Misun ja Pirskatin
jälkeen olin päässyt puoliväliin elämäni kissoja, sillä seuraavaksi niitä tuli
tuplaten. Tuolloisen työpaikkani lähistöllä oli jättömaata, jossa joku
ohikulkija oli havainnut kissaemon poikueineen. Pennut olivat jo varttuneita,
sillä ne leikkivät loppukesän auringon lämmössä jahdaten milloin mitäkin.
Ilmeistä oli, että ne jäisivät talven armoille, joten puskaradion avulla niille
koetettiin löytää koteja. Vaikka en ollut ajatellut uuden kissan ottamista, sydämeni
heltyi, kun näin nuo villiviikarit ja ajattelin, miten ne palelisivat syksyn
tullen.
Boogie ja Zappa
olivat kumpikin pikimustia, ne erotti toisistaan vain siten, että Boogie oli
hieman kookkaampi ja tukevampi ja Zappa sirompi, vaikka molemmat olivatkin
kolleja.
Ne leimautuivat
minuun kuin hanhiemoon ja annoin niiden seurata itseäni kaikkialle. Ne olivat
mukanani autossakin, jossa toinen nukkui sylissäni ja toinen niskani ja
niskatuen välisessä tilassa, kuin elävä turkiskaulus.
En antanut niiden
kulkea ulkona, sillä pelkäsin niille samaa kohtaloa kuin Pirskatille. Olin
lisäksi muuttanut alivuokralaiseksi äitini asuntoon kaupungin keskustaan, jossa
kissoja ei edes saanut pitää vapaana.
Niillä oli tapana
vaellella avonaisesta ikkunasta pientä uloketta pitkin naapurin puolelle
ilahduttamaan keski-ikäistä pariskuntaa. Joutuessani luopumaan niistä äitini
hankittua koiranpennun, ei niiden sijoittaminen näin ollen osoittautunut
ongelmaksi.
kuva: www.flikr.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti