Ei tässä näin pitänyt käydä

Ensimmäinen lapsemme oppi seisomaan ja kävelemään Merryn turkissa roikkuen. Se antoi tyttäremme kiipeillä ylitseen eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen lattialta, jossa se rötkötti.

Sinä kesänä tapahtui kuitenkin jotain, mitä en ollut uskoa todeksi. Sain hirvittävän heinänuhan. Kävi ilmi, että olin allerginen vähän kaikelle ja koira tuntui pahentavan oireita. Kuljin yötä päivää nenä vuotaen ja silmät punaisina. Siivosimme makuuhuoneen todella huolellisesti ja estimme Merryltä pääsyn sinne. Oireeni helpottivat hieman, mutta oli selvää, että meidän olisi pohdittava Merryn tulevaisuutta.

Miten oli mahdollista, että tulin allergiseksi, minähän oli viettänyt koko elämäni koirien kanssa. Lisäksi matkan varrelle oli mahtunut neljä kissaa, hevonen, lampaita, pari kania ja iso kasa hamstereita. Lääkäri arveli, että lapsen saamisen jälkeen immuniteettini oli muuttunut jostain hormonaalisista syistä ja kehotti luopumaan koirasta. Nykyään trendi on vähän toinen, allergia ei automaattisesti tarkoita lemmikistä luopumista.

Raskain mielin teimme päätöksen, että Merrylle olisi löydettävä uusi koti, mikä onneksi saatiin järjestymään.

Koiranomistaja maksaa viulut

Kaikesta huolimatta se oli valloittava koira, aina iloinen ja kiltti kaikkia kohtaan. Minulla vaan ei ollut hajuakaan, miten siitä olisi saanut koulutettua sellaisen, joka ei lenkillä säntäisi tervehtimään kaikkia ihmisiä, useimmiten syliin asti. Monikaan ei arvostanut kookkaan ja kuraisen koiran hellyydenosoituksia ja talouskassaa verottivat monet pesulalaskut, jotka minun oli nöyrryttävä maksamaan. Taltuttaakseni sen pahimman kiskomisen hankin sille kuonopannan, jollaisia näki todella harvoin, minkä vuoksi ihmiset luulivat koiraa vihaiseksi, kun sillä oli kuonokoppa. Kärsivällisesti selitin kaikille asiaa päivitteleville, että koira ei pure, vaan kiskoo, minkä vuoksi sillä on tuollainen panta.

Vaikka en Merryä osannutkaan kouluttaa sellaiseksi, että siihen olisi voinut luottaa kaikissa tilanteissa, hoidin sitä mielestäni hyvin. Se sai ruokaa, sen kynnet tuli leikattua ja turkki harjattua. Maksoin kuuliaisesti koiraveroa ja ilmoitin myös vakuutusyhtiölle, että minulla on koira, jotta sen mahdolliset tempaukset saisi korvattua kotivakuutuksesta.

Kävin sen kanssa eläinlääkärissä aina kun se oli kipeä tai muuten tarvitsi hoitoa, kuten silloin, kun se astui lasinsiruun tai kun sen tassut tulehtuivat tiesuolan ja kuran syövytettyä polkuanturat rikki. Me jopa annoimme kastroida sen, jotta se olisi vähän rauhoittunut.

Eka kertaa pappia kyydissä

Minulla ei ollut kokemusta koiranomistajuudesta ja kaikesta siitä, mitä siihen liittyy. En esimerkiksi ollut koskaan kuullut, että jotkut koirat voivat olla paukkuherkkiä ja pelätä kovia ääniä. Autuaan tietämättömänä jätin Merryn tuoreen ihastukseni kaksioon ja lähdimme vastaanottamaan uutta vuotta. Asuntoon palatessa vastaan löi ripulin haju. Täysin kauhuissaan oleva koira kyyhötti nurkassa ja oli sitä ennen ulostanut ja oksentanut kaksion matot piloille.

Olimme kumpikin ollut tahollamme kavereidemme kanssa ja onnekseni tuleva mieheni tuli kotiin ennen minua, joten katastrofin jäljet oli siivottu minun palatessani. Tapauksesta kielivät narulla kuivuvat matot ja ilmassa leijuva haju.

Merry pelkäsi myös ukkosta. Seuraavana kesänä ukkosti epätavallisen paljon ja voimakkaasti. Olin tuoreiden appivanhempieni mökillä, jossa koira vietti ukkosten mellastaessa osan kesästä saunan alle kaivautuneena. Välillä lähdimme ajelulle ukkosrintaman lähestyessä, sillä autossa Merry tuntui viihtyvän ja olevan edes jotenkuten rauhallinen.

Merryä ei voinut pitää vapaana edes mökillä, sillä se nuohkasi naapureiden luona, mitä kaikki eivät arvostaneet, varsinkin, kun se teki yllätysvierailun iäkkään pariskunnan mökkiin, jossa heillä oli muutama rotukissa. Merryllä oli ollut hyvin hauskaa, kissoilla ei.

Ukkosten välissä se nautti olostaan pitkässä juoksuliinassa, jonka olimme virittäneet kahden puun väliin ja se sai käydä mielin määrin plutaamassa meressä. Se nautti rantamudassa kahlaamisesta ja kaislanjuurien nyhtämisestä. Varsinaisia uimalenkkejä se ei kuitenkaan harrastanut, vaikka siinä vettä rakastavia rotuja olikin.

Opettajan lellikki

Olimme Merryn kanssa erottamattomat. Se oli kaikkialla mukanani ja jakoi kaiken kanssani, ruuan, sängyn ja jopa kengät, mistä en ollut niin ilahtunut, kun se pani kaikki jalkineeni pieneksi silpuksi. Merry oli oppivainen ja valpas, mutta täysin epäluotettava. Se kulki remmissä ihan kohtalaisen mukavasti, kunhan ketään ihmistä saatikka koiraa ollut näköpiirissä. Kaikki kohtaamiset olivat yhtä tuskaa, koira kiskoi kuin hullu ja minä koetin parhaani mukaan hillitä sitä, missä en kuitenkaan onnistunut.

Yritin kouluttaa sitä hakeutumalla syrjäisille paikoille, jossa laskin sen vapaaksi ja harjoittelimme paikallaan oloa ja luokse tuloa ja muuta sellaista. Se oppi nopeasti ja totteli, kunnes jotain mielenkiintoisempaa ilmaantui, kuten fasaanin tai rusakon haju. Se lähti omille teilleen ja palasi, kun sitä huvitti. Ajattelin tarttua härkää sarvista ja ilmoittauduin koirakouluun….

Tunnit pidettiin ulkona eräällä kentällä. Kaikki innokkaat osallistujat asetettiin riviin ja koulutuskerta aloitettiin siten, että ohjaaja ampui nallipyssyllä laukauksia, jotta koirat tottuisivat koviin ääniin ja pamauksiin. Ensimmäinen riitti Merrylle. Se riistäytyi irti ja piiloutui auton alle. Se kerta oli siinä.

Seuraavalla viikolla pysäköin autoni kentän laitaan. Merry muisti pamaukset, eikä suostunut tulemaan autosta, joten meidän oli jätettävä leikki sikseen.

Veljekset kuin ilvekset

Misun ja Pirskatin jälkeen olin päässyt puoliväliin elämäni kissoja, sillä seuraavaksi niitä tuli tuplaten. Tuolloisen työpaikkani lähistöllä oli jättömaata, jossa joku ohikulkija oli havainnut kissaemon poikueineen. Pennut olivat jo varttuneita, sillä ne leikkivät loppukesän auringon lämmössä jahdaten milloin mitäkin. Ilmeistä oli, että ne jäisivät talven armoille, joten puskaradion avulla niille koetettiin löytää koteja. Vaikka en ollut ajatellut uuden kissan ottamista, sydämeni heltyi, kun näin nuo villiviikarit ja ajattelin, miten ne palelisivat syksyn tullen.

Boogie ja Zappa olivat kumpikin pikimustia, ne erotti toisistaan vain siten, että Boogie oli hieman kookkaampi ja tukevampi ja Zappa sirompi, vaikka molemmat olivatkin kolleja.

Ne leimautuivat minuun kuin hanhiemoon ja annoin niiden seurata itseäni kaikkialle. Ne olivat mukanani autossakin, jossa toinen nukkui sylissäni ja toinen niskani ja niskatuen välisessä tilassa, kuin elävä turkiskaulus.

En antanut niiden kulkea ulkona, sillä pelkäsin niille samaa kohtaloa kuin Pirskatille. Olin lisäksi muuttanut alivuokralaiseksi äitini asuntoon kaupungin keskustaan, jossa kissoja ei edes saanut pitää vapaana.

Niillä oli tapana vaellella avonaisesta ikkunasta pientä uloketta pitkin naapurin puolelle ilahduttamaan keski-ikäistä pariskuntaa. Joutuessani luopumaan niistä äitini hankittua koiranpennun, ei niiden sijoittaminen näin ollen osoittautunut ongelmaksi.

kuva: www.flikr.com

Pirskatti vieköön

Muutettuani kotoa tunsin oloni yksinäiseksi ja kun näin lähikaupan ilmoitustaululla lapun lahjoitettavista kissoista, otin kissanpennun, jonka nimesin Pirskatiksi.

Pirskatti oli musta kolli, jonka annoin juosta vapaana töissä ollessani. Kerrostalon naapurit tunsivat kissani, joten ne päästivät sen välillä sisälle porraskäytävään, jos se naukui oven takana ja päinvastoin ulos, mikäli se niin halusi. Se oppi nopeasti talon tavoille ja ilmestyi samalla kellonlyömällä joka päivä kerrostalon alaovelle.

Eräänä päivänä sitä ei näkynyt. Kävin huutelemassa pitkin iltaa. Olin jo luovuttamassa ja menemässä nukkumaan, kun oven takaa kuului tuttu ääni.

Sisään ontui kissa, jonka toinen korva repsotti ja kuonossa oli kunnon haava. Kollit olivat tapelleet, mutta voittajaa en kyennyt päättelemään.

Pirskatti jäi omille retkilleen aina silloin tällöin, kunnes se ei eräänä päivänä enää palannutkaan. Oliko se jäänyt auton alle vai päättänyt jatkaa lainsuojatonta elämää, tiedä häntä.

Tyylikkääseen kissamaiseen tapaan tuo katti käväisi elämässäni, jätti lähtemättömät jäljet ja teki näyttävän poistumisen.

kuvat: www.flikr.com

Puttin’ on the Ritz

Maalle muutto tarkoitti perheemme osalta sitä, että mikään ei varsinaisesti eronnut kaupunkiasumisesta muuten kuin siinä, että kaikkialle oli yhtäkkiä pitkä matka ja linja-auto kaupunkiin kulki aamun koitteessa, heti lypsyn jälkeen ja takaisin pääsi alkuillasta, vaikka matkaa keskustaan ei ollut kuin parikymmentä kilometriä.

Vanhempani ostivat muutaman maatilan välissä olleen parin hehtaarin peltoniityn, joka sijaitsi korkeahkon mäen päällä. Tontin laelle rakennettiin yksikerroksinen talo, jonka päädyssä oli autotalli.

Kävimme sisareni kanssa ratsastamassa lähellä olevilla talleilla, jonka omistajan oli luovuttava yhdestä hevosestaan, sillä sen selkävaivat estivät sen käyttämisen ratsastuskouluhevosena. Äiti päätti ostaa Ritz-ruunan meidän käyttöömme, sillä hevonen oli säyseä ja lempeä ja kaikkea, mitä hevoselta toivoa saattoi.

Nyt talon päädyn tallissa asusti nelipyöräisen sijaan nelijalkainen menopeli, jonka seurana loikki kanimme Vokki ja Pimpula. Liikkuessaan karsinassa hevonen nosteli jalkojaan varovasti ja tarkisti aina, ettei kaneista kumpikaan jäänyt sen tallomaksi.

Maalaisromantiikkamme täydensi isäni unelma lammasfarmista. Kesäisin tuota rinteessä olevaa niittyä laidunsi lammaslauma, jota paimensi musta Eetu-pässi, joka oli niin ihmisrakas ja kesy, että se kulki perässämme sisällekin. Sille ei kuitenkaan parannut kääntää selkäänsä, sillä sen käsitys leikkimisestä oli kovaa vauhtia pukkaaminen sen komeilla, käyrillä sarvilla.

Lampaat kerittiin käsin ja minusta kehittyi taitava keritsijä, ja käyttelin sekä konetta että vanhanaikaisia keritsimiä vallan mainiosti. Villat lähetettiin kehräämöön ja paluupostissa saimme voimakkaasti lampaalle tuoksuvia lankavyyhtejä. Osa lampaista meni teuraaksi ja pakkanen täytyi lihasta ja lattiaa sekä tuoleja lämmittivät omien lampaiden taljat.

Lampaat olivat talven läheisen tilan navetassa ja kevättalvella oli karitsoimisen aika. Yksi uuhista sai kolmoset, joita se ei jaksanut hoitaa, jolloin nuo vastasyntyneet karitsat piti ottaa vierihoitoon.

Kylpyhuoneen lattialle levitettiin puhtaita olkia ja nuo kolme pientä määkijää viihtyivät hyvin lattalämmön sylissä. Ensimmäiset yöt vietin niiden seurana ruokkien niitä tuttipullolla muutaman tunnin välein. Niiden nimiksi tuli Otto, Wille ja Hertta, menneiden aikojen poliitikon Kuusisen ja hänen myös politiikassa kunnostautuneen tyttärensä innoittamina. Oliko kyse näiden henkilöiden ihailusta vai vanhempieni merkillisestä huumorintajusta, mene ja tiedä. 

kuva: creative commons flickr

Repullinen hamstereita ja jälkiruuaksi kani

Vaikka vaikutti epätodennäköiseltä, että bokseri olisi nielaissut toisen hamstereista, se oli silti varteenotettava vaihtoehto, koska muistaakseni Nöpöä ei koskaan löydetty. Nyyti sen sijaan selvisi kuin ihmeen kaupalla koiran käsittelystä. Se makasi silputusta vessapaperista kasatun keon sisällä viikon verran, liikkui vain, kun se joi vieressä olevasta astiasta, ja söi, kun sille syötti jyviä. Bokserin omistajat ostivat korvaukseksi kaksi uutta hamsteria, sillä Nyytin ennuste oli kaikkea muuta kuin lupaava. Tälläkin kertaa eläinkaupasta vakuutettiin, että hamsterit olivat tyttöjä, jotta ne voitaisiin sijoittaa samaan häkkiin Nyytin kanssa.

Nyyti, Nöpö II ja Valtteri

Sukupuolen määrittäminen ei kaiketi ole helppoa hamstereiden ollessa pieniä tai sitten eläinkaupan henkilökunnalta oli jäänyt juuri tuo jatkokoulutus käymättä, sillä kaiken kaikkiaan Nyyti sai kolme poikuetta, joista kaksi se hoiti mallikkaasti. Seuraavat pari vuotta kaikilla naapuruston lapsilla ja vanhempieni työkavereiden lapsilla oli hamsteri. Isä polki pyörällä töihin repussaan pahvilaatikko, jossa oli hamsterinpoikasia.

Tikkulaatikon kokoiset poikaset, parin viikon ikäisinä

Jyrsijäkokeilumme ei kuitenkaan alkanut ja päättynyt hamsterifarmiin. Maalle muutettuamme sisareni hankki minikanin. Orvokki-neiti osoittautui nuoreksi kaniherraksi, ja sitä alettiin kutsua Vokki-nimellä. Se sai seurakseen tuttavaperheemme ison kesykanin Pimpulan, varsinaisen luppakorvan, jota perhe ei voinut pitää allergian takia. Bokserimme Nita suhtautui kaikkiin karvaisiin kavereihinsa suurella kiintymyksellä, eikä kaniemme koskaan tarvinnut pelätä henkensä puolesta.

Pimpula kuoli, kun sen aika oli tullut täyteen kun taas Vokki joutui kohtaamaan kohtalonsa silmästä silmään. Kettu tai supikoira, joita kumpiakin asusti lähistöllä, oli livahtanut tallin auki jääneestä ovesta ja todennut pöydän katetuksi.

Hamstrausta

Olimme kahta vuotta nuoremman sisareni kanssa mankuneet omia kotieläimiä, kuten marsu tai hamsteri. Vanhempani kuitenkin vastustivat vakaasti kaikenmaailman rottien, joiksi jyrsijät kotonamme luokiteltiin, ottamista.
Maltankoiran ja bokserin välissä perheessämme oli koiraton hetki ja saimme jollain ihme tavalla isämme ylipuhuttua. 70-luvun taittuessa uudelle vuosikymmenelle onnesta pakahtuvat sisareni ja minä tulimme kotiin eläinkaupasta mukanamme kaksi hamsterineitoa. Minun oli vaalean toffeen värinen ja nimesin sen Nyyrikiksi, mikä sittemmin lyheni Nyytiksi. Nyytin kaverina oli sisareni valko-beige Nöpö.
Häkistä huolimatta nämä yöllä puuhastelevat töpöhännät olivat mestareita karkailemaan. Vanhempani eivät arvostaneet lainkaan, kun joku tuijotti heitä kesken unien pienin pikisilmin yöpöydältä tai kun Nyyti oli nakertanut pitsireunuksen kaikkiin vaatekaapissa roikkuviin lattiaa viistäviin vaatteisiin.
Nöpö oli siitä vekkuli tyttö, että se vaihtoi sukupuolta varsin lyhyellä varoituksella. Meillä oli siis tyttö- ja poikahamsteri samassa häkissä eikä yllätyksiltä voinut välttyä. Onneksi olimme jo ohittaneet sen iän, jolloin uskotaan tarinaan haikarasta, sillä siinä olisi vanhemmilla ollut selittämistä.
Nöpön todellinen sukupuoli paljastui kuitenkin vasta, kun oli liian myöhäistä. Nyyti oli karannut jälleen kerran ja sitä etsittiin kaikkialta. Se oli piiloutunut pianon rakenteisiin eikä mitä ilmeisimmin nauttinut suurestikaan sormiharjoituksista, sillä se oli pannut vastasyntyneet poikasensa päiviltä.

Nyyti

Tämän jälkeen eristimme ne toisistaan, kummankin omaan isoon muovipaljuun.
Erään kerran vanhempani lupautuivat koiravahdiksi ja perhetuttujemme bokserirouva tuli meille hoitoon heidän ollessaan lomailemassa. Koulusta palattuani koin elämän järkytyksen, sillä koira oli tutustunut hamstereihimme vähän liiankin läheisesti. Nöpö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Nyyti löytyi limaisena klönttinä matolta.