Kaikki oravaa pienemmät

Hera on tyypilliseen terrierimäiseen tapaansa aina ollut epäluuloinen, etenkin kun kyse on jostain oudosta syötävästä. Laihiksen myötä sille on kuitenkin alkanut kelvata sellaiset syötävät, jotka aikaisemmin jätettiin kuppiin tai jotka Selma armeliaasti suostui Heran puolesta syömään. Hyvä esimerkki tästä on erilaiset hapatetut maitotuotteet, kuten piimä, raejuusto ja turkkilainen jukurtti. Nämä vatsalle niin mainiot tuotteet ovat saaneet Heran jättämään kaiken ruuan, johon ne vain hiemankin ovat koskettaneet.

Nyt on sitten ihan toinen ääni kellossa ja kupissa. Tänä aamuna Hera söi suurella tyytyväisyydellä purkin pohjalle jääneen maustamattoman jukurttikikkareen.

Pari viikkoa sitten ajattelin hyödyntää molempien heikkouksia, Selman sisäsyntyistä hölmöyttä ja Heran nälkäkurkimaista ahneutta. Oli aika madottaa koirat.

Itse asiassa olin unohtanut niiden madotuksen syksyllä, mutta en ole oikeastaan kantanut niin suurta huolta asiasta, sillä uusimpien tuulahduksien mukaan koiria ei pitäisikään madottaa säännöllisesti vaan ainoastaan tarveharkintaisesti. Yksinkertaisimmin tämä tarkoittaa siis sitä, että kakkanäyte eläinlääkäriin, joka tutkii ulosteen, onko siinä ylimääräisiä veijareita, minkä jälkeen madotetaan, jos on tarvis.

En kuitenkaan päässyt niin pitkälle, vaan hommasin apteekista matolääkettä tablettimuodossa. kahden tabletin pakkauksia mukaan lähti kaksi, toinen 35 kiloiselle koiralle ja yksi pienelle, enintään kymmenkiloiselle. Kummallekin oli tarkoitus antaa yksi tabletti ja toinen jäisi varastoon tulevaa tarvetta varten.



Selma ja Hera, tuolloin vielä melkein samankokoisina

Fiksuna likkana ajattelin aloittaa Selmasta, helposta kohteesta. Kun sille vain vakuuttaisi, että kyse on jostain herkkupalasta, käskee sen istua ja nakkaa tabletin sitä kohti, se nappaa sen ja nielaisee, ennen kuin se ehtii tajuta, ettei ilmassa liitänyt vaalea palanen ollutkaan juustokuutio.

Selma napsaisi tabletin suuhunsa, tajusi, ettei kyse ollutkaan juustosta, ja ennen kuin ennätin reagoida, se sylkäisi tabletin ulos. Näin vilaukselta, kun pilleri pyörähti keittiön lattialla, minkä jälkeen se oli poissa.

Hera oli sännännyt kuin kärppä kolostaan, oletettavasti kuvitellut, että nyt on jotain herkkuja tarjolla, ja koska se on russeli, joka ei jaa mitään kenenkään kanssa, se napsaisi Selman matolääkkeen suuhunsa. Nappasin Heran leuoista kiinni ja longistin sen kidan auki, mutta tabletti oli jo löytänyt tiensä parempaan paikkaan. En voinut kuin todeta, että sinne meni. Hera tuhahti närkästyneenä, kun sen koskemattomuutta oli loukattu näin karkeasti osin siten, että se oli huijattu nielemään iso tabletti, osin siten, että olin koettanut kaivaa sen ulos.

Ei auttanut kuin ottaa toinen ison koiran tabletti, jonka sain puoliväkisin pakotettua Selman nieluun ja alas.

Jännityksellä odotin, mitä tuleman pitää, sillä Hera oli saanut moninkertaisen annoksen kokoonsa nähden ja aikaisemmin matolääkkeestä on koirilla mennyt vatsat löysälle. Mitään ei onneksi tapahtunut ja uskon, että sillä annoksella taisi kupsahtaa kaikki oravaa pienemmät seuralaiset.

Seuraavaan madotukseen ei siis jäänyt yhtään tablettia Selmaa varten, mutta sen sijaan minulla on kaapissani kaksi pikkukoiran tablettia.