin usein tullut katsottua.
Vaikka elokuvat
ovat lapsille tarkoitettuja, on niissä aina, kuten kunnon sadussa kuuluukin,
hyvän ja pahan taistelua, vähän jännitystä ja aimo ripaus romantiikkaa.
Piirretyt versiot ovat silti ihan lällärikamaa niihin alkuperäisiin tarinoihin
verrattuina, joissa saatettiin jopa liikkua kauhutarinoiden puolella.
Siltikin nämä
piirrosversiot noitineen ja muine kammotuksineen pelottivat ja liikuttivat enkä
usko monenkaan meistä kyenneen itkemättä katsomaan, kun metsästäjä ampui Bambin
emän jättäen tuon pienen avuttoman vasan ypöyksin.
Kesäloman
ensimmäisinä päivinä nautimme loman alkamisesta mökillä. Selma ja Hera osallistuivat
alkukesän touhuihin ja pyörivät meidän lähettyvillämme, kun kuopsutimme
kukkamaita ja haravoimme lehtiä. Näin silmäkulmasta Selman viipottavan naapurin
tontin puolelle, mutta koska tiesin, että siellä ei juuri nyt ollut ketään, en
komentanut sitä heti takaisin.
Panin merkille,
että se seisahtui ja jäi liikkumattomana tuijottamaan naapurin saunan edustalla
olevan ison lepän tyveä. Selmalla oli häntä innostuksesta pystyssä ja se
lähestyi puuta jännityksensekaisen innostuksen huokuessa parinkymmenen metrin päähän,
jossa seisoin sitä tarkkailemassa.
En ollut uskoa
silmiäni, Selma oli löytänyt leikkikaverin. Mistähän se toinen koira oli sinne
tallustanut, tajusin ajatelleeni, ja kenen se oli, sillä se ei muistuttanut
naapurustossa silloin tällöin tassuttelevaa spanielia. Jätin haravan niille
teloille ja kiiruhdin askeleitani, kun tajusin, mikä Selman leikkitoveri oli.
Samalla kuului sydäntäsärkevä rääkäisy.
Selma oli
löytänyt kauriinvasan, jonka emä oli jättänyt päiväksi naapurin tontille, lepän
juurelle. Koira koetti kaikin tavoin hoitaa löytölastaan: se nuoli vasan päästä
jalkoihin ja kun tuo raukka yritti huojuvin jaloin karkuun, Selma otti sitä
päättäväisesti mutta hellästi kiinni niskasta ja kantoi takaisin. Taitoin
loppumetrit naapurin tontille juosten.
Hera oli jo
ennättänyt paikalle ja nuuski Selman löytämää saalista innokkaasti. Vasa makasi
kiepillä nurmikolla ja katsoi minuun suurilla ruskeilla silmillään. En muista
koskaan nähneeni mitään niin hellyttävää.
Otin koirat
kiinni ja palasimme puolijuoksua omalle tontillemme. Teljettyäni koirat sisälle
soitin eläinsuojeluvalvojalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut, sillä minulla
oli huoli siitä, että emä hylkäisi vasan, kun se haisisi koiralle. Puhelimessa
meitä kehotettiin pitämään koirat sisällä, mikä sinänsä oli haastavaa, sillä
päivä oli lämmin. Se, mikä onneksi rauhoitti minua, oli tieto siitä, että emä
mitä todennäköisimmin oli tottunut koiriemme ja ihmisten hajuun, sillä ei se
muuten olisi jättänyt vasaansa naapurin pihaan. Verkosta luin, että kauriit
jättävät vastasyntyneet vasat päiväksi ja palaavat imettämään niitä iltahämärissä
pieneksi hetkeksi. Mitä lyhyemmän ajan ne vasan kanssa viettävät, sitä vähemmän
niistä tarttuu hajua, joka houkuttelisi saalistajia puolustuskyvyttömän vasan
kimppuun. Vasta parin viikon ikäisenä vasa kykenee seuraamaan emäänsä.
Seuraavana aamuna
tarkkailimme ikkunasta, mikäli emä oli hylännyt vasan vai oliko se saanut
ruokaa, sillä pelkäsin sen nääntyvän auringon porottaessa taivaalta. Puiden
välistä näin huojuvin jaloin toikkaroivan vasan, joka mitään pelkäämättä
tallusteli pitkin poikin naapurin nurmikkoa. Meidän ei auttanut muu kuin pakata
kamamme ja suunnata kotiin. Palasimme mökille viikon päästä, jolloin vasasta ei
näkynyt jälkeäkään. Selma kävi naapurin puolella ihmettelemässä, mihin sen uusi
kaveri oli kadonnut.