Äidillä on koira, se oma koira on

Merry ei jäänyt äitini viimeiseksi koiraksi. Muutaman vuoden kuluttua Merryn ottamisesta hän innostui hankkimaan uuden, jälleen kerran inspiroituneena tuttavien koirasta ja rodusta. Nyt vuorossa oli tiibetinspanieli, Mia. Ehkäpä äitini oli vihdoinkin löytänyt sen omimman tapansa pitää koiraa, sillä Miasta tuli hänen pitkäaikainen ystävänsä. Se ei vaatinut pitkiä lenkkejä ja soveltui hyvin yhden ihmisen kotikoiraksi. Jälkeenpäin ajatellen maltankoiramme Siro olisi varmaan ollut ensimmäinen koira, jonka hän olisi halunnut ja kyennyt hoitamaan korkeaan ikään, mutta jostain syystä siitä tuli vihainen meitä muita kohtaan. Ellei se olisi saanut suolitukosta, johon se menehtyi, olisi sen ja perheen rinnakkaiselo voinut muodostua erittäin haastavaksi.

Mian ja äidin vuosikausia kestäneeseen yhteiseloon tuli muutos, kun äiti löysi vierelleen uuden ihmisen, jonka kanssa he matkustivat paljon. Mia kuoli vanhuuten jonkun pitemmän reissun aikana ollessaan hoidossa kasvattajan luona.

Äitini sai uuden miehensä ylipuhuttua ottamaan uuden koiran, Fian, vaikkei mies ollut koirasta kovin innostunut, mutta koska hän rakasti äitiäni yli kaiken, hän teki tämän vuoksi mitä vain.

Nimien lisäksi koirat olivat minusta niin samankaltaiset, että pitkään sekoitin ne toisiinsa, vaikkeivät ne samanaikaisesti äitini luona olleetkaan. Nimien ja ulkonäön lisäksi niitä yhdisti se, että niistä lähti aivan julmetusti karvaa.

Eläköidyttyään he alkoivat viettää talvia leudommassa ilmanalassa, jossa koirakin nautti, kun sai istuskella ulkosalla puistossa seuraten ukkojen petanque-peliä meidän palellessamme Suomen talven kourissa. Viimeisenä talvenaan se yhtäkkiä väsähti, ja paikallinen eläinlääkäri sanoi sillä olevan pitkälle edennyt sokeritauti, jonka ennuste oli niin synkkä, että hän suositteli koiran armahtamista, sillä sen munuaiset eivät enää toimineet kuin vajaateholla. Äitini otti uutisen kovin rankasti. Fia-koira palasi kotimaahan pienessä uurnassa kesän kynnyksellä ja haudattiin heidän kesämökilleen.

Nalle 5 kk

Runsaat puoli vuotta ennen äitini kuolemaa he ottivat vielä yhden koiran, kääpiövillakoiran, jonka nimeksi tuli Nalle. Pentu teki äitini viimeisistä elinkuukausista iloiset ja onnelliset. Hän seurasi sen touhuja ja leikkimistä omien voimien hiipuessa. Nalle oli varsin kiintynyt äitiini, eikä korvaansa lotkauttanut meidän muiden yrityksille leikkiä sen kanssa.

Silloin tällöin istuskelen sohvassa ja katson viimeistä valokuvaa. Omaan sänkyynsä nukahtaneen äitini vieressä istuu villakoira pää kallellaan ihmetellen, miksei hän enää herää.

ps: Nalle sai hyvän kodin vanhemman sisareni luota.

tiibetinspanielikuva: http://www.flickr.com/photos

Lupaukset on pidettävä

Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, kun meille tuli koira. Ensimmäinen oma koira. Ajattelin vain antaa hieman taustoja sille, miksi halusimme koiran ja miksi toisaalta odotimme näinkin kauan. Varsin pian huomasin, että lähdin vaeltelemaan muistojeni ullakolla ja tajusin, kuinka paljon asioita vaikuttaa siihen, millaisia me olemme, juuri nyt.

GIni ja minä

Pelästyin, että joku kokee itsensä harhaan johdetuksi, enhän kerro mitään koiramme hankinnasta ja millaiseksi elämäni muuttui. Lohduttaudun sillä, että ihan lööperiä en ole puhunut, sillä taitaa se koira jossain rivien välissä luurata ja lupaan, että pääsemme tähän päivään ja Hera-russeliin aikanaan.

Hera 3 kk

Koska nyt lähdin vaeltelemaan tuota polkua, en kykene ottamaan oikotietä ja aloittamaan kulkematta koko matkaa, joka mutkitteli ja kiemurteli, jota kulkiessa joutui väistämään kantoja ja kiviä, varomaan juurakoita, hyppäämään kaatuneen puunrungon yli, etsimään parhaan paikan polkua halkoneen puron ylittämiseksi.

Huomasin yksityiskohtia, joita en ennen ole tullut ajatelleeksi tai joihin en ole kiinnittänyt huomiota ennen kuin aloin pohdiskella koiran hankkimista. Nuo pienet palaset muodostavat mosaiikin, josta pikkuhiljaa piirtyy kokonaisuus. Näitä tarinoita on kaikilla meillä kerrottavanaan ja mikäli jaksatte, minulla on muutama palanen löytämättä ja paikoilleen panematta

Purjeitta ei voi seilata

 Perheemme veneilyharrastus kehittyi vähitellen ekologisempaan suuntaan. Ensimmäistä moottorivenettä seurasi toinen, edellisen kaltainen, mutta vähän isompi. Tuon vuosikymmenen alkua leimasi energiakriisi, minkä vuoksi vanhempani päättivät vaihtaa viikonlopussa satoja litroja polttoainetta kuluttavan moottoriveneen purjeveneeseen.

Kesäloman koittaessa koko perhe ahtautui 22-jalkaiseen paattiin, jonka sisätiloissa vain meillä pikkutytöllä oli mahdollisuus seistä suorassa. Äitini väkersi vanhojen pelastusliivien kauluksesta Sirolle pelastusliivit, joissa olevaan lenkkiin kiinnitettiin pitkä naru, jotta koiran voisi sen mereen pudottua hilata takaisin veneeseen. Ainoa, joka kuitenkin teki tuttavuutta veden kanssa, oli äiti, jonka tehtävänä oli hypätä kiinnitysköysi kädessään laiturille saapuessamme vierasvenesatamiin.

Hän arvioi etäisyyden väärin, eikä hänen loikkansa yltänyt perille asti. Tilanne oli erittäin koominen, mutta jostain kumman syystä ei saanut nauraa kuin vasta pitkän ajan kuluttua, kun tuota tapausta muisteltiin. Tapahtumahetkellä kummankin vanhemmista äänissä oli sen verran kireyttä, että ymmärsimme sisareni kanssa tehdä viisaasti pysyttelemällä ihan hiirenhiljaa veneen sisätiloissa.

Matkassamme meillä oli kumivene, jolla soutelimme suojaisissa poukamissa rannan läheisyydessä maissa ollessamme. Tuo kumivene oli järeää tekoa, siinä oli kaksi tuhtoa ja se kannatti leikiten kahden aikuisen painon. Koska se oli työläs tyhjentää ja täyttää, se kulki mukanamme köyden jatkona vanavedessämme tai veneen kannelle köytettynä.

Auringonottoa kumiveneessä

Jännittävin muistoni kumiveneilystä oli eräästä suojaisesta lahdesta, jossa soutelimme sisareni kanssa pysytellen turvallisen välimatkan päässä veneestämme ja rannasta. Yhtäkkiä isä käski meitä palaamaan veneelle mahdollisimman nopeasti. Saarella oli runsas villiminkkikanta ja isäni oli havainnut yhden veijarin uivan veneemme lähettyvillä. Hän pelkäsi, että se äkkäsi veneen ja silpaisisi yhdessä hujauksessa airoa pitkin veneeseen. Niin suloiselta kuin se meistä näyttikin, ei sellaisen pedon kanssa kannattanut tehdä lähempää tuttavuutta.

Etelän kukkuloilta pohjoiseen

Misu lähti isosiskoni matkaan, kun hän muutti kotoa meidän lähtiessämme vuodeksi Ruotsiin, ja akvaario tyhjennettiin odottamaan paluutamme. Asuimme Malmössä betonilähiössä, jossa meidän muutaman suomalaisen lisäksi oli ainakin kreikkalaisia ja silloisesta Jugoslaviasta tulleita siirtotyöläisiä.

Lähiö Malmössä

Alue oli kerrostaloistaan huolimatta varsin viihtyisä, sitä muun muassa reunusti virkistyskäytössä oleva laaja viheralue. Sinne oli rakennettu keinotekoisia ruohokukkuloita, joilla ihmisten oli tapana kiipeillä ja antaa koiriensa juosta vapaana.

Yksi kukkuloista lähiön kupeessa

Ruotsiksi kukkula on ’en kulle’ ja useampi on ’kullar’. Opimme ruotsia koulussa ja pihalla kavereilta. Vanhempien kanssa puhuessamme sekoitimme paikallisiin asioihin viittaavia termejä suomen kieleen, ja käytimme noista kukkuloista sanaa ’kullit’, emmekä ymmärtäneet pikkusisareni kanssa, miksi vanhempiamme se joka kerta nauratti yhtä makeasti. Kun kotiinpaluu läheni, he painottivat meille, että jos joku kysyy, millaisessa paikassa asuimme ja mitä teimme, emme saaneet kertoa vapaa-aikanamme kiipeilleemme ja leikkineemme ’kulleilla’. Syytä tähän vanhempamme eivät lähteneet sen tarkemmin valottamaan ja kiltteinä tyttöinä me sisareni kanssa tyydyimme tottelemaan. Jossain vaiheessa koitti valaistumisen hetki, kun vuosia myöhemmin ymmärsin, mikä vanhempiani nauratti.

Keiron 'Siro' ja minä

Muuttokuormassa kotimaahan palatessamme mukanamme oli ämpärillinen hienoa valkoista hiekkaa etelä-Ruotsin dyyneiltä. Se oli paljon hienompaa, kuin mitä akvaarioliikkeestä hankkimamme oli. Hiekka oli niin hienojakoista, että se pöllysi akvaariossa hapettimen pulputuksen voimasta ja tukki vedensuodattimen, joten ehkä karkeampi hiekka sittenkin olisi ollut parempi valinta.

Muutaman vuoden päästä edessä oli uusi muutto, tällä kertaa päinvastaiseen ilmansuuntaan, kun suuntasimme kohti Savon sydäntä, jonne uuteen kotiin tuli sekä akvaario että Ruotsin-vuoden uusien tuttavuuksien innoittamana tuo pieni maltankoiranpentu.

Kissa kuumalla lampulla

Elämääni on koirien ohella mahtunut muitakin nelijalkaisia sekä jalattomia. Lapsuudenkodissani meillä oli akvaario, jossa oli ainakin miljoonakaloja, pari lehtikalaa, neontetroja ja platyja. Akvaarion päällä oleva neonputki oli kissamme lempipaikka. Tämä tiikerijuovainen katti oli tullut luoksemme puolivahingossa. Tai ainakin hetken mielijohteesta. Perheemme asui tuolloin meren läheisyydessä ja harrastimme veneilyä. Varhaisimmat muistot ovat moottoriveneestä, jonka kanssa kiersimme saaristoa ja vierailimme kesällä joidenkin lomaviikkojen aikana tuttujen mökeillä.

Ensimmäinen moottoriveneemme

Moottoriveneellä matkat taittuivat varsin sujuvasti, mutta tuulen yltyessä matkanteko ei ollut mukavaa. Jos lisäsi kierroksia, vene alkoi hakata niin, että sisuskaluista tuli hakkelusta. Jos vauhtia hidastettiin, alkoi vene lullata aaltoja myötäillen ylös, alas niin, että tulin pahoinvoivaksi. Isäni oli puun ja kuoren välissä joutuessaan päättämään, kuunteliko lapsia vai vaimoaan. Äiti halusi, että ajamme hiljempaa, sillä aallokossa hakkaaminen ei ollut hänen mieleensä, me lapset taas toivoimme, että matkanteko olisi joutuisaa, vaikkakin töksähtelevää, sillä vuoristorataa ei kukaan kestänyt varttia pitempää. Olisi siis valittava kahdesta pahasta se pienempi.

Joltain näistä venereissuista mukaan tarttui kissa. Itse en ollut mukana, kun vanhempani olivat viikonloppuna veneilemässä. Muistan, kun he tulivat kotiin ja äitini keltaisen sadetakin taskusta, läpän alta, pilkotti kissanpennun pää. He olivat käyneet jossain saaressa, jossa kalastajan hiirenpyydykselle oli syntynyt iso poikue. Äitini ei voinut vastustaa noita suloisia pikkumisuja ja niin luoksemme tuli elämäni ensimmäinen kissa. Sen vaaleanruskeassa turkissa oli tumman okran värisiä raitoja, jotka piirsivät sen otsaan ison M-kirjaimen, mistä innostuneena me pikkutytöt kekseliäästi päätimme, että siitä tulee Misu.

And nothing but the truth

Äitini tiesi lähtevänsä reissuun viikoksi eikä mitä todennäköisimmin ollut pohtinut Merryn sijoittamista minnekään. Hän oletti, että minä olisin kotona ja hoitaisin koiraa. Spontaani kesäreissuni kaverin luo sotki hänen suunnitelmansa ja hän sen kummemmin ajattelematta antoi koiran lähteä karkuun. Tai jopa laski sen vapaaksi.

Totuuden nimessä voi myös olla niin, että se todellakin karkasi ja että äidilläni oli kiire laivaan eikä hän ehtinyt jäädä koiraa metsästämään. En koskaan kerännyt rohkeutta kysyä tätä ja nyt se on myöhäistä. Eikä hän varmaan sitä olisi enää muistanutkaan.

Minä kuitenkaan en koskaan unohtanut ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selkeämmin asiat piirtyvät mielessäni. Viimeisten kuukausien ajan, kun olen porautunut vastuulliseen koiranomistajuuteen ja siihen, kuinka koiraa tulisi kouluttaa ja kasvattaa, on monta asiaa saanut selityksensä.

Suurimpana seikkana Merryn holtittomuuteen on se, että sen olisi pitänyt alusta asti saada olla vapaana turvallisessa paikassa, jossa se olisi oppinut leimautumaan. Se oli ollut päivät pitkät yksin kotona ja kävi ulkona vain remmissä, pienen lenkin kerrallaan. Kun se sitten minun hoteissani pääsi  juoksemaan vapaana, ei sillä ollut mitään tarvetta palata ennen kuin siltä tuntui. Eikä minulla parikymppisenä tytönhuitukkana ollut työkaluja ongelmakoiran panemisessa ruotuun.

Thelma ja Merry

Olin lähtenyt naapurikaupunkiin tapaamaan vanhaa luokkatoveriani. Tai vanhaa ja vanhaa, ylioppilaaksi tulosta oli kulunut vain kaksi vuotta, joten ikää ei meillä kellään ollut paljoa, mutta koulu oli taakse jäänyt luku elämän kirjassa. Kaverini työskenteli paikkakunnan sanomalehdessä ja ajelin puolentoista tunnin matkan elokuisena sunnuntaina häntä tapaamaan. Olimme aikoneet viettää pari päivää lekotellen ja vanhoja muistellen. Hänellä taisi olla pari päivää vapaata, sillä lehti ei ilmestynyt viikon jokaisena päivänä.

Merry

Maanantaina sain puhelun isosiskoltani, joka oli asunut omillaan jo varsin pitkään, ikäeroa meillä on kymmenisen vuotta. Enää en muista, miten hän oli ystäväni puhelinnumeron jäljittänyt ja onnistunut saamaan minut kiinni, sillä kännyköitä ei tuohon aikaan ollut kenelläkään. Naapurimaan Gorbatsov puhui maailmankuulun puhelunsa nokialaiseen vasta paria kuukautta myöhemmin.

Sisareni kertoi, että äiti oli soittanut ja että Merryn kanssa oli ongelma. Tuossa vaiheessa koira ei vielä ollut minun vastuullani, mutta tämän episodin jälkeen se taisi sitä olla, lopullisesti.

Itse olin lähtenyt reissuun uskossa, että äitini hoitaisi koiransa. Hänhän sen oli ottanut ja pakottanut minut luopumaan rakastamistani kissoista, sillä asuimme väliaikaisesti saman katon alla. Vilkkaassa leikki-iässä olevat kaksi kissaani eivät koskaan oikein sopineet hänen pirtaansa ja koska hän oli asunnon haltija ja minä siellä väliaikaisesti alivuokralaisena, oli minun taivuttava.

Äiti oli lähdössä koko viikoksi työmatkalle länsinaapuriin ja koiraa ulkoiluttaessaan se oli hänen sanojensa mukaan vetänyt remmissä tavanomaiseen tapaansa eikä hänen voimansa riittäneet sen hallitsemiseen, joten koira oli riistäytynyt karkuun, eikä suostunut palaamaan, vaikka hän kuinka sitä kutsui. Hänellä ei ollut aikaa jäädä sitä etsimään, sillä laiva lähti ja hän sen mukana. Juuri ennen lähtöään hän oli soittanut sisarelleni ja kertonut, mitä oli tapahtunut ja kehottanut häntä etsimään minut käsiinsä.

Puhelinsoitto kaupungin löytöeläinsuojaan paljasti, että joku ohikulkija oli ottanut Merryn kiinni, kun se oli tätä miekkosta iloisesti tervehtinyt, ja toimittanut koiran eläinsuojeluvalvojan hoteisiin. Sisareni ei kuitenkaan päässyt pienten lasten kanssa kotona ollessaan koiraa hakemaan, joten minä olin viimeinen oljenkorsi.

Ei siinä muu auttanut, hyppäsin autooni ja ajoin toistasataa kilometriä koiraa hakemaan. Perillä eläinsuojassa minua oli vastassa haukkuryöppy, ei koirien vaan valvojan toimesta. Olin kuulemma kelvoton eläintä pitämään, kun sen noin olin laskenut vapaaksi. Täysin ällistyneenä tästä tervetulotoivotuksesta en saanut sanaa suustani, pyysin vain päästä hakemaan Merryä.

Valvoja leppyi nopeasti nähdessään, kuinka onnellisena koira minua tervehti. Hän jatkoi, että se oli selkeästi hyvin hoidetun oloinen, iloinen ja terve ja koska se ei aristellut minut nähdessään, en oletettavastikaan kohdellut sitä kaltoin.

Palasin vielä samana iltana kaverini luo. Tällä kertaa etupenkillä matkaseuranani oli ohikiitäviä maisemia valppaasti seuraava iso musta koira, joka välillä pää kallellaan ihmetteli ulvomistani, kun lauloin täyttä kurkkua autoradiosta soivien kappaleiden tahdissa.

Merry times

Nita toipui ennalleen, mutta se taisi olla ainoa asia, joka niin teki. Perheemme hajosi kukin taholleen, me täysi-ikäistyneet lapset muutimme kotoa ja vanhempani lähtivät eri suuntiin. En tiedä, miksi siihen päädyttiin, mutta sain vasta jälkikäteen tietää, että Nita oli lopetettu. Minulta asiaa ei kysytty eikä varmaan siinä minulla sanavaltaa olisi ollutkaan. En olisi millään muotoa voinut ottaa koiraa luokseni, sillä asuin alivuokralaisena ja tein töitä yötä päivää. Samoin oli nuoremman sisareni kanssa, hän oli laillani ollut erottamaton Nitan kanssa, mutta hänenkään tilanteensa ei juuri kotoa muuttaneena sallinut koiran ottoa. Silti se tuntui pahalta.

Muutaman vuoden ja muuton jälkeen elämääni astui uusi koira. Äitini oli asettunut aloilleen synnyinkaupunkiinsa. Hänen työtoverinsa koira oli saanut pentuja ja äiti teki sen virheen, että meni katsomaan niitä karvapalleroita. Asioilla on tapana kehittyä oletettuun suuntaan ja tammikuun 17. päivänä 1987 syntynyt sekarotuinen urospentu löysi maaliskuussa uuden kodin äitini hoteista. Montgomerry Monterirotuiseksi nimetty koira sai kutsumanimekseen Merry, joka kuvasti sitä todella hyvin, koira oli varsinainen ilopakkaus.

Siinä oli lapinporokoiraa, newfoundlandia ja ties mitä. Koira kasvoi nopeasti ja oli ennen kesän loppua kookas, iloinen ja täysin holtiton. Äitini oli kuvitellut pärjäävänsä pienillä pissatuksilla, mutta Merry ei ollutkaan mikään pieni sylikoira, vaan rehvakas uros, joka rakasti kaikkea ja kaikkia.

Yhtenä päivänä minusta tuli koiran uusi emäntä. Äitini ei yksinkertaisesti pärjännyt tuon tarmopesän kanssa. Hän oli yliarvioinut aikansa, voimansa ja jaksamisensa tai ainoastaan sokaistunut ihanat pennut nähdessään ja tehnyt niin kuin varmaan moni muukin, unohtanut että suloisista pennuista kasvaa aikuisia koiria, jotka vaativat hoitoa ja aikaa vuosiksi eteenpäin.

Nitanova, lentävä tiikeri

Olin vasta vähän toisella kymmenellä, mutta koiria oli mahtunut tuohon lyhyeen aikaan jo varsin monta. Sattumien oikuista niiden vierailut perheessämme olivat jääneet lyhyiksi.

Tämä ei näköjään lannistanut perheemme koirahankinnoista päättävää tahoa, ja yhtenä päivänä kotiimme tuotiin tiikerijuovainen bokserin narttupentu, Nitanova eli Nita. Muistan, että se itki sydäntä särkevästi ensimmäiset yöt ja äitini nukkui sen kanssa vierashuoneessa.

Nita keskenkasvuisena pentuna

Olin jo niin iso, että sain käydä sen kanssa ulkona. Koiran kasvaessa lenkitin sitä pyörän selästä, mikä kuulostaa aika hurjalta, sillä tuohon aikaan ei tunnetusti kukaan käyttänyt esimerkiksi pyöräilykypärää. Säästyimme kuitenkin suuremmilta haavereilta.

Rakkainta puuhaa Nitan kanssa oli kesäisin optimistijollalla purjehtiminen ja talvisin hiihto. Järven jäälle oli ajettu latuja ja niiden vieressä oli moottorikelkan jättämä leveä jälki. Nitalla oli vetovaljaat ja minulla sukset. Se oli vauhdikasta menoa. Matkan mittaa en enää muista, mutta päämäärämme oli aina eräs hiihtomaja, josta ostin lämmintä kaakaota ja munkin. Minä join kaakaon ja Nita söi munkin.

Lukioon siirtyessäni perheemme muutti maalle. Nita sai lumpustella kylillä vähän miten sattuu, joten tietäähän sen, mitä siitä seurasi. Se alkoi käyttäytyä kummallisesti ja tehdä pesää. Eläinlääkäri sanoi, että kyse voi olla valeraskaudesta, sillä koira ei vaikuttanut mitenkään pyöristyneen.

Sitten se alkoi synnyttää, se synnytti ja synnytti, mutta mitään ei tullut. Jossain vaiheessa se antoi periksi. Se pani maate petiinsä ja vaikutti todella sairaalta. Kului toista vuorokautta, kun sen peräpäästä ilmestyi esiin tassu. Pelkkä tassu.

Eläinlääkärissä koko kamaluus paljastui. Erittäin iso koira, joka oli nähty jolkottelevan kylillä, oli toiminut sulhasena. Nitan kohdusta löytyi kuolleena yksi iso pentu, joka oli alkanut hajota. Lääkäri sanoi, ettei se kokonsa puolesta olisi mahtunutkaan syntymään ja että koira voidaan yrittää pelastaa leikkauksella, kohdun poistolla, antibiootilla ja hyvällä onnella….

Mistä kaikki alkoi

Kun minä synnyin reilut 40 vuotta sitten, perheeseemme hankittiin tanskandoggi nimeltään Piki. Vanhemmillani oli ollut koirakokemuksia aikaisemminkin, äitini lapsuudenkodissa oli ollut kääpiöpinseri ja isän kodissa oli oletettavasti isoisäni metsänhoitaja-ammatin innoittamana perinteinen suomenpystykorva.



Äiti ja kääpiöpinseri

Tanskandoggin tarina jäi lyhyeksi, sillä vanhemmillani oli talonrakennusprojekti. Vasikan kokoinen ylivilkas nuori koira ei ollut rakennusmiesten suosiossa ja joku jopa pelkäsi sitä. Mene ja tiedä, mikä se perimmäinen syy oli, mutta koira taisi palata kasvattajalleen pitovaikeuksien takia.

Ei kulunut kauaakaan, kun meillä oli uusi koira. Tällä kertaa keltainen bokseri, joka oli siihen maailmanaikaan asianmukaisesti typistetty kummastakin päästä, eli korvista ja hännästä. Koiran nimi oli muistaakseni Gini ja se kuolasi jatkuvasti, kuten boksereilla tuolloin oli tapana. Nykyäänhän tuo rotu on saatu jalostettua vähän kuivemmaksi.

Minä ja Gini

Minulla ei ole mitään mielikuvia siitä, milloin koirat tulivat ja vielä vähemmän siitä, mihin ja miksi ne katosivat, mutta Gini häipyi kuvioista, kun perheemme muutti vuodeksi Etelä-Ruotsiin isäni työn vuoksi.

Ruotsissa äitini ystävystyi erään naisen kanssa, joka harrasti maltankoiria, joten Suomeen palattuamme meillekin ilmestyi sellainen. Pieni Kohinoor, eli Nori. Se oli meillä vain muutamia päiviä, kun todettiin, että se oli sokeutumassa ja että sillä oli aivokasvain. Saimme tilalle toisen pennun, uroksen, jonka rekisteröintinimi oli Keiron. Se lausuttiin vähän kuin Siroon, joten siitä tuli Siro. Minusta oli tosi noloa, kun joutui selittämään, että poikakoiralla oli tuollainen nimi.

Siro oli yhden ihmisen koira, ja vähitellen se alkoi vihata kaikkia paitsi äitiäni, jonka koira se oli, minkä vuoksi siitä luovuttiin…

 

Ei tullut cottonia

Coton de Tulear –rotu tuntui kiinnostavalta, sillä siitä ei tuttaviemme mukaan irronnut lainkaan karvaa. Tämä ei luonnollisestikaan ollut tärkein kriteeri koiran hankinnassa, mutta uppouduin lukemaan rodusta lisää. Koirarotu vaikutti varsin mainiolta tapaukselta, ja koska tapaamani yksilö oli mitä ihanin, päätin ylipuhua kotiväen.

Pentuvälityksessä ei ollut pentuja tarjolla, joten lähdin merta edemmäs kalaan. Häpeän tunnustaa, että selailin jopa keltaista pörssiä, koirapörssiä ja kaiken maailman sivuja, joista hyvin äkkiä kävi ilmi, että kyse oli koiratehtailusta ja muusta kamalasta, josta voisi kirjoittaa sivutolkulla ihan muita juttuja.

Näin ilmoituksen, jossa 4-vuotias uros etsi kotia. Perhe joutui luopumaan rakkaasta lemmikistään allergian vuoksi. Lähetin tekstiviestin ilmoituksessa olevaan numeroon ja jäin odottamaan. Sain vastauksen melkein heti, Leevi-koira oli muuttanut perheen isovanhempien luokse. Harmi.

Jatkoi etsimistä, vaikka minua oli vähän alkanut arveluttaa valitsemani rodun turkin hoito. Olisiko minusta siihen.  Muistan, kun meillä oli lapsuudenkodissamme maltankoira, jonka turkki oli todella työläs hoitaa. Ehkäpä minun olisi harkittava toinen kerta, ja ehkäpä vielä kolmaskin. Mieskään ei oikein tuntunut lämpenevän tuolle rodulle ja välillä tuntui, että koko koira-ajatus tuntui hänestä joltain pöhköltä päähänpistolta.

Painuin maan alle etsintöineni. Noin tunniksi. Sen jälkeen en enää voinut pitää suutani soukemmalla, vaan jatkoin koirista pölisemistä tauotta.

Oikean ja sopivan rodun löytyminen vain tuotti päänvaivaa….ja aloin käydä läpi koiria, joita tunsin tai joihin minulla oli joskus ollut jonkunlainen suhde.

I have a dream - a Golden Dream

Maaliskuun 11. päivänä syntyi Ballbreaker's kennelissä pentue, jossa oli kaksi urospentua ja kaksi narttua. Urokset löysivät omat kotinsa jo varhain ja yksi narttu oli tarkoitus antaa sijoitukseen. Jäljellä oli yksi pentu, Golden Dream.
Tuona ajankohtana meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että paria kuukautta myöhemmin tuo pikkuinen muutaisi meille ja muuttaisi meidän elämämme.
Helmikuu 2013 oli tapahtumarikas, neljäs lapsemme viidestä tanssi vanhojen tanssit juuri ennen hiihtoloman alkua torstaina ja perjantaina. Huokaisimme onnesta, kun perjantai-iltana pääsimme lomatunnelmaan. Reilu viikko tuntuisi ihanalta katkokselta kiireiseen talveen, etenkin kun leningin ompeluprojekti oli vienyt monta iltaa.

Hiihtoloma ei tuntunutkaan lomalta, sillä lähipiirissä tapahtui odottamaton ikävä asia, joka vei huomion lomailusta. Töihin paluu tuntui työläältä ja jäimme odottamaan seuraavaa lomaa, pääsiäistä.
Pitkäperjantaina juttelin puhelimessa äitini kanssa, joka kuulosti väsyneeltä. Vaihdoimme kuulumisia ja juttelimme toukokuusta, jolloin näkisimme jälleen. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut puolisen vuotta, sillä välimatkaa oli niin paljon. Puhelun jälkeen äitini meni levolle, eikä enää herännyt. Illalla sain tiedon, että hän oli poissa.

Meillä oli ollut koira joskus kauan sitten. Sitten tulivat lapset, opiskelut, kiireet. Koirahaave nousi pintaan aina aika ajoin, mutta joka kerta totesimme, että ei siihen vielä ollut aikaa eikä voimia panostaa. Yhtäkkiä kaikki oli muuttunut: vanhimmat lapset olivat muuttaneet kotoa omilleen ja nuorimmat kotonaolijat pärjäsivät ilman jatkuvaa huolenpitoa.
Kävimme sattumalta tuttujen luona, jossa oli ihastuttava cottoni. Tämä kokemus jäi pyörimään mieleeni, eikä ajatus koirasta tahtunut enää jättää minua rauhaan. Aloin etsiä tietoa ja vierailin päivittäin kennelliiton sivuilla katsomassa tietoja myytävistä pennuista....