Niistä taudeista vielä

 

Tähän mennessä, koputa puuta, molemmat koirat ovat olleet harvinaisen terveitä eikä meitä ole kohdannut mitkään onnettomuudet tai muut haaverit. Eli kumpaakaan ei ole käyty paikkailemassa tai hoidattamassa eläinlääkärissä.

Lisää kuvateksti

Mutta ihan kommelluksitta ei meilläkään ole säilytty: ensimmäisistä madotuksista, johtuen joko koiran nuoresta iästä tai matolääkkeestä, ainakin Hera on ollut ripulilla noin vuorokauden. Onneksi sitä tavaraa ei ole tullut sisälle, sillä vaikka koirankakka ei koskaan haise kieloille ja ruusuille, on normaalit kovat papanat mahdollista noukkia maasta hajun leijailematta sieraimiin. Mutta koiran ripuli on ihan toista maata, sen lemu saa aikuisenkin miehen itkemään.

Koiran oksennus on vähän eri juttu, ellei se sitten ole syönyt juuri sitä ripulia. Se ei todellakaan haise, kuten ihmisen vastaava useasti tekee.

Hera ei itse asiassa ole oksentanut kuin jokusen kerran ja nekin on lähinnä ollut jotain kakomista, kun sillä on ollut jotain kurkussaan. Tai sen kerran kun meillä sairastettiin kennelyskä.

Kaikki alkoi siitä, kun koirat aloittivat pärskimisen ja ryystämisen. Epäilin heti nenäpunkkia, minkä vuoksi varasin ajan lääkäriin. Koska nenäpunkki on tavallinen ja tarttuva, koska se osalla koirista voi olla oireeton ja sitä voi olla vaikea havaita, on koirat diagnostisoitava ihan vain oireiden perusteella, kuten tehtiin myös meidän tapauksessamme. Eläinlääkäri totesi, että on syytä epäillä, ja hän määräsi järeät matolääkkeet, joilla hän sanoi nenäpunkin lähtevän. Itse punkkiin kun ei varsinaisesti ole omaa lääkitystä.

Pari päivää oletetusta nenäpunkista koirat alkoivat kakoa, ekaksi Selma ja sitten Hera. Tällä kertaa en lähtenyt lääkäriin, koska tiesin heti kyseessä olevan kennelyskä. Silloin on ihan turha lähteä ketään tartuttamaan, sillä ainakin meillä koirat yskivät kutakuinkin taukoamatta ja kakoivat limaa. Ja sitäpä ei tarvitse kummoisestikaan yskäistä sinne odotushuoneen lattialle, kun sillä tartuttaa ison joukon muista syistä lääkärin vastaanotolle tulevia koiria. Tautiinhan ei varsinaisesti ole hoitoa vaan oireita voi lievittää, joten me ajattelimme pärjätä omin avuin. Luin netistä, että kennelyskä kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.

Pahin yskiminen laantui muutamassa päivässä ja viikon sisällä koirat eivät enää yskiskelleet. Pidimme pienen tauon puistoilussa, jotta emme tartuttaisi ketään. Ilmeisesti kyse oli tammikuisesta epidemiasta, kun kuulin kaikkien koirakavereiden saaneen tartunnan. Yskää liikkui myös muuallakin lähitienoolla.

Siitä oksentamisesta vielä piti sanomani: Olen aina antanut koirien juoda lätäköistä ja syödä kaikkea puoliällöttävää, mitä ne kaivavat esille, sillä uskon niiden elimistön puolustusjärjestelmän tarvitsevan vähän puuhaa, jottei tuo järjestelmä ala keksiä sitä omin päin ja näin ollen kehittää koirille allergioita. Ja koirathan ovat aikojen alusta olleet jätösten ja muun pilaantuneen syöjiä, joten niiden vatsapöpöt ihan varmasti sietävät vähän kuravettä, joka ei sinänsä ole pilaantunutta, vaan likaista. Toinen juttu, jonka olen sallinut, on mullan ja saven syönti. Selma kaivaa puiston hiekkaan kuopan, kunnes pääsee niin syvälle, että vastaan tulee ihanaa sinistä savea, jota se sitten syö ja natustaa antaumuksella. Männäviikolla se söi savea ihan tolkuttomasti, minun sitä estelemättä. Iltasella annoin sille ruuan, minkä jälkeen istuuduin sohvaan, tietokone sylissäni, töitä tekemään. Selma loikkasi syliini ja ennen kuin ehdin ajatella ajatusta loppuun, se aukaisi kitansa ja oksensi, olohuoneen matolle, valtavan läjän. Kuvittele mielessäsi iso, kohoamassa oleva ruislimppu. Sennäköisen kasan. Hera, joka siis on laihiksella ja kaiken syötävän perään, säntäsi lämpimänä höyryävän kasan kimppuun, sillä siinä oli vain viisi minuuttia sitten syötyjä koiranpapanoita.

 

Sinä iltana tietokonetyöskentely vaihtui luuttuhommiin.