Kuten jo
aikaisemmin olen maininnut, lapsenlapsien puutteessa neulon Heralle yhtä jos
toista. Pipoista se ei perusta, mutta tuubikaulahuivi taitaa lämmittää, tai
ainakaan se ei haittaa hänen karvaisuuttansa, koska se käyttää sitä
mukisematta.
Kylmällä ja
varsinkin kostealla se palelee melkein heti ovesta astuttuamme, eikä pane
hanttiin, kun sille pukee villapaidan. Kovimmilla pakkasilla käytän neulottuja
haalareita, joskus vahvistettuna vielä tuulen ja sateen kestävällä
toppamanttelilla.
 |
| Jätelangoista palmikkopaita vol 2 |
Ensimmäiset
paitaviritelmät olivat ihan kelpoja, mutta paita paidalta olen parannellut mallia.
Sama koskee villahaalareita. Perusmalliin kyllästyttyäni etsin netistä vähän
haastavampaa mallia ja löysinkin ihanan paidan, jossa oli palmikko poikineen.
Tekele oli työläs eikä lopputulos ollutkaan ihan toivotun kaltainen, paita oli
mielestäni liian lyhyt ja löysä – ensimmäinen vika lienee johtunut siitä, että
malli oli suunniteltu poikakoirille, jolloin sen mahanaluksen muotoilussa
luonnollisestikin on otettu huomioon rakenteelliset seikat.
Työt ovat
pienehköjä, mutta silti niihin kuluu jokunen tunti ja vaikka niitä neulonkin
ihan huvin vuoksi, ei se silti käy kädenkäänteessä. Siksi jokainen tekele on
hartaudella suunniteltu, omanlaisensa ja iloa tuottava.
Minulla ja muutamilla
koirapuistosta yhyttämilläni koirakavereilla emäntineen on vähitellen
muovautunut oma porukka, jonka kanssa käymme juoksuttamassa koiriamme lähellä
kotiamme sijaitsevassa Haunisten metsässä, jossa on joutomaata, peltoa,
kärrytietä, hakkuumaisemaa ja metsää.
Olin syksyllä
saanut valmiiksi kolmannen version kehittelemästäni villahaalarimallista ja
olin siitä varsin ylpeä. Se istui kuin hanska, sen selkää koristi kaunis
palmikkokuvio ja värinä oli mieheni valitsema mehevä vadelmanpunainen. Olimme
porukalla tapamme mukaan metsässä, kun kärrytietä tallustellessamme joku koirista
sai vainun ja pinkaisi menemään muut perässään. Parin minuutin kuluttua porukka
palaili innokkaasti läähättäen takaisin, yksi toisensa jälkeen. Jo kaukaa
ihmettelin Heran muuttunutta ulkomuotoa. Ennen kuin ennätin sanomaan, yksi
kavereista ihmetteli, eikös Heralla ollut tänne tullessaan haalari päällä.
Takaisin luokseni kipitti iloisesti nakupellekoira. Talvi-ilta oli jo alkanut
hämärtää ja koirat olivat seikkailleet siellä täällä, joten haalarin löytyminen,
vaikkakin se väriltään erottui maastosta, oli epätodennäköistä. Koetin
lohduttautua sillä, että malli taisi olla hyvä ja turvallinen, sillä johonkin
näreeseen tartuttuaan koira pääsi siitä tempoilemalla irti, eikä jäänyt metsään
nalkkiin. Eniten varmaan harmitti se, että haalari oli onnistunein tähänastisista
ja se, etten ollut napannut siitä valokuvaa, vaikka niin yleensä tapanani on.
Onneksi en
tuolloin tiennyt, että tapahtuma ei ollut ainoa laatuaan….
