Mistä kaikki alkoi

Kun minä synnyin reilut 40 vuotta sitten, perheeseemme hankittiin tanskandoggi nimeltään Piki. Vanhemmillani oli ollut koirakokemuksia aikaisemminkin, äitini lapsuudenkodissa oli ollut kääpiöpinseri ja isän kodissa oli oletettavasti isoisäni metsänhoitaja-ammatin innoittamana perinteinen suomenpystykorva.



Äiti ja kääpiöpinseri

Tanskandoggin tarina jäi lyhyeksi, sillä vanhemmillani oli talonrakennusprojekti. Vasikan kokoinen ylivilkas nuori koira ei ollut rakennusmiesten suosiossa ja joku jopa pelkäsi sitä. Mene ja tiedä, mikä se perimmäinen syy oli, mutta koira taisi palata kasvattajalleen pitovaikeuksien takia.

Ei kulunut kauaakaan, kun meillä oli uusi koira. Tällä kertaa keltainen bokseri, joka oli siihen maailmanaikaan asianmukaisesti typistetty kummastakin päästä, eli korvista ja hännästä. Koiran nimi oli muistaakseni Gini ja se kuolasi jatkuvasti, kuten boksereilla tuolloin oli tapana. Nykyäänhän tuo rotu on saatu jalostettua vähän kuivemmaksi.

Minä ja Gini

Minulla ei ole mitään mielikuvia siitä, milloin koirat tulivat ja vielä vähemmän siitä, mihin ja miksi ne katosivat, mutta Gini häipyi kuvioista, kun perheemme muutti vuodeksi Etelä-Ruotsiin isäni työn vuoksi.

Ruotsissa äitini ystävystyi erään naisen kanssa, joka harrasti maltankoiria, joten Suomeen palattuamme meillekin ilmestyi sellainen. Pieni Kohinoor, eli Nori. Se oli meillä vain muutamia päiviä, kun todettiin, että se oli sokeutumassa ja että sillä oli aivokasvain. Saimme tilalle toisen pennun, uroksen, jonka rekisteröintinimi oli Keiron. Se lausuttiin vähän kuin Siroon, joten siitä tuli Siro. Minusta oli tosi noloa, kun joutui selittämään, että poikakoiralla oli tuollainen nimi.

Siro oli yhden ihmisen koira, ja vähitellen se alkoi vihata kaikkia paitsi äitiäni, jonka koira se oli, minkä vuoksi siitä luovuttiin…