Turkispäällysteinen barometri

Sisäsiisteys on monien pennunottajien päällimmäinen huolenaihe, keskustelunaihe ja etenkin päämäärä. Selman kohdalla onnistuimme kuin oppikirjasta, se oli 16 viikkoisena täysin sisäsiisti. Olin siis ääreistään tyytyväinen onnistumiseeni, sillä olin kiikuttanut sitä ulos aina, kun se oli syönyt, herännyt, leikkinyt eli käytännössä tasaisin väliajoin odottamatta sitä, että siltä pääsisi vahinko. Ja näin ollen se on myös oppinut, että jos on hätä, se menee ovelle ja raapaisee kovaa isolla tassullaan ovea, mistä kielii siihen ajan myötä tulleet komeat jäljet.

Heran kohdalla opetus on mennyt perille, no, miten sen nyt sanoisi, vaihtelevasti. Ensinnäkin se kuseksi sisälle vielä lähemmäs vuoden ikäisenä. Aina silloin tällöin. Lähinnä näin tapahtui aamuisin, kun se heräsi yöuniltaan. Koetin olla tarkkana ja kuulostella, milloin kuului pienten tassujen tepsutusta, sännätä sängystä, napata koiran kainalooni, minkä jälkeen vaatetin sen mitä vaatetin ja koira pissille.

Hera sohvannurkassa

Mutta kun tämä parin kilon karvaleili oli niin hienotunteinen, ettei halunnut herättää meitä. Se hiipi hiljaa, tyhjensi rakon, minkä jälkeen oli kevyt olo pomppia makuuhuoneen ovella olevaa porttia vasten. Herätkää.

Onneksi se pikkuhiljaa jätti tämän tavan. Tai no joo…

Pari kertaa on käynyt niin, kun tällä terrierinperkeleellä on uhma päällä, että se tuijottaa haastavasti, minkä jälkeen se tassuttelee pari askelta jonkin maton luo, nostaa jalkaansa ja likistää pissat, keskelle mattoa. Puolustukseksi sanottakoon, että tätä tapahtui muistaakseni kahdesti ja toisella kerralla olin niin hereillä, että karjuin kaikki painokelvottomat sanat samalla kun se näin teki, minkä jälkeen uhmakuseskelua ei ole ollut.

Jotain hyötyäkin Heran mielenkiintoisesta vessakäyttäytymisestä on: meidän ei koskaan tarvitse katsoa ikkunasta tai lämpömittarista, onko ulkona kylmä tai sataako tai onko ylipäätään niin sanottu koiran ilma. Sen tietää siitä, että Hera on käynyt väkertämässä pienet kakat joko eteiseen tai työhuoneen nurkkaan. Uusimpana ilmiönä on juuri talvikelillä se, että se aamupalan jälkeen käy pissillä eteisessä, vaihvihkaa, minkä jälkeen se kiireen vilkkaa kipittää takaisin sohvan lämpimään, huovan alle ja katsoo sieltä hyvin hämmästyneenä, että miten niin pitää mennä ulos, mä kävin jo.

Minkkistoola ja hajuvettä

Hajuaistihan on tunnetusti se koiran paras aisti kuulon ohella. Välillä kyllä tuntuu, että kuulo on kytkettävissä torkku-asentoon tai jopa täysin pois päältä. Hajuaisti taas kumoaa kuulon, sillä kun jokin vastustamaton haju leijailee vastaan, lentävät korvat roskikseen. Siinä sitä sitten huutaa pää punaisena, kun koira pinkoo jostain nappaamansa ihanan rusakonhajun innoittamana pitkin peltoa.

Toisaalta on mielenkiintoista, että vaikka koiralla on ihmiseen verrattuna satakertainen määrä hajusoluja, on sen työnnettävä nokkansa jokaisen paskakasaan, vaikka kasasta ihmisen nenään metrien päähän leijaileva lemu saisi isonkin miehen kyyneliin.

Selityksenä tähän on se, että koira ei miellä hajua pahaksi tai hyväksi, haju on haju, joko mielenkiintoinen, vähemmän mielenkiintoinen tai täysin vastustamaton, kuten kaikki ne kummalliset raadonhajut ja myyränkuset, joihin Heran on itseään hinkattava ulkona ollessamme.

Toissa kesänä mökille tullessamme päästimme tapamme mukaan koirat autosta ja aloimme tyhjentää autoa mökkivermeistä. Yleensä mökin nurkalle saavuttuamme koirat tunkevat ohitse ja odottavat innokkaina oven aukeamista, mikä on hankala toimitus, kun kantamukset kädessä yrittää hapuilla avainta ja tunkea koirien ohi päästäkseen ovelle. Tällä kertaa kumpikin jatkoi pinkomistaan rantaan. Hera piti meteliä, haukahteli ja urahteli, joten jätimme kassit ja pussit oven ulkopuolelle ja menimme katsomaan, mitä ihmettä se siellä rannassa riekkui.

Hera keskeytti tämän veijarin uimatunnin

Hera tanssahteli ympyrää, teki valehyökkäyksiä jotakin kohti häntä terhakkaasti pulloharjan näköisenä. Lähemmäksi päästyämme näimme, kuinka Hera oli onnistunut saartamaan kolme minkinpoikasta eroon emostaan. Niiden emo, pelätty peto, tarkkaili tilannetta muutaman metrin päästä, naapurin laiturin alta. Se oli saanut kannettua yhden poikasen turvaan.

Hera oli täysin villiintynyt uskomattomasta saaliistaan, eikä tahtonut antaa itseään kiinni, joten minun ei auttanut kuin nostaa yksi pikkuminkki syliini, houkutuslinnuksi. Hera loikki jalkojani vasten, jolloin saimme sen kiinni. Kiikutimme koirat äkkiä mökkiin ja eikä aikaakaan, kun minkkiemo oli kuljettanut poikasensa turvaan.

Taloksi asettuessamme ihmettelin ärhäkkää tuoksua, joka mökissä leijaili. Yritin paikallistaa ja tunnistaa hajun siinä onnistumatta. Se muistutti jotain kemikaalia, epäonnistuneen wunderbaumin ja jonkin kyllästysaineen sekoitusta ryyditettynä jollakin voimakkaan pistävällä. Vähitellen saimme hajun alkuperän haarukoitua, kun kävelin sohvassa nukkuvan Heran ohi.

Minkki oli ilmeisesti ainoana puolustuskeinonaan tyhjentänyt anaalirauhasensa ruiskaisemalla myskinsä Heran turkkiin. Loppuillan ahkerasta tuulettamisesta huolimatta haju lähti koirasta vasta kolmantena päivänä.

ps. Vaikka tiesimme, että minkki on ei-toivottu tulokas ja niiden kantaa tulisi karsia, emme hennonneet kuitenkaan päästää pikkuisia päiviltä, vaikka varmaan niin olisi pitänyt tehdä. Koskaan aikaisemmin emme olleet nähneet niitä rannassamme, emmekä tämän jälkeen, vaikka tiesimme niiden majailevan jossain lähitienoilla.

Chennel no5

Joidenkin mielestä koirat ovat haisevia otuksia, sillä totta puhuen märkä koira haisee kostealta villasukalta. Ja varsinkin iäkkäämmät koirat voivat haista, vähän sieltä sun täältä. Ientulehduksesta kärsivän koiran suu haisee naalin anaalilta ja rasvaisesta turkista jää silittäessä käsiin eltaantunut haju. Selma ei oikeastaan haise muuten kuin märkänä, jolloin se tuoksahtaa tyypilliseltä märältä koiralta. Mutta sen tassut tuoksuvat vastapaahdetulta popcornilta, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin.

Hera taas ei haise, ei edes märkänä. Sen turkkia voi vaikka nuuhkia, eikä siitä silti irtoa kuin puhtaan koiran vieno aavistus. Itse asiassa ihan raikas. Enkä siis näin ollen ole paljoa harjoittanut koirien pesemistä vaan vain pahimpien kurakelien sattuessa huuhtaisen irtolian pois pelkällä kylmällä vedellä. Muistan lukeneeni jostain, että koiraa ei tarvitse pestä ellei se ole pyörinyt jossain, mitä ihmisnenä ei siedä.

Mitä siinä tuijotat?

Oletettavasti Hera itse ei arvosta omaa olematonta ominaistuoksuaan, sillä aina tilaisuuden tarjoutuessa se hinkkaa itseään milloin mihinkin. Ihanan kohdan löytäessään se nuuskii, sitten hieraisee päätä kääntämällä kumpaankin leukaperää maassa olevaan hajuun, tämän jälkeen se tahkoaa vuoron perää korvantaukset tuohon vastustamattomaan paikkaan, minkä jälkeen se kiepsahtaa selälleen ja kiemurtelee antaumuksella koettaen saada maksimaalisen hyödyn löytämästään hajuvedestä.

Sen ollessa vielä pentu se onnistui pyörimään kävelyllä ollessamme erään puskan takana tavarassa, joka paljastui ihmisen paskaksi. Pesin koiran kahteen kertaan, mutta haju lähti vasta kulumalla. Toisen kerran se ei millään olisi malttanut tulla sisälle lähitalon autokatoksen nurkalla olevasta pienestä hiekoitushiekkakasasta. Mitä ilmeisimmin Hera oli löytänyt parasta hajuvettä, aitoa Chennel vitosta.

Ihmettelin sisälle tultuani olohuoneen sohvasta hetken päästä leijailevaa vienoa ammoniakin hajua. Vasta silloin muistin, että tuo samainen autokatoksen katve oli lähipubista poistuvien, monesti taksia tai muuta kyytiä odottelevien kusinurkkaus.

Jälleen kerran kiikutin Heran hinkattavaksi persikan tuoksuisella sampoolla. Lopputulos oli makeahko urea ja voin kertoa, että yhdistelmä ei ollut kovinkaan onnistunut. Jatkamme vielä Heran kanssa sitä parhaan tuoksun metsästystä.

Dogs behaving badly...or not

Hera ja Selma eivät ole yksiselitteisesti joko niin tai näin. Välillä ne siis tottelevat ja osaavat käyttäytyä. Toisinaan sitten taas ei.

Niin

kuin viimeksi koirapuistoon mennessäni. Minulla on tapana aukaista takaluukku ja irrottaa talutushihnat. Heran ja Selman pitää istua paikoillaan ja odottaa lupaa. Katson tarkasti joka suuntaan, ettei missään näy ketään, minkä jälkeen ne saavat kirmata muutaman kymmenen metriä portille, jossa ne odottavat innokkaina sisään pääsyä, etenkin, jos sen toisella puolella odottaa joku nelijalkainen kaveri yhtä innokkaana.

Puiston läheisyyteen oli pysäköity uudehko pakettiauto ja näin, että puistossa oli koira. Hyvä, niinpä Heran ja Selman saattoi päästää autosta puiston portille. Tuumasta toimeen. Lukitsin auton ja kiiruhdin niiden perään, vaikka mihinkä ne siitä lähtisivät, kun portin takana odotti innokas kaveri, nuori dobermanniuros. Selma kuitenkin nuuhkaisi ilmaa, pyörähti ympäri ja oli parilla loikalla pakettiauton toisella puolella, jossa se hyppäsi tavaratilaan avoimesta sivuovesta. Sisältä kuului kamala kiljunta. Olin vain viitisen metriä puiston portilta, joten harpoin perille, avasin portin ja päästin Heran sisään. Samalla näin, että puistossa istuva mies kuului romanivähemmistöön. Mies viittilöi, että se toinen koira meni autoon.

Kiersin pakun toiselle puolelle, ääntä kohti. Sisällä tavaratilan perukoilla istui upeaan kansallispukuun pukeutunut nainen syömässä voileipää. Ja Selma, joka oli käynyt mitä ilmeisimmin nenänsä ja pohjattoman vatsansa ohjaamana koettamassa onneaan.

Aina ei koiriaan onneksi tarvitse hävetä. Nuorempi tyttäreni on kesätöissä vanhainkodissa osastolla, jossa koiravierailut ovat odotettu kohokohta. Tyttäreni ehdotti minulle, että hän veisi joku päivä koirat töihin. Epäröin aluksi hieman, sillä näin sieluni silmin, kuinka Hera painaa kuin herhiläinen ympäri osastoa suussaan jokin varastettu tavara ja Selma tervehtii kaikkea ja kaikkia hyppimällä heitä vasten. Annoin periksi, kun tytär vakuutti hallitsevansa tilanteen. Ja niin hän tekikin.

Heran ja mamman yhteinen hetki

Koirien vierailu oli niin suuri menestys, että ne ovat käyneet siellä jo kolmesti. Jotkut asukkaista pelkäävät, minkä koira vaistoaa ja jättää heidät rauhaan. Monilla taas on ollut koira, minkä vuoksi he nauttivat nelijalkaisten vierailuista. Hera istuu topakasti sylissä kyydissä, kun pyörätuolissa olevaa mummoa työnnetään pitkin käytävää. Selma istuu kärsivällisesti vieressä, kun vanhuksen käppyräiset sormet hiljaa silittävät sen pehmeitä luppakorvia. Tytär laittaa koirat tekemään niiden osaamia temppuja, mikä sai erään rouvan taputtamaan käsiään ja melkein tikahtumaan naurusta.

Vierailun päätteeksi tyttäreni vei Heran erääseen huoneeseen, jonka asukkaalla hän tiesi joskus olleen koiran. Hän laski sänkyä alas ja Hera loikkasi siihen. Tyttäreni kertoi minulle, että hän ei ole koskaan nähnyt mitään kasvonilmeitä tämän sängyssä silmät kiinni makaavan vanhuksen kasvoilla ja että tämä on jo aikoja sitten siirtynyt sellaiseen maailmaan, johon meillä ei ole pääsyä. Tytär otti jäykistyneestä kädestä kiinni ja nosti sen Heran niskaan ja silitti koiraa selästä vanhuksen kädellä. Yhtäkkiä ohuet huulet kiristyivät hymyntapaiseen. Tyttäreni päästi pelkästä ällistyksestä irti kädestä ja koirasta, jolloin Hera varovasti tunnustellen askelsi vanhuksen pään luo, painoi kuonolla tätä poskeen ja nuolaisi varovasti. Hymy levisi vanhuksen kasvoille.

ps, kuva otettu henkilön luvalla...

Maailman isoin munakas

Selma ja Hera kun Selma oli vasta kuoriutunut

Riippuen vähän, mistä ja mitä lukee, kananmunan syöttäminen koiralle on joko suositeltavaa tai sitten ei. Lähinnä kai kyse on valkuaisesta, jonka ei ainakaan raakana katsota olevan koiralle terveellistä. Keltuainen sen sijaan on mitä parhainta ravintoa. Monet ruoka-asiantuntijat kuitenkin sanovat, että ei siitä valkuaisesta niin paljoa haittaa ole, etteikö keltuaisen terveysvaikutukset sitä kumoaisi. Hera oli aika pieni, kun annoin sille ensimmäisen kananmunan. Raakana ja kokonaisena. Herasta tämä oli mitä oivallisin leikki. Se pallotteli kananmunalla ihmetellen, mikä se oli. Se pyöritteli sitä lattialla ja koetti ottaa suuhunsa. Lopulta se siinä onnistui, minkä jälkeen muna putosi lattialle. Kuoreen tuli halkeama, josta se sitten lipitti lattialle leviävän sisuksen parempiin suihin. Nykyään, kun annan sille kananmunan, sitä pitää vahtia haukan lailla, sillä se juutas nappaa sen munan suuhunsa ja kipittää kiireen vilkkaa keittiöstä esimerkiksi sohvaan. Kokemuksesta voin sanoa, että sohvakankaan hoito-ohjeissa ei mainita kananmunan olevan sille mitenkään loistava hoitoaine. Tästä viisastuneena annan nykyään munan valmiiksi rikottuna, kupista. Selman kasvattaja vinkkasi, että kuoret ovat oiva kalkin lähde. He syöttävät kuivattuja ja murskattuja kuoria ihan alusta asti, ruokaan sekoitettuna. Selma syö hyvällä ruokahalulla kuppiin rikki päksäistyt munat kuorineen kaikkineen. Munat ovat helppo, edullinen ja terveellinen lisä koiran ruokaan. Mikäli koira sattuu tykästymään tähän tarjontaan, voi omistaja tyytyväisenä todeta kotiinsa muutaneen aidon munarosvon. Tässä päivänä eräänä olin jättänyt pöydälle tusinan munan kennon. Saunasta palattuamme vastassa oli tyytyväinen labradori ja keittiön lattialla pilppeeksi puuhasteltu kenno. Ja joitakin yksittäisiä valkoisia kuorenkappaleita. Siinä kaikki, mitä tusinasta oli jäljellä. Tapaus ei kuitenkaan vedä vertoja sille maailman isoimmalle munakkaalle, jonka Selma askarteli erään kerran. Ovellamme käy säännöllisin väliajoin vihanneksia ja juureksia kauppaava mies. Aina silloin tällöin hänellä on pakettiautossaan päivää aikaisemmin munittuja munia. Koska noin tuoreet munat säilyvät kuukausia, minulla on tapana ostaa 3-4 kennoa, joissa jokaisessa on 30 munaa. Kaupat tehtyämme jätin kennot verannan pöydälle ja unohdin ne sinne. Siinä sitten olohuoneen sohvassa kahvia juodessani ihmettelin, mikä hemmetin räsähdys eteisestä kuului. Selma oli vetänyt ylimmän kennon ja siinä mukana vähän seuraavastakin verannan lattialle, jossa oli valtava 40 munan munakas. Lattiaa peittää todella paksu matto, joka eristää ihanasti talvella. Tuosta todella paksusta karvamatosta keltuaisvalkuaisen siivoaminen ei käynytkään ihan käden käänteessä. Saatuani lopultakin sotkun siivottua heittäydyin takaisin sohvaan jatkamaan keskeytynyttä kahvitteluani. Silmäkulmastani näin, kuinka eteisestä kipitti tyytyväisen näköinen russeli. Hera tassutteli keskelle olohuoneen mattoa ja pudotti suustaan munan, joka meni rikki. Se oli löytänyt jonnekin kierineen munan, joka oli minulta jäänyt huomaamatta. Sen maton siivoaminen kävi onneksi vähän sutjakkaammin. Tahran kuivuttua matto oli entisellään, toisin kuin verannan matto, joka kuivui rapeaksi piikkimatoksi.

Ei mennyt kuin siinä yhdessä ruotsinkielisessä kotoiluohjelmassa

Aina välillä tulee juttua koiranomistajien välillä siitä, mitä kunkin koira tekee ja jättää tekemättä. Moni on siitä ylpeä, ettei koira ole tehnyt mitään tuhojaan. Toiset taas hypettävät sillä, kuinka paljon koira on tuhonnut. Vähän niin kuin armeijajutut: mitä kamalampi ilma oli, mitä v-mäisemmät kapiaiset ja mitä kivuliaammat rakot ja hiertymät, sitä hienompaa leirillä oli, vaikkei se silloin paljoa naurattanut.

Alaportaan kulma, jonka Hera nakersi, Selma levyttää

Minultakin on kysytty, onko meillä tuhottu mitään, sillä russelit voivat olla touhutätejä yksin ollen ja labradorit ovat tunnetusti täystuhoja, jos sellainen yksilö kohdalle sattuu. Yleensä sanon, että ei mitään suurempaa, sillä ei niitä oikeastaan ole paljoa ollut. Paitsi kun rupeaa ihan tarkasti miettimään, niin itse asiassa meillä on syöty muutama dvd-levy, tai siis niiden kuoret ja pari kirjaa on maistunut. Etenkin vanhemmat niteet, joiden paperi tai joku sodanaikainen liima on ollut Selmasta vastustamatonta. Hera teroitti hampaitaan niiden vaihtuessa, jolloin kaikkialla oli nakerruksen jälkiä, kuten esimerkiksi alaportaan kulmassa. Pahin vahinko taisi olla se, kun se napsaisi poikki tietokoneen laturin johdon. Jäi viimeiseksi nakerretuksi johdoksi, sillä se tärskäisi sen verran, että sen jälkeen ovat johdot saaneet olla rauhassa.

Selma harrasti muuta jännää: se saattoi olla kotona työpäivän ajan tekemättä mitään, mutta auta armias, jos käväisin kotona, pissitin koirat ja ajattelin piipahtaa vajaan vartin lähikaupassa. Tuona aikana se söi minun lempimokkasiinini. Ja yhdet avokkaat. Omaa tyhmyyttäni, kun jätin kengät esille. Vain hetkeksi.

Selman koko on tietenkin ollut edesauttamassa tuhoja: koska se takajaloille nousemalla yltää pöydälle, on kotiin tultuamme lattialta löytynyt muun muassa pianon päällä ollut käsityökori lankoineen, lipaston päällä ollut häälahjaksi saatu iso hedelmäkulho pirstaleina (6 banaania kuorineen Selman vatsassa), kaikki mökille mukaan ajatellut sämpylät, koiranruuat jne. Eniten taisin säikähtää, kun Selma oli komunnut hyllystä purkin, jossa oli varmaan tuhat kumilenksua ja toisen kerran saanut ompelukorista neulatyynyn. Ei siinä vielä mitään, jos kakka tulee kuminauhan jatkeena kuin benji-hyppääjä, mutta ne neulat. Ja tietenkin meidän joulusuklaat, joita Selma onnistui mutustamaan aikamoisen määrän, ennen kuin yöllä tajusimme, mikä ihmeen meteli kämpässä on.

Selman kaluama tuolin käsinoja

Aineellisesti suurimpina yksittäisinä tuhoina mainittakoon ostohetkellä varsin hintavat nojatuolimme, joiden puisiin käsinojiin Selma pienenä teroitti hampaitaan. Se nukkui tuolissa ja kalusi niitä unien lomassa.

Ai niin, ja se kerta, kun lähdin käväisemään postissa. Sinne kävellessäni (matkaa kotiovelta 150 metriä) vanhin poikani soitti ja kertoi, että hänen pyöränsä oli varastettu. Ehdin hädin tuskin lopettaa puhelun, kun kännykkä soi uudelleen. Keskimmäinen poika soitti kertoakseen, että autostani, jota hän lainasi, oli pettänyt käsijarru. Hän oli pysäköinyt sen tyttöystävän vanhempien talon eteen kadulle, jyrkähköön mäkeen. Naapuri tuli keskeyttämään heidän kahvituksensa kertomalla, että auto oli valunut koko mäen heidän pihalleen ja pysähtynyt puuhun. Käännyin kannoillani ja palasin kotiin, lähteäkseni paikan päälle. Kotiovella vastassa oli iloinen Selma suussaan se vähä, mikä silmälaseistani oli jäljellä. Aurinkoisen kelin sokaisemana olin lähtenyt matkaan aurinkolaseissani ja ajattelemattomuuttani jättänyt lasini eteisen pöydälle.

Selma polskutti käsipohjaa

Kaikkien eläinten väitetään osaavan uida, ihan luontaisesti ja syntymästä. Hera tassutteli kyllä rannassa ja ihmetteli veden pinnan heijastuksia ja kuplia, joita nousi pintaan, kun se askelsi rantamudassa. Mutta vapaaehtoisesti se ei kahlannut muutamaa senttiä syvemmälle. Uida se osasi, sillä me veimme sitä pahimmilla helteillä veteen, kahlasin koira napakassa otteessa metrin syvyiseen veteen ja laskin sen rauhallisesti veden varaan. Sen tassut alkoivat heti kauhoa vettä ja kun laskin koirasta irti, se ui muutaman metrin matkan rantaan, ravisteli itsensä närkästyneiden tuhahdusten saattelemana, minkä jälkeen se aloitti vesihepulinsa.

Aina kastuttuaan, oli se sitten pesun jälkeen, sateen takia tai uintiretken päätteeksi, Hera saa hirvittävän hepulin. Se juoksee häntä koipien välissä, selkä kyyryssä pientä ympyrää, vaihtaa suuntaa, pysähtyy, kääntyy, jatkaa, juoksee, edes, takas, sinne, tänne. Kunnes taas on rauha maassa.

Mökillä tästä ei koidu mitään aineellista vahinkoa, kotona nämä hepulit taas tapahtuvat vain sisätiloissa, ja kun Hera monesti saa Selman peräänsä, holtittomasti huoneesta toiseen säntäilevät koirat saavat hurjaa jälkeä aikaiseksi, vaikka hepuli kestäisikin vain minuutin, pari. Kaikki matot ovat kasassa ja osa huonekaluista siirtynyt paikoiltaan. Asiaa ei auta yhtään se, että Hera, joka aina on kuivattu pyyhkeeseen ensiksi, haastaa Selmaa leikkiin, kun koetan hinkata sitä kuivaksi. Ja viimeisenä mausteena sopassa on koirien riehumisesta huvittunut aviomies, joka villitsee terrieriä hyppimällä ja tömistelemällä keskellä eteistä.

Hera ja portugalinvesikoira

Hera on muutaman kerran uinut ilman meidän apuamme. Ihan pienenä se teki tuttavuutta naapurissa kylässä olleen portugalinvesikoiran kanssa. Tuo Heran silmissä (se oli silloin vain muutaman kuukauden) mastodontin kokoinen koira tuli tervehtimään yllättäen, Hera pelästyi, rääkäisi, perääntyi ja putosi laiturilta mereen.

Toisen kerran se ui, ei ehkä vapaasta tahdosta, mutta omatoimisesti, kun se oli hyppäämässä veneeseen. Se nauttii pienessä soutuveneessämme istumisesta. Yleensä vene on vedetty rantaan niin, että se on pohjassa kiinni, jotenka siihen on turvallista hypätä. Vesi sattui oleman korkealla ja vene kellui, ja kun Hera pani laiturin viereltä tassunsa nojalle veneen laitaa vasten, olettaen hyppäävänsä siihen laitaan tukien, vene lipuikin yllättäen kauemmas. Harmi, etten saanut ikuistettua sitä, kun koira venyi venymistään, kunnes sen etutassut ja takatassut eivät enää pitäneet ja se mätkähti pitkin pituuttaan veteen rantapenkereen ja veneen väliin.

Selma taas rakastaa plutaamista. Pentuna se aloitti kahlailemalla, kerta kerralta yhä syvemmällä. Koko ensimmäisen kesän se kahlasi rannan suuntaisesti, vesi juuri ja juuri selän korkeudella, tassut tukevasti pohjassa. Vähitellen näimme, että se otti muutaman uintikauhaisun ja alkoi uida pieniä matkoja.

Elokuussa Selma täytti puoli vuotta. Olimme uimassa ja Selma kahlasi perässä, lähti uimaan ja kauhoi meidät kiinni. Ekalle uintilenkille kertyi mittaa muutaman metrin.

Selman nauttii ammeessa, kun rannassa oli sinilevää

Merkillistä Selman uimisessa on se, että se plutaa monta kertaa päivässä ja ui rannan suuntaisesti, turvallisesti tassupohjaa. Mutta se ei lähde pois rannasta, syvään veteen eikä ui mitään muutamaa metriä isompaa lenkkiä. Heitimme sille jopa lelua vähän matkan päähän saadaksemme sen rohkaistumaan uimisesta. Selma lähti uimaan, pysähtyi, harkitsi ja kääntyi takaisin.

Olemme ihan tyytyväisiä siihen, että sen varovainen ja harkitseva luonne tulee tässäkin esiin, eikä se lähde hullunrohkeille pitkille uimalenkeille, joissa vaarana on väsähtäminen. Ja vesihäntä…

Niistä taudeista vielä

 

Tähän mennessä, koputa puuta, molemmat koirat ovat olleet harvinaisen terveitä eikä meitä ole kohdannut mitkään onnettomuudet tai muut haaverit. Eli kumpaakaan ei ole käyty paikkailemassa tai hoidattamassa eläinlääkärissä.

Lisää kuvateksti

Mutta ihan kommelluksitta ei meilläkään ole säilytty: ensimmäisistä madotuksista, johtuen joko koiran nuoresta iästä tai matolääkkeestä, ainakin Hera on ollut ripulilla noin vuorokauden. Onneksi sitä tavaraa ei ole tullut sisälle, sillä vaikka koirankakka ei koskaan haise kieloille ja ruusuille, on normaalit kovat papanat mahdollista noukkia maasta hajun leijailematta sieraimiin. Mutta koiran ripuli on ihan toista maata, sen lemu saa aikuisenkin miehen itkemään.

Koiran oksennus on vähän eri juttu, ellei se sitten ole syönyt juuri sitä ripulia. Se ei todellakaan haise, kuten ihmisen vastaava useasti tekee.

Hera ei itse asiassa ole oksentanut kuin jokusen kerran ja nekin on lähinnä ollut jotain kakomista, kun sillä on ollut jotain kurkussaan. Tai sen kerran kun meillä sairastettiin kennelyskä.

Kaikki alkoi siitä, kun koirat aloittivat pärskimisen ja ryystämisen. Epäilin heti nenäpunkkia, minkä vuoksi varasin ajan lääkäriin. Koska nenäpunkki on tavallinen ja tarttuva, koska se osalla koirista voi olla oireeton ja sitä voi olla vaikea havaita, on koirat diagnostisoitava ihan vain oireiden perusteella, kuten tehtiin myös meidän tapauksessamme. Eläinlääkäri totesi, että on syytä epäillä, ja hän määräsi järeät matolääkkeet, joilla hän sanoi nenäpunkin lähtevän. Itse punkkiin kun ei varsinaisesti ole omaa lääkitystä.

Pari päivää oletetusta nenäpunkista koirat alkoivat kakoa, ekaksi Selma ja sitten Hera. Tällä kertaa en lähtenyt lääkäriin, koska tiesin heti kyseessä olevan kennelyskä. Silloin on ihan turha lähteä ketään tartuttamaan, sillä ainakin meillä koirat yskivät kutakuinkin taukoamatta ja kakoivat limaa. Ja sitäpä ei tarvitse kummoisestikaan yskäistä sinne odotushuoneen lattialle, kun sillä tartuttaa ison joukon muista syistä lääkärin vastaanotolle tulevia koiria. Tautiinhan ei varsinaisesti ole hoitoa vaan oireita voi lievittää, joten me ajattelimme pärjätä omin avuin. Luin netistä, että kennelyskä kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.

Pahin yskiminen laantui muutamassa päivässä ja viikon sisällä koirat eivät enää yskiskelleet. Pidimme pienen tauon puistoilussa, jotta emme tartuttaisi ketään. Ilmeisesti kyse oli tammikuisesta epidemiasta, kun kuulin kaikkien koirakavereiden saaneen tartunnan. Yskää liikkui myös muuallakin lähitienoolla.

Siitä oksentamisesta vielä piti sanomani: Olen aina antanut koirien juoda lätäköistä ja syödä kaikkea puoliällöttävää, mitä ne kaivavat esille, sillä uskon niiden elimistön puolustusjärjestelmän tarvitsevan vähän puuhaa, jottei tuo järjestelmä ala keksiä sitä omin päin ja näin ollen kehittää koirille allergioita. Ja koirathan ovat aikojen alusta olleet jätösten ja muun pilaantuneen syöjiä, joten niiden vatsapöpöt ihan varmasti sietävät vähän kuravettä, joka ei sinänsä ole pilaantunutta, vaan likaista. Toinen juttu, jonka olen sallinut, on mullan ja saven syönti. Selma kaivaa puiston hiekkaan kuopan, kunnes pääsee niin syvälle, että vastaan tulee ihanaa sinistä savea, jota se sitten syö ja natustaa antaumuksella. Männäviikolla se söi savea ihan tolkuttomasti, minun sitä estelemättä. Iltasella annoin sille ruuan, minkä jälkeen istuuduin sohvaan, tietokone sylissäni, töitä tekemään. Selma loikkasi syliini ja ennen kuin ehdin ajatella ajatusta loppuun, se aukaisi kitansa ja oksensi, olohuoneen matolle, valtavan läjän. Kuvittele mielessäsi iso, kohoamassa oleva ruislimppu. Sennäköisen kasan. Hera, joka siis on laihiksella ja kaiken syötävän perään, säntäsi lämpimänä höyryävän kasan kimppuun, sillä siinä oli vain viisi minuuttia sitten syötyjä koiranpapanoita.

 

Sinä iltana tietokonetyöskentely vaihtui luuttuhommiin.

Kaikki oravaa pienemmät

Hera on tyypilliseen terrierimäiseen tapaansa aina ollut epäluuloinen, etenkin kun kyse on jostain oudosta syötävästä. Laihiksen myötä sille on kuitenkin alkanut kelvata sellaiset syötävät, jotka aikaisemmin jätettiin kuppiin tai jotka Selma armeliaasti suostui Heran puolesta syömään. Hyvä esimerkki tästä on erilaiset hapatetut maitotuotteet, kuten piimä, raejuusto ja turkkilainen jukurtti. Nämä vatsalle niin mainiot tuotteet ovat saaneet Heran jättämään kaiken ruuan, johon ne vain hiemankin ovat koskettaneet.

Nyt on sitten ihan toinen ääni kellossa ja kupissa. Tänä aamuna Hera söi suurella tyytyväisyydellä purkin pohjalle jääneen maustamattoman jukurttikikkareen.

Pari viikkoa sitten ajattelin hyödyntää molempien heikkouksia, Selman sisäsyntyistä hölmöyttä ja Heran nälkäkurkimaista ahneutta. Oli aika madottaa koirat.

Itse asiassa olin unohtanut niiden madotuksen syksyllä, mutta en ole oikeastaan kantanut niin suurta huolta asiasta, sillä uusimpien tuulahduksien mukaan koiria ei pitäisikään madottaa säännöllisesti vaan ainoastaan tarveharkintaisesti. Yksinkertaisimmin tämä tarkoittaa siis sitä, että kakkanäyte eläinlääkäriin, joka tutkii ulosteen, onko siinä ylimääräisiä veijareita, minkä jälkeen madotetaan, jos on tarvis.

En kuitenkaan päässyt niin pitkälle, vaan hommasin apteekista matolääkettä tablettimuodossa. kahden tabletin pakkauksia mukaan lähti kaksi, toinen 35 kiloiselle koiralle ja yksi pienelle, enintään kymmenkiloiselle. Kummallekin oli tarkoitus antaa yksi tabletti ja toinen jäisi varastoon tulevaa tarvetta varten.



Selma ja Hera, tuolloin vielä melkein samankokoisina

Fiksuna likkana ajattelin aloittaa Selmasta, helposta kohteesta. Kun sille vain vakuuttaisi, että kyse on jostain herkkupalasta, käskee sen istua ja nakkaa tabletin sitä kohti, se nappaa sen ja nielaisee, ennen kuin se ehtii tajuta, ettei ilmassa liitänyt vaalea palanen ollutkaan juustokuutio.

Selma napsaisi tabletin suuhunsa, tajusi, ettei kyse ollutkaan juustosta, ja ennen kuin ennätin reagoida, se sylkäisi tabletin ulos. Näin vilaukselta, kun pilleri pyörähti keittiön lattialla, minkä jälkeen se oli poissa.

Hera oli sännännyt kuin kärppä kolostaan, oletettavasti kuvitellut, että nyt on jotain herkkuja tarjolla, ja koska se on russeli, joka ei jaa mitään kenenkään kanssa, se napsaisi Selman matolääkkeen suuhunsa. Nappasin Heran leuoista kiinni ja longistin sen kidan auki, mutta tabletti oli jo löytänyt tiensä parempaan paikkaan. En voinut kuin todeta, että sinne meni. Hera tuhahti närkästyneenä, kun sen koskemattomuutta oli loukattu näin karkeasti osin siten, että se oli huijattu nielemään iso tabletti, osin siten, että olin koettanut kaivaa sen ulos.

Ei auttanut kuin ottaa toinen ison koiran tabletti, jonka sain puoliväkisin pakotettua Selman nieluun ja alas.

Jännityksellä odotin, mitä tuleman pitää, sillä Hera oli saanut moninkertaisen annoksen kokoonsa nähden ja aikaisemmin matolääkkeestä on koirilla mennyt vatsat löysälle. Mitään ei onneksi tapahtunut ja uskon, että sillä annoksella taisi kupsahtaa kaikki oravaa pienemmät seuralaiset.

Seuraavaan madotukseen ei siis jäänyt yhtään tablettia Selmaa varten, mutta sen sijaan minulla on kaapissani kaksi pikkukoiran tablettia.

Lähti laakista

Hera laihtui ja oli kiukkuinen. Muutamassa viikossa alkoivat koirapuistokaverit kysellä, onko se laihtunut, vai valehtelevatko heidän silmänsä. Olin tyytyväinen tulokseen. En ole käynyt punnitsemassa sitä, mutta uskaltaisin nyt neljän kuukauden laihiksen jälkeen sanoa, että painoa on varmasti lähtenyt puolisen kiloa. Vyötärö on hoikistunut ja sen kylkiluut tuntuvat nahan alla.

On tästä ollut muutakin seurausta: Hera varastaa kaiken syötävän ja on ruuastaan erittäin kiukkuinen. Mutta kukapa ei olisi, jos kalorimäärä puolitetaan noin vain.

Anna karkki!

Välillä minun käy sitä sääliksi, kun se syö oman ruokansa ennen kuin Selma on tyhjentänyt kupin, mitä ei koskaan aikaisemmin käynyt. Toisaalta minua säälittää Selma, joka koettaa hotkia ruokansa mahdollisimman nopeasti, sillä Hera tempaisee oman annoksensa hetkessä, minkä jälkeen se äristen ja päristen syöksyy Selman kupille, työntää kuononsa sen kuppiin ja varastaa minkä kerkeää. Selma tästä hermostuneena alkaa hotkia niin että nappulat vain sinkoilevat kupista, mikä tietenkin palvelee ruokavarasta, joka säntäilee sinne tänne kupin ympärillä koettaen saada mahdollisimman monta parempiin suihin.

Välttääkseni tämän annan Selman ensiksi aloittaa oman annoksensa, minkä jälkeen nakkelen Heran papanat keittiön pöydän alle, jossa sillä menee tovi niiden pyydystämiseen. Pöydän alle siksi, että Selman on vaikeampi sinne mahtua, joten Hera saa rauhassa syödä omansa eikä Selma tule apajille, mikäli se olisi syönyt jo oman annoksensa.

Ja koska kaikki herkut ovat pannassa, Selmakin on hoikistunut hieman, vaikka se ei nyt laihtumisen tarpeessa ollutkaan. Mutta toisaalta, herkästi lihoavaa sorttia oleva leikattu labradori on varmaan ruokaremontin tarpeessa ennen kuin se alkaa pullistua holtittomasti.

Muitakin muutoksia ruokamääriin on tullut kuin vain nappuloiden tarkka mittaaminen: aikaisemmin annoin raakoja luita ekstrana, ruuan lisäksi, nyt luut korvaavat yhden ruoka-annoksen. Eli iltapalaksi nurskutetaan lihaisia luita rustoineen. Lisäksi olen hankkinut merileväjauhetta ja lohiöljyä, joita lisään ruokaan. Aikaisemmin olin käyttänyt kasvisperäistä öljyä, kun ajattelin, että öljy kuin öljy, mutta kasvattajalta sain kuulla, että koiran elimistö vaatii eläinperäisen, animaalisen öljyn eikä se voi hyödyntää kasviöljyä.

Rubensilainen ihanne

Vaikka meillä ei koirille herkkuja syötetäkään ja ruuan laadusta ja määrästä olen käsittääkseni aika tarkka, ovat ne kuitenkin aina saaneet jotain pientä. Koirankeksit ja muut herkut ovat pannassa, mutta sellaisia vuotaluita olen niille ostanut. Heralla riittää omassaan puuhaa joksikin aikaa, mutta Selma nakertaa omansa muutamassa minuutissa.

Ihmettelin tätä kovasti, kunnes totuus paljastui, ostamani vuotaluut eivät ole vuotaa nähneetkään, ne ovat jotain ihme puristemössöä, joka on pelkkiä tyhjiä kaloreita. Antaessani sellaisen koiralle on kuin itse söisin kokonaisen pitsan.

Tämä on juuri sopivan kokoinen makupala

Olen yrittänyt pitää ruokamääristä kiinni, sillä tiedän, että koiramme ovat niin poispilattuja, että ne saavat aina pienet juustonpalat, kun teemme voileipiä. Tai ylipäänsä mitä tahansa, niin ne saavat myös maistaa. Hera pienen palan ja Selma kokoonsa suhteutettuna vähän isomman. Näin ollen niiden saamat kalorit pysyisivät kutakuinkin kurissa.

Joulukuussa 2015 kasvattaja kävi taas tapansa mukaan tuomassa jouluterveiset ja ruokkoamassa Heran. Tässä yhteydessä kaamea totuus paljastui, onneksi ei päivääkää liian myöhässä: Hera oli lihava. Tai siis ei lihava, mutta hyvää vauhtia tukevoitumassa. Sille oli kyllä ruoka maistunut, mutta en kuvitellut sen lihoneen leikkauksen jälkeen muuten kuin vankistuneen sille kuuluviin mittoihin, kun se raukka oli niin laiha silloin pentuna, kun se ei aina suostunut syömään.

Minun silmääni (ja sormiini) Hera tuntui vain lihaksikkaalta ja näytti hyvinvoivalta. Kasvattaja sanoi, että sen rasva onkin piilossa vatsaontelossa ja sisäelinten ympärillä. Ja kylkiluitten päällä, jotka eivät kuulemma tuntuneet, ellei niitä oikein tunnustelemalla tunnustellut.

Ja jos en muuten uskonut, vaaka ei valehtele: Heran sisko painaa vajaat kuusi kiloa, Hera yli seitsemän. Totuuden nimissä sanottakoon kuitenkin, että Hera on sisartaan lihaksikkaampi, minkä kasvattajakin myönsi ja sanoi, että jos saisi sen painon alkamaan kuudella, kaikki olisivat tyytyväisiä. Tai siis kaikki muut paitsi Hera.

Tarkistin antamani ruokamäärän ja totesin, että kun puolentoista desin mitalla koettaa antaa puoli desiä nappuloita, helposti tulee antaneeksi 0,75 dl tai lähemmäksi desin. Ja kun tämä mittavirhe toistuu aaamuin illoin, ollaan tilanteessa, että koiraa saa enemmän kuin tarpeeksi. Koska en halunnut luopua pienistä juustonnokareista ja muista herkutteluista, päätin tarkistaa muun ruuan määrän. Eli nappulapurkkiin puolen desin mitta, jolla ruokaa annosteltaisiin. Yksi tasamitta aamuin illoin. Ja jos tuli raakaruokaa, jauhelihaa tarjoiltaisiin kahden pienen lihapullan verran.

Laihis aloitettiin siltä istumalta: kuppiin tasan puoli desiä nappuloita. Niitä ropisi kupin pohjalle muutama kymmenen. Hera söi ne hetkessä, minkä jälkeen se jäi etsimään loppua annostaan kupin ympäriltä. Pysyin kovana. Ja se kantoi tulosta: koira laihtui....

Kunnon henkilökuntaa on vaikea saada

Heran ruokintahistoriikki on mielenkiintoinen vaihtelevuudeltaan. Pentuna se ei suostunut syömään turvotettuja nappuloita, vaikka niin sen ohjeiden mukaan piti tehdä. Mutta kun Hera ei vieläkään osaa lukea, ei se pentunakaan ollut tutustunut kaikkiin kirjallisiin ohjeisiin siitä, mitä pennulle pitää tarjota. Eli se suostui syömään vain, jos se sai nakertaa nappulansa kovina ja sellaisinaan. Ai niin, oikealla tavalla tarjoiltuina. Tämä tarkoitti sitä, että kun sille tarjosi jotain kupista, se tuijotti sitä halveksien, sekä ruokaa että kuppia. Mutta kun nappulat viskeli ympäri huonetta, ne kelpasivat. Joten välttääkseni koiran nälkäkuoleman annoin sen metsästää oman ruokansa, mikä mitä ilmeisimmin oli russelille sopivaa puuhaa.

Heran aikuistuttua ruoka alkoi maistua ihan eri tavalla ja nyt, kun se tänään täyttää kolme vuotta, olemme tilanteessa, jossa se söisi melkeinpä mitä vain ja todella innolla.

Leikattu narttu on herkkä lihomaan, mutta kun Hera oli niin nirso syömään, en ajatellut tuota seikkaa sen kummemmin. Ja koska se myös oli tarkka tarjotusta ruuasta, ajattelin, ettei se kuitenkaan pääse lihomaan. Jauheliha kelpasi paistettuna, mutta raakana vain kädestä syötettynä. Kaikki mössöt ja muut herkut, joita koetin sille valmistaa, saivat Heran katsastamaan kupin säälin sekaisen halveksivan katseen siivittämänä.

Älä häiritse, mä nukun eteisessä takkien takana lelulaatikossa

Mutta pikku hiljaa se alkoi vaatia ruokaa ja sen sisäinen kellon on niin tarkasti kalibroitu, että kun Heran itsensä määrittelemä ruoka-aika alkaa olla kohdilla, se todellakin antaa koko lähiseudun tietää, että tarjoilu on myöhässä.

Aamulla se herättää meidät sillä, että se pomppii makuuhuoneen ovella olevaa porttia vasten. Portin kolistelun jälkeen alkaa piipitys. Hera vinkuu ja vinkuu, portti kolisee, joten siinä metelissä ei kukaan saa nukuttua. Kun sitten joku kömpii hereille, se pinkaisee keittiöön ja istuu tuijottamassa pää kallellaan kaappia, jossa sen ruoka on. Katse siirtyy kuin tennisottelussa kaapinoven, pöydällä olevan kupin ja keittiössä olevan ihmisen väliä niin kauan, kunnes kupissa on ruokaa ja kuppi tarjoillaan.

Hera hotkii nappulat muutamassa sekunnissa. Illalla on sama juttu. Kun kello lähenee kuutta, Hera alkaa uikuttaa keittiössä. Useimmiten olen olohuoneen sohvassa. Selma hyppää sohvaan ja alkaa tuijottaa. Sitten se tönäisee kuonollaan ja mikäli en reagoi, se huitaisee isolla tassullaan. Mikäli olen huomaamatta tätä, se lönkyttää olohuoneen ja keittiön väliin, kohtaan, josta on näköyhteys sekä minuun että Heraan. Selma katsoo hetken minua, sitten merkitsevästi keittiön suuntaan ja taas minua. Mikäli en vieläkään tajua, se tulee viereen, haukahtaa (mitä se ei koskaan muuten tee) ja tuuppaisee tassullaan todella kovaa. Rauha laskeutuu vasta, kun iltaruoka on tarjoiltu.

Niistä marjoista vielä

Kuten jo aikaisemmin kerroin, Selma rakastaa marjoja, hedelmiä ja itse asiassa kaikkea syötävää. Raaka kurkku ei mene niin hanakasti ja selleri jäi syömättä. Mutta hedelmät ja marjat, ne ovat niitä parhaita. Tähän mennessä suurimmiksi herkuiksi on osoittautuneet mansikat ja vesimeloni.

Kesän jälkeen emme saaneet melkein lainkaan karviaissatoa talteen, sillä Selma tyhjensi pensaat hyvin järjestelmällisesti. Muutaman litran poimin häthätää talteen, nekin puoliraakoina, joten niistä ei sitten meille paljoa iloa ollutkaan.

Sohvassakin voi matkustaa

Kun karviaiset ja muut marjat oli tyhjennetty pensaista, kypsyi pihamme luumusato sopivasti. Selmaa piti vahtia todella tarkasti, ettei se lopsinut suuhunsa luumuja muutamaa enempää. En varsinaisesti pelännyt niiden vatsaa löystyttävää vaikutusta kuin sitä, että niiden kivet tukkisivat suolen.

Kaikkien herkkuvarastojen pikkuhiljaa tyrehdyttyä löytyi onneksi uusi runsaudensarvi. Kävelylenkkireittien varrella saattoi pysähdellä lukuisia kertoja tyhjentämään marja-aronioita, joiden sato oli runsas. Pensaassa nuokkuvat raskaat marjatertut on helppo riipiä suuhun, kun ei edes tarvitse vältellä piikkejä, joita karviaisissa on. Ja satoa on todellakin tarjolla, sillä monet kerrostaloyhtiöt käyttävät aronioita aidanteinaan.

Odottamaton takaisku aroniasadon kanssa oli kuitenkin se, että ne maistuivat myös linnuille. Selma oli todella hölmistyneen oloinen, kun lähdimme tavanomaiselle kävelyllemme. Se suuntasi totuttuun tapaansa katumme toisella puolella, viistosti talostamme olevalle kerrostalolle, jonka autotallien seinustoilla kasvoi aroniapensaita. Niistä pensaista se oli tottunut hakemaan lenkin alussa evästä ja sitten päätteeksi pientä huikopalaa. Nyt se tuhisi ja komusi pensaissa, joissa ei ollut marjan marjaa, vaikka ne edellisenä iltana olivat vielä olleet varsin täysiä. Mitä todennäköisimmin muuttopuuhissa ollut tilhiparvi, urpiaisparvi tai muu vastaava oli tyhjentänyt pensaat viimeistä marjaa myöten.

Selma ei antanut tilanteen kuitenkaan hämmentää itseään kovinkaan kauaa. Se nosti päänsä, nuuhki vasemmalle ja oikealle, minkä jälkeen se alkoi päättäväisesti puskea toisaalle. Osoite selvisi muutaman kymmenen metrin päässä, kun se onnellisena sukelsi ruusupensaikkoon, jossa se alkoi rouskutella ruusunmarjoja ja kiulukoita.

Herkuttelusesonki jatkui vielä pitkään, kun Selma tajusi, että pakkasen puremat pihlajanmarjat eivät olleet lainkaan pöllömmän makuisia.

Iik, meille on muuttanut hiiri!

Joululomareissun ajan koirat olivat pari päivää hoidossa muutaman kilometrin päässä olevassa hoitolassa. Tätä ennen Selma ja Hera ovat olleet koirahoitolassa yhden kerran, tällöin toisessa paikkaa. Sekin oli varsin hyvä hoitola, etenkin kun niillä on isot koiratarhat ja ihan koiria varten tehty rakennus siisteine koppeineen. Emme kuitenkaan vieneet koiria sinne tällä kertaa, sillä se on puolen tunnin ajomatkan päässä ja koska tässä lähellä olevassa hoitolassa sattui juuri olemaan kaksi peruutuspaikkaa, päätin varata ne, sillä Turun seudulla hoitopaikat olivat juhlapyhän vuoksi kortilla.

Reissussa ollessamme ostin koirille nuo aiemmin mainitsemani valot. Mutta löysin muutakin: laservalon.

Missä se hiiri on?

Olin lukenut, että se voi olla hyvä leikkikalu, mikäli koira sen päälle ymmärtää. Sen kanssa pitää vain olla varovainen, ettei härnää koiraa eikä läkähdytä sitä aivan kokonaan.

Selma ei valosta piitannut, sillä kun ei ole riistaviettiä. Hera taas oli saada täydellisen halvauksen, kun se näki sen punaisen pilkun ensimmäisen kerran. Tietenkin oli niin ajattelematon, että näytin sitä sisällä, minkä seurauksena se juoksi kuin sille olisi pantu herhiläinen hännän alle. Eteiseen, keittiöön, olohuoneeseen, verannalle. Kaikki matot rutussa. Päätin panna valon pois muutaman minuutin leikkimisen jälkeen. Loppu ilta sujui siten, että Hera etsi sitä saamarin pientä punaista hiirtä, joka meille oli muuttanut.

Toisaalta se valo osoittautui mitä mainioimmaksi keksinnöksi, kun tammikuussa iski paukkupakkaset. Hera ei olisi mennyt ulos laisinkaan ja kun sen sinne sitten talvitamineissaan kantoi, se ei suostunut hievahtamaankaan paikoiltaan, seisoi vain kyyryssä ja nosteli tassujaan. Mutta kun koirapuistoon otti mukaan tuon valon, se juoksi kuin vimmattu sen perässä pitkiä lenkkejä. Ja pysyi lämpimänä.

Ja jälleen kerran Heralla oli yllätys varattuna: se juutas tajusi muutaman kerran jälkeen, mistä se valo tulee. Olin ripustanut sen pienen kynän kokoisen valonlähteen avainnauhaan, josta se roikkuu eteisessä. Tai on taskussani, käsilaukussani, hyllyllä, missä vain. Hera tietää tarkalleen, missä se on ja istuu tuijottamassa sitä kohtaa, aivan kuin katseen voimalla saisi sen alas. Puistossa se vahtaa kättäni ja sitä, milloin se ohut valokiila syttyy. Ei sitä, milloin punainen valopiste ilmestyy johonkin maahan.

Toisaalta on hyvä, että se tajusi, missä se hiiri asuu, sillä ensimmäisillä kerroilla puistossa, kun meillä oli valo mukana, Hera oli sitä mieltä, että kotiin ei lähdetä, ennen kuin se hiiri on saatu kiinni.

Helinä-keiju

Heran turkki kasvaa aika äkkiä holtittoman näköiseksi, se kun on karkeakarvainen. Saan sitä itse pidettyä jonkin verran kuosissa nyppimällä sormin, nyhtämällä trimmausveitsellä ja siistimällä häntää ja tassuja saksin. Nyt meille on muodostunut tavaksi, että kutsun kasvattajan sisaren apuun, kun tarvitaan tehotrimmausta. Jenni parturoi Heran kahdesti vuodessa, kesän korvilla ja joulukuussa.

Ennen trimmausta

Jälkeen....

Joulukuu oli todella lämmin, joten trimmauksesta ei sinänsä seurannut mitään käytännön ongelmaa, vaikka Hera minun silmissäni näytti lähinnä pakastekanalta, niin naku siitä tuli. Mutta hieno. Ettenpä sanoisi jopa hieman tyttömäinen siihen katupoikalookiin verrattuna. Vaikkakin minun täytyy myöntää, että sen enemmän trasselia kuin russelia muistuttava olemus puhuttelee minua.

Joulun 2014 ja 2015 lahjat kasvattajalta

Trimmaus joulun alla hoituu hyvin samalla kertaa, kun kasvattaja käy tuomassa jo perinteeksi muodostuneen jouluterveisensä. Tällä kertaa paketista kuoriutui meille ihana kynttilä, jossa oli Heran kuva (en usko, että raaskin sitä polttaa) ja Heralle punaista vakosamettia oleva pitkäraajainen pehmonalle, jonka sisällä oli vinku. Vastalahjaksi annoin itse tekemäni tontun.

Tällaisen tontun annoin heille lahjaksi

Minun täytyy tunnustaa, että annoin Heralle sen lahjan heti heidän lähdettyään. Selitin tämän siten järkevästi, että koska olisimme jouluaattona reissussa, emme voisi näin ollen antaa sitä juuri oikeana ajankohtana. Tosiasiallinen selitys oli se, että se oli bongannut paketin meidän eteisen pöydältämme, eikä suostunut jättämään sitä hetkeksikään näkyvistä. Sitä paitsi Hera oli aika närkästynyt kaikesta nyhtämisestä, leikkaamisesta ja nyppimisestä (kun pyllykin oli ajeltu koneella) ajattelin lepytellä sitä paketin avulla. Selma parka katsoi vierestä, kun Hera retuutti uutta leluaan tyytyväisenä.

Kuten jo kerroin, olimme poissa joulunpyhät ja koirat olivat hoidossa kotimme lähellä olevassa hoitolassa, Nassu ja Tassu. Kotiin palattuamme oli tuliaisten aika: molemmat koirat saivat pienet vilkkuvalot, jotka kiinnitetään pantaan. Aikaisemmat ovat hävinneet sen siliän tien, koska niiden ripustuslenkki on ollut liian heiveröinen. Näissä uusissa kiinnitin oli järeämpi, joten toivoin niiden todellakin pysyvän tallessa kevääseen. Yllätys oli suuri kun kiinnitin ne kummankin pantaan ja painoin nappia: kellertävänvalkoisen valonpilkahduksen sijaan nämä valot vilkkuvat punaista, vihreää ja sinistä.

Koirapuiston pimeässä näky on aika hellyttävä: pimeässä liikkuu tuikkivat tähdet, kuin Helinä-keijut lentelisivät ympäriinsä.