Narunjatkeena

Jollain tapaa oli pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no, kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.

En mää vaan mittään oo tehny

Toista kertaa ei tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.

Normaalisti viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle. Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.

En ehtinyt edes reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma, mihin suuntaan ne lähtivät.

Vartin verran niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.

Jossain on jotain jolle on ulvottava

Pimeästä kuului tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.

Yhtäkkiä puskasta loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.

Mieheni soitti ja kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa. Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin läksyni.

Tutkimattomalla maaperällä

Selman ja Heran karkailu ei ottanut loppuakseen ja toivoimme hartaasti niiden rauhoittuvan, kun ikää vain tulisi lisää. Ajattelimme antaa niille muuta virikettä, remmilenkkien muodossa. Siinä teimme ison virheen.

Toinen koirien yhteinen kesä alkoi vähän rauhallisemmissa merkeissä, Hera ei enää uhmaillut ja jahdannut kaikkea, mikä vähänkin liikkui ja rapisi. Ja jos ne jossain pyörähtivät, liikkumissäde oli paljon edelliskesää suppeampi. Aivan kuin ne olisivat unohtaneet, mitä ympäristössä oli. Ja sitten me muistutimme niitä. Teimme kävelylenkkejä mökkiteitä pitkin ja kylän keskustassa. Seuraavana päivänä koirat olivat tiessään, ja ne löytyivät peräkanaa kulkemasta kylänraitilta tai kun joku oli ottanut ne kiinni ja soittanut. Kiitin hiljaa mielessäni itseäni, että olin hommannut kummankin pantaan laatan, jossa oli puhelinnumeroni.

Hera väsähti kesken kaiken touhuilun

Karkailu alkoi käydä hermoille, eikä mökkeily tuntunut kovinkaan rentouttavalta, kun koko ajan sai jännittää ja olla valppaana. Eikä sekään auttanut, kun ne lähtivät hippulat vinkuen jonkun hajun tai muun innoittamina. Aloin pohtia eri vaihtoehtoja. Tontin aitaaminen ei tullut kyseeseen, sen verran iso urakka olisi ollut. Juoksulieka ei tuntunut sekään hyvältä idealta, vaikka viime kädessä sellainen olisi pakko hankkia, ellei muita konsteja keksitty.

Selailin nettiä ja punnitsin, olisiko yksinkertaisinta hankkia paikantimet, jotka eivät kylläkään estäneet karkailua, mutta koirat löytyisivät paljon helpommin. Olin jossain tullut törmänneeksi koulutuspantoihin, ja uppouduin tutustumaan niihin lähemmin. Sitruunasuihkepannan avulla moni oli saanut karkailevan koiransa ruotuun. Tuote oli aika tyyris, enkä ollut valmis sijoittamaan toistasataa euroa, etenkään, jos se ei toimisi toivotulla tavalla. Sellaisia sai myös vuokrata, mutta hinta olisi yhdeltä viikolta noussut aika isoksi. Minua onnisti, kun koiratarvikekirpputorilta löytyi muutaman kerran käytetty viidellä kympillä.

Panta tuli postissa juuri parahiksi ennen seuraavaa mökkikeikkaa. Täytin sen säiliön mukana tulleella sitruunasuihkeella. Pannan idea on, että se laitetaan koiran kaulaan säiliö leuan alle. Kun koira käyttäytyy huonosti tai on lähdössä litoon, painetaan kaukosäätimestä nappia, jolloin pannasta tulee suihkaus sitruunalle haisevaa nestettä.

Itelläs on allit kaulan alla...

Ja se tepsi. Eka kerran sitä painettuani Hera hyppäsi ilmaan kuin olisi astunut maamiinaan, pysähtyi kuin seinään ja tuli häntä koipien välissä luokseni. Toisen kerran jälkeen se ei lähtenyt mihinkään. Lopulta se totteli kun sillä vain oli se panta päällä. Selma luonnollisestikin jatkoi karkailua, ihmetellen, miksi toinen ei lähtenytkään mukaan. Siirsin pannan Selman kaulaan ja painoin napista, kun se pinkoi jälleen kerran naapuriin. Painoin ja painoin. Ei mitään vaikutusta. Jonkin ajan kuluttua takaisin saapui iloinen labradori raikkaan sitruunan tuoksuisena. Se säiliö uppoutui niin syvälle sen muhkeisiin kaulahelttoihin, ettei suihkaus päässyt sen nenään asti. Tai sitten se ei vain välittänyt.

Rapurapurallaa

Mä en kyllä ala jos joudun liekaan...

Karkailusta tuli ihan jokapäiväinen juttu. Hera edellä ja Selma perässä, minkä pentukömpelyydeltään pääsi. Niillä oli muutama eri reitti, joita hyödynnettiin vuorotellen. Odottelin yleensä muutaman minuutin, josko ne olisivat tulleet takaisin. Ja kun niitä ei sitten kuulunut, lähdin harmistuksen ja kiukun voimin perään. Välillä niitä sai etsiskellä ihan olan takaa, ja tulin komunneeksi kaikki naapurimökkien tontit. Useimmiten ne löytyivät sieltä, missä oli ihmisiä, etenkin jos nämä grillasivat. Jos seuraa ei löytynyt, ne palasivat hakematta. Kun löysin koirat, pyytelin jälleen kerran vuolaasti anteeksi ja pahoittelin niiden käytöstä. Onneksi ihmiset olivat myötämielisiä ja iloisia, sillä pahin pelkoni oli se, että joku pelkäisi koiria tai että Selma hyppisi jonkun kumoon. Tai että jossain ei vain pidettäisi koirista, mikä tarkoittaisi sitä, että ne viettäisivät lopun kesää remmin jatkeena.

Välillä jouduin aikani käveltyäni ja huudeltuani hakemaan autonavaimet ja ajelin kerran jos toisenkin ympäri pikkuteitä. Joskus ne tulivat kuultuaan auton käynnistyvän, joskus ei.

Selma ei ollut ongelma, sillä kun se näki tai kuuli minut, se laukkasi iloisesti luokseni ja seurasi minua kotiin tai loikkasi autoon. Hera oli toista maata. Se pinkoi ympäriinsä, haukkui räkättirastaita, tuli lähelle vain loikkiakseen karkuun. Jos olin autolla, se juoksi mökkitietä auton edessä eikä suostunut loikkaamaan takaluukkuun. Paras tapa saada se satimeen oli avata sivuovi, jolloin se pomppasi kyytiin.

Näen unta ruuasta....

Kesän kääntyessä syksyä kohti päätimme pitää rapukekkerit koko perheen voimin. Vanhimmat lapset lähtivät mökille jo hyvissä ajoin perjantaina ja ottivat koirat mukaan. Me tulimme sitten töiden jälkeen perässä. Perille päästyään he aloittivat juhlien valmistelut, yksi leikkasi nurmikkoa ja toinen puuhasteli siinä sivussa. Ja eikä aikaakaan, koirat olivat kadonneet. He etsivät ja huutelivat. Me saavuimme mökille kun koirien katoamisesta oli kulunut jo hyvä tovi. Osa porukasta haravoi lähimetsää ja me muut kaasuttelimme autolla pikkuteitä edes, takas. Pysähdyimme aina jonkun nähdessämme ja huutelimme pihoihin kysellen, onko näkynyt karkureissulla olevia nelijalkaisia. Eräs rouva oli nähnyt ne peräkanaa kulkemassa huvilan ohi.

Loppujen lopuksi puhelin soi, ja poikani kertoi löytäneensä ne, kaksi ja puoli tuntia karkaamisen jälkeen. Eräs avulias mies oli ottanut ne leikkimään oman koiransa kanssa ja todennut niiden varmaan olevan nälkäisiä, minkä vuoksi hän oli ottanut ne sisälle kotiinsa ja antanut ruokaa. Ihan kilttiä, joo, mutta…

Rikostoveri

Niin, Hera oli siis karkailevaa sorttia. Minkä vuoksi päätin jo ihan alusta koettaa Selman kanssa ottaa toisen linjan ja saada se ruotuun.

Selma oli vain kymmenisen viikkoa vanha. kun se sai ensimäistä kertaa tutustua mökkielämään. Ja kuten Herankin kanssa, pidimme sitä vapaana, jotta se oppisi omasta halusta tulemaan meidän perässämme. Se pallusteli kaikkialle, minne me menimme, pentumaisen kömpelösti. Heran perässä pysyminen oli haaste, ja koska Selma oli niin nuori, se tyytyi hakemaan turvaa meidän lähettyviltämme Heran pinkoessa siellä täällä. Ja meistä tuntui, kuin Hera olisi pysytellyt paremmin tontilla Selman tulon jälkeen.

No, viikot kuluivat, Selma varttui ja askellus sen myötä tuli päivä päivältä varmemmaksi. Onneksi se reagoi, kun sille sanoi, etenkin, kun oli koko ajan hereillä ja tajusi kutsua sitä nimeltä samalla sekunnilla, kun Hera päätti lähteä tavanomaiselle kierrokselleen. Selma pyörähti ympäri, tuli luokse ja sai kasapäin kehuja.

Kaksikko jäähypenkillä erään karkumatkan jälkeen.

Sitten se alkoi juosta muutaman metrin lisää Heran perässä ja kun huusin, se pysähtyi, kääntyi katsomaan minua. Sitten Heran perään, sitten taas minua. Ja tuli takaisin. Seuraavalla kerralla minun piti karjaista, mikä tehosikin kymmenisen kertaa. Kunnes tuli se kerta, kun Selma lähti Heran perässä, vielä pentumaisen kömpelö aavistus askelluksessa, pysähtyi hetkeksi minun huutooni, käänsi päänsä ja luin katseesta, että sori mutsi, ei maha mitään, ja pinkoi Heran perään.

Kolmantena jonossa painelin minä, joka sai kuin saikin kurottua välimatkaa umpeen, komennettua Selmaa ja palautettua sen omalle tontille.

Hera reagoi myös perässä tulevaan möykkääjään, pysähtyi ja jäi katsomaan, kun Selma ja minä palasimme tulosuuntaan. Se totesi, että yksin ei ole kiva mennä, ja jolkotti meidän perässämme.

Joka kerta, kun se lähti niin, että saimme Selman pysäytettyä, se palasi kymmenkunta metriä juostuaan, kun se tajusi, ettei pikkupirpana tullutkaan perässä. Ilmeisesti karkailusta tuli monin verroin kivempaa, kun sai näyttää juniorille mestoja. Vai oliko se itse asiassa karkailun varsinainen tarkoitus, saada kunnon rikostoveri, mene ja tiedä, mutta kesän mittaan kaksikko oli vähän väliä teillään. Yleensä ne tulivat takaisin muutamassa minuutissa, mutta pisin karkuretki kesti kaksi ja puoli tuntia. Siitä lähemmin tuonnempana….

Et saa mua kiinni, lällällällälää

Et varmana saa napattua tätä palloa ennen mua!

Hera päätti siis ottaa ohjat käsiinsä ja tutkailla mökkimaastoja ihan surutta. Varsin haasteelliseksi osoittautui sen kiinni saaminen, mikäli pimu oli päättänyt olla tekemättä yhteistyötä. Kun menimme autolle kimpsuinemme kampsuinemme lähteäksemme kotiin, Hera jolkotti kiltisti mukanamme parkkipaikalle. Siihen se sitten päättyikin se yhteistyö. Se laukkasi ympäri autoa, pysähteli katsoen meitä uhmakkaan ilkikurisesti, pulloharjaksi pörhistetty häntä vimmatusti vispaten vasemmalta oikealle. Koetimme kaikkea, auton käynnistämistä, liikkeelle lähtemistä. Koira pinkoi herhiläisen tavoin joka suuntaan, laukkasi auton edessä, pysähtyi metrin päähän ja ilkkui meille. Ainoa tapa oli palata mökille, avata ovi ja olla menevinään sisälle. Se tuli perässä ja saimme sen vangittua sisätiloihin. Tämän toistuttua pari kertaa totesimme, että viisainta oli lähdön hetkellä panna se liekaan ja ottaa remmissä autoon. Kaikkina muina hetkinä se kyllä totteli, sillä luonnollisestikin koetimme kouluttaa sitä tulemaan luokse. Monta monituista kertaa, välillä jopa vartin välein. Koira viereen, pannasta kiinni ja heti palkka ja kehuja. Ja se totteli, joka jumalan kerta, paitsi silloin, kun todella olisi pitänyt.



Mökkikauden päätyttyä sama meno jatkui. Käydessämme metsälenkeillä se totteli, sillä iso vieras metsä oli pelottava, eikä se lähtenyt viereltä kovinkaan kauas. Mutta puistossa sitä oli täysin mahdotonta saada kiinni. Sielläkin tein koko ajan luoksetuloja ja palkitsin, mutta kun piti lähteä, se ei antanut ottaa kiinni, vaan tuli lähelle, laukkasi karkuun, tuli uudelleen vain livahtaakseen käden ulottumattomiin. Välillä jätin sen puistoon ja kävelin autolle, jolloin se juoksi portille ja itki perääni. Palasin takaisin ja koira pinkoi hippulat vinkuen karkuun.



Tajusin, ettei kannata ainakaan remmiä ottaa käteen, jos sen halusi saada kiinni. Eikä itse asiassa ajatella lähdön hetkeä, sillä se juuttaan marakatti luki ajatuksia tai vaistosi, että minua alkoi lähdön hetkenä jännittää.



Sen päätön toilailu aiheutti myös muutaman kerran sydämentykytyksiä, kun se karkasi ovesta kadulle. Yleensä se ei livahda ovesta karkuun vaan odottaa nätisti lupaa, niin kotona kuin autossakin. Ensimmäisen talvena sen ollessa vajaan vuoden se livahti ovesta, ilman pantaa ja remmiä ja pinkoi täyttä höökiä pitkin katua läheiselle parkkipaikalle, minä perässä. Onneksi paikalle sattui koiria ymmärtävä nuorimies, jota Hera tervehti hyppimällä hänen jaloissaan. Kaveri avasi autonsa oven ja päästi Heran loikkaamaan sisälle, minkä jälkeen hän nappasi tukevan myötäotteen koirasta ja kantoi sen minun syliini. Toisen kerran se oli mielentilassa ulkona puussa sitä jatkuvasti härnäävästä oravasta ja kun poikamme kaverit sattuivat juuri parahiksi tulemaan ovesta, se painoi ulos. Onneksi katuamme juuri silloin ajavan auton nopeus oli sellainen, että se sai paniikkijarrutettua. Mikäli siinä olisi liikennöinyt joku niistä ääliöistä, jotka päästelevät sallitun 30 enimmäisnopeuden sijaan sitä tavanomaista kuuttakymppiä, ei Herasta varmaan olisi jäänyt jäljelle kuin pannunalunen.