tiistai 3. syyskuuta 2019

Vielä on kesää jäljellä


Näin kesän vääjäämättä lähestyessään loppuaan, on aika palauttaa mieliin mökkikauden alkumetrien paras viikonloppu.
Meillä on tapana mökkeillä talvisaikaan vain satunnaisesti, sillä paikkamme ei ole talviasuttava. Mikäli on runsasluminen talvi, autolla ei pääse kuin puolen kilometrin päähän ja loppumatka on taitettava umpihangessa tarpoen kaikki tarpeellinen rinkkaan pakattuna – juomavettä myöten.
Tämä seikka hillitsee pakkasen ohella mökkeilyintoa aika tehokkaasti. Mutta jos talvi on leuto ja etenkin yöllä vain muutama pakkasaste, mökkeillä voi vallan hyvin vuoden ympäri.
Kevättalvella me koetamme joko hiihtolomalla tai viimeistään pääsiäisenä olla sen verran mökillä, että saamme edellisenä vuonna kasaantuneet risukasat poltettua jäällä. Haastavaa tässä on se, että pääsiäinen on välillä niin myöhään, että jäät ovat lähtemäisillään, jolloin saa pitää kiirettä, mikäli aikoo kokkoa jäällä polttaa. Toinen seikka, mikä jäidenlähdön aikaan on otettava huomioon, on luonnollisestikin koirat. Nämä kun eivät tajua, milloin jäät kantavat ja milloin eivät.

Hera ei niin paljoa kokeile onneaan lahdenselällä juosten, mutta ei siihenkään ole luottamista, mikäli vastarannalla jotain mielenkiintoista sattuisi näkymään. Selma taas haahuilee kuin hajamielinen lapsi pitkin rantoja kaikkea nuuhkien eikä tajua, mihin se tassuttelee. Toisaalta Hera varmaan on itselleen vaarallisempi, sillä se kun ei paljoa paina, se myös etenee hyvinkin heikkoja jäitä pitkin sen verran kauas, että sen pelastamiseksi ei olisi paljoa tehtävissä, mikäli se putoaisi jääkanteen ilmestyneeseen pieneen avantoon.
Kevään ikimuistoisin viikonloppu oli huhtikuussa, kun avasimme punkkikauden. Niitä verenhimoisia iljetyksiä osaa odottaa juuri niihin aikoihin, minkä vuoksi minulla on jo hyvissä ajoin hankittuna lääkkeet tätä varten. Kun löydän ensimmäisen perkeleen koiran kulmakarvojen tietämiltä (tällä kertaa Selmasta) annan heti tabletit, minkä jälkeen punkit kuolevat ja putoilevat omia aikojaan.
En usko koirien arvostavan tätä proseduuria, mutta toisaalta eivät ne sitä vihaakaan. Hera ottaa tabletin makupalana, Selmaa täytyy vähän maanitella (eli myötäote alaleuasta ja tabletti niin pitkälle nieluun, kuin vain sormet riittää, minkä jälkeen napakka ote kuonosta, jolloin koira ei saa kielellä työnnettyä tablettia ulos vaan sen on pakko nielaista).
Selman päiväkirjamerkintöihin sen sijaan tuli maninta rantajäihin vajoamisesta, kun se päätti lähteä moikkaamaan rajanaapureita rantajäiden kautta. Kuului vain molskahdus, kun se meni jäiden läpi ja aikamoinen räpiköinti ennen kuin se sai sen verran otetta jääsohjosta, että se pääsi kammertamaan takaisin maihin. Olin jo kovaa vauhtia potkimassa kenkiä ja housuja jalastani kahlatakseni sen pari metriä, minkä Selma rannasta oli. No, se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi matkaansa naapurin rantoja komuten kadoten näkyvistä. Odotimme aika pitkän tovin ja päivystin rantaviivan tuntumassa siltä varalta, että se eksyisi taas heikoille jäille. Aikamme odotettuamme käväisin sisällä ja näin ikkunasta, kun koira palasi omalle tontillemme, jotain isoa karahkaa raahaten. Se paneutui ilmeisen tyytyväisenä makuulle keväänkosteaan maahan ja alkoi järsiä tuomisiaan. Koska sillä ei ole tapana kaluta puunrankoja, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se oli löytänyt. Minut nähtyään onnesta soikea koira raahasi näytille aarteensa: kokonainen takajalka, jossa karvatupsuja siellä, täällä. Joku peurarukka oli hukkunut ja sen raato tai osa siitä oli ajautunut rantaan. Minulla ei ollut sydäntä ottaa tuota herkkua Selmalta. Joka viikonloppu se jatkoi jalan kaluamista, kunnes juhannuksen alusviikolla päätin heittää viimeiset pätkät kompostiin.