Jollain tapaa oli
pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran
liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa
jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan
narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin
kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no,
kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi
suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen
kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva
nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani
nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui
jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.
 |
| En mää vaan mittään oo tehny |
Toista kertaa ei
tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina
vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio
tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.
Normaalisti
viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle.
Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä
vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.
En ehtinyt edes
reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä
pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin
minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma,
mihin suuntaan ne lähtivät.
Vartin verran
niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma
saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan
vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia
siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka
ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.
 |
| Jossain on jotain jolle on ulvottava |
Pimeästä kuului
tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti
kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua
nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen
liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.
Yhtäkkiä puskasta
loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti
sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira
ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.
Mieheni soitti ja
kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se
lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa.
Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha
perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan
kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus,
ennen kuin opin läksyni.
