Heran ensimmäinen
vuosi meillä oli syömisen osalta varsin vaihteleva. Pentuna se ei suostunut
syömään turvotettuja nappuloita, vaikka niitä sille saamiemme ohjeiden mukaan
piti tarjota. Välillä meni päiviä, että se ei muuta kuin kävi kupilla
tuhahtamassa viikon ruokalistalle. Eläinlääkäri lohdutteli rokotuksissa
käydessämme, että jos koira kasvaa ja kehittyy, kuten Hera teki, ei
syömättämyydestä ole tarpeen huolestua. Eihän eläimetkään luonnossa välttämättä
syö joka päivä. Niine hyvinemme päätimme olla huolestumatta Heran nirsoilusta.
Välillä yritin muistaa ottaa kupin pois, jos ruoka ei kelpaa ja tarjota sitä
sitten jonkun ajan kuluttua uudestaan. Välillä taas unohdin tämän hyvän
ohjenuoran, ja ruokaa oli kupissa tarjolla koko päivän.
Herkuille Hera
oli perso ja koska se ei syönyt ruokaa, meistä tuntui, että täytyyhän sen
raukan jotain saada, joten paistoin lohta, jauhelihaa ja muuta ihanaa, joka
kyllä kelpasi. Tämän lisäksi se sai ruualta ylijääneitä lihanpaloja. Taisinpa
hauduttaa sille jopa oman karjalanpaistinkin,
kun se siitä vaikutti pitävän niin kovin.
 |
| Siis saako täällä ruokaa vai ei? |
Heralla oli hassu
tapa piilottaa ruokansa ja syödä se myöhemmin. Mikäli olimme sisätiloissa, se
jemmasi ruokaa huonekaulujen taakse, mattojen alle tai kenkiin. Joskus se jätti
ruuan lattialle ja työnsi kuonollaan ilmaa sen päälle, aivan kuin olisi
peitellyt sen johonkin kuoppaan. Välillä syötin sitä kädestä, mikä tuntui jo
hemmottelun huipulta, mutta jos sen sai syömään, niin olin valmis tekemään
niin. Parhaiten Hera söi, kun ruuan tarjosi lattialta, eikä kiposta.
Vasta sen toisena
kesänä sen ruokahalu heräsi. Varsinkin iltaisin mökillä se istui samalla
kellonlyömällä sen kaapin luona, jossa ruoka oli. Se tuijotti kaappia
tiiviisti, vilkaisi syyttävästi olkansa yli meitä päin ja jatkoi sitten kaapin
tuijottamista. Tämän jälkeen se alkoi itkeä hiljaa, jälleen vilkaisu olan yli,
vähän kovempaa vinkumista, kunnes tajusimme tarjoilla sille iltamuonaa. Nykyään
se syö hyvällä ruokahalulla kaksi kertaa päivässä, mutta nirsoilee yhä, jos
kipossa on jotain pehmeää ja mössömäistä. Se ei halua tunkea sinne kuonoaan,
vaan syö mieluten nappuloita. Jauheliha menee myös hyvällä ruokahalulla, mutta
se on tarjoiltava pieninä paloina ja lattialta.
Herkut ovat
sitten aivan erikseen. Hera on hulluna sille tekemiini nameihin, jotka useimmiten
ovat pieniksi paloiteltuja ja paistettuja kuutoita broilerin sydäntä, maksaa ja
kivipiiraa. Toinen varma hitti on
pieniksi kuutioidut nakit.
Minun oli pakko
ottaa kunnon järeät aseet käyttöön sen houkuttelemiseksi, kun se vain muutaman
kuukauden ikäisenä tajusi, että sillä on oma tahto ja että minua ei todellakaan
tarvinnut totella.
