Näin kesän
vääjäämättä lähestyessään loppuaan, on aika palauttaa mieliin mökkikauden
alkumetrien paras viikonloppu.
Meillä on tapana
mökkeillä talvisaikaan vain satunnaisesti, sillä paikkamme ei ole
talviasuttava. Mikäli on runsasluminen talvi, autolla ei pääse kuin puolen
kilometrin päähän ja loppumatka on taitettava umpihangessa tarpoen kaikki
tarpeellinen rinkkaan pakattuna – juomavettä myöten.
Tämä seikka
hillitsee pakkasen ohella mökkeilyintoa aika tehokkaasti. Mutta jos talvi on
leuto ja etenkin yöllä vain muutama pakkasaste, mökkeillä voi vallan hyvin
vuoden ympäri.
Kevättalvella me
koetamme joko hiihtolomalla tai viimeistään pääsiäisenä olla sen verran
mökillä, että saamme edellisenä vuonna kasaantuneet risukasat poltettua jäällä.
Haastavaa tässä on se, että pääsiäinen on välillä niin myöhään, että jäät ovat
lähtemäisillään, jolloin saa pitää kiirettä, mikäli aikoo kokkoa jäällä
polttaa. Toinen seikka, mikä jäidenlähdön aikaan on otettava huomioon, on
luonnollisestikin koirat. Nämä kun eivät tajua, milloin jäät kantavat ja
milloin eivät.
Hera ei niin
paljoa kokeile onneaan lahdenselällä juosten, mutta ei siihenkään ole
luottamista, mikäli vastarannalla jotain mielenkiintoista sattuisi näkymään.
Selma taas haahuilee kuin hajamielinen lapsi pitkin rantoja kaikkea nuuhkien
eikä tajua, mihin se tassuttelee. Toisaalta Hera varmaan on itselleen
vaarallisempi, sillä se kun ei paljoa paina, se myös etenee hyvinkin heikkoja
jäitä pitkin sen verran kauas, että sen pelastamiseksi ei olisi paljoa
tehtävissä, mikäli se putoaisi jääkanteen ilmestyneeseen pieneen avantoon.
Kevään
ikimuistoisin viikonloppu oli huhtikuussa, kun avasimme punkkikauden. Niitä
verenhimoisia iljetyksiä osaa odottaa juuri niihin aikoihin, minkä vuoksi
minulla on jo hyvissä ajoin hankittuna lääkkeet tätä varten. Kun löydän
ensimmäisen perkeleen koiran kulmakarvojen tietämiltä (tällä kertaa Selmasta)
annan heti tabletit, minkä jälkeen punkit kuolevat ja putoilevat omia aikojaan.
En usko koirien
arvostavan tätä proseduuria, mutta toisaalta eivät ne sitä vihaakaan. Hera
ottaa tabletin makupalana, Selmaa täytyy vähän maanitella (eli myötäote
alaleuasta ja tabletti niin pitkälle nieluun, kuin vain sormet riittää, minkä
jälkeen napakka ote kuonosta, jolloin koira ei saa kielellä työnnettyä
tablettia ulos vaan sen on pakko nielaista).
Selman
päiväkirjamerkintöihin sen sijaan tuli maninta rantajäihin vajoamisesta, kun se
päätti lähteä moikkaamaan rajanaapureita rantajäiden kautta. Kuului vain
molskahdus, kun se meni jäiden läpi ja aikamoinen räpiköinti ennen kuin se sai
sen verran otetta jääsohjosta, että se pääsi kammertamaan takaisin maihin. Olin
jo kovaa vauhtia potkimassa kenkiä ja housuja jalastani kahlatakseni sen pari
metriä, minkä Selma rannasta oli. No, se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi
matkaansa naapurin rantoja komuten kadoten näkyvistä. Odotimme aika pitkän
tovin ja päivystin rantaviivan tuntumassa siltä varalta, että se eksyisi taas
heikoille jäille. Aikamme odotettuamme käväisin sisällä ja näin ikkunasta, kun
koira palasi omalle tontillemme, jotain isoa karahkaa raahaten. Se paneutui
ilmeisen tyytyväisenä makuulle keväänkosteaan maahan ja alkoi järsiä tuomisiaan.
Koska sillä ei ole tapana kaluta puunrankoja, oli minun mentävä katsomaan, mitä
ihmettä se oli löytänyt. Minut nähtyään onnesta soikea koira raahasi näytille
aarteensa: kokonainen takajalka, jossa karvatupsuja siellä, täällä. Joku peurarukka oli hukkunut ja sen raato tai osa siitä oli ajautunut rantaan. Minulla ei ollut sydäntä ottaa tuota herkkua Selmalta.
Joka viikonloppu se jatkoi jalan kaluamista, kunnes juhannuksen alusviikolla
päätin heittää viimeiset pätkät kompostiin.