Äidinvaisto

Olen aina pitänyt piirretyistä elokuvista. Lapsuudessani ne olivat lähinnä Disneyn tekeleitä ja muistan nauttineeni, kun omien lasten ollessa pieniä niitä pystyi katsomaan videoilta, kun omassa lapsuudessani piti lähteä elokuvateatteriin, minkä vuoksi niitä ei niin usein tullut katsottua.

Vaikka elokuvat ovat lapsille tarkoitettuja, on niissä aina, kuten kunnon sadussa kuuluukin, hyvän ja pahan taistelua, vähän jännitystä ja aimo ripaus romantiikkaa. Piirretyt versiot ovat silti ihan lällärikamaa niihin alkuperäisiin tarinoihin verrattuina, joissa saatettiin jopa liikkua kauhutarinoiden puolella.

Siltikin nämä piirrosversiot noitineen ja muine kammotuksineen pelottivat ja liikuttivat enkä usko monenkaan meistä kyenneen itkemättä katsomaan, kun metsästäjä ampui Bambin emän jättäen tuon pienen avuttoman vasan ypöyksin.

Kesäloman ensimmäisinä päivinä nautimme loman alkamisesta mökillä. Selma ja Hera osallistuivat alkukesän touhuihin ja pyörivät meidän lähettyvillämme, kun kuopsutimme kukkamaita ja haravoimme lehtiä. Näin silmäkulmasta Selman viipottavan naapurin tontin puolelle, mutta koska tiesin, että siellä ei juuri nyt ollut ketään, en komentanut sitä heti takaisin.

Panin merkille, että se seisahtui ja jäi liikkumattomana tuijottamaan naapurin saunan edustalla olevan ison lepän tyveä. Selmalla oli häntä innostuksesta pystyssä ja se lähestyi puuta jännityksensekaisen innostuksen huokuessa parinkymmenen metrin päähän, jossa seisoin sitä tarkkailemassa.

En ollut uskoa silmiäni, Selma oli löytänyt leikkikaverin. Mistähän se toinen koira oli sinne tallustanut, tajusin ajatelleeni, ja kenen se oli, sillä se ei muistuttanut naapurustossa silloin tällöin tassuttelevaa spanielia. Jätin haravan niille teloille ja kiiruhdin askeleitani, kun tajusin, mikä Selman leikkitoveri oli. Samalla kuului sydäntäsärkevä rääkäisy.

Selma oli löytänyt kauriinvasan, jonka emä oli jättänyt päiväksi naapurin tontille, lepän juurelle. Koira koetti kaikin tavoin hoitaa löytölastaan: se nuoli vasan päästä jalkoihin ja kun tuo raukka yritti huojuvin jaloin karkuun, Selma otti sitä päättäväisesti mutta hellästi kiinni niskasta ja kantoi takaisin. Taitoin loppumetrit naapurin tontille juosten.

Hera oli jo ennättänyt paikalle ja nuuski Selman löytämää saalista innokkaasti. Vasa makasi kiepillä nurmikolla ja katsoi minuun suurilla ruskeilla silmillään. En muista koskaan nähneeni mitään niin hellyttävää.

Otin koirat kiinni ja palasimme puolijuoksua omalle tontillemme. Teljettyäni koirat sisälle soitin eläinsuojeluvalvojalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut, sillä minulla oli huoli siitä, että emä hylkäisi vasan, kun se haisisi koiralle. Puhelimessa meitä kehotettiin pitämään koirat sisällä, mikä sinänsä oli haastavaa, sillä päivä oli lämmin. Se, mikä onneksi rauhoitti minua, oli tieto siitä, että emä mitä todennäköisimmin oli tottunut koiriemme ja ihmisten hajuun, sillä ei se muuten olisi jättänyt vasaansa naapurin pihaan. Verkosta luin, että kauriit jättävät vastasyntyneet vasat päiväksi ja palaavat imettämään niitä iltahämärissä pieneksi hetkeksi. Mitä lyhyemmän ajan ne vasan kanssa viettävät, sitä vähemmän niistä tarttuu hajua, joka houkuttelisi saalistajia puolustuskyvyttömän vasan kimppuun. Vasta parin viikon ikäisenä vasa kykenee seuraamaan emäänsä.

Seuraavana aamuna tarkkailimme ikkunasta, mikäli emä oli hylännyt vasan vai oliko se saanut ruokaa, sillä pelkäsin sen nääntyvän auringon porottaessa taivaalta. Puiden välistä näin huojuvin jaloin toikkaroivan vasan, joka mitään pelkäämättä tallusteli pitkin poikin naapurin nurmikkoa. Meidän ei auttanut muu kuin pakata kamamme ja suunnata kotiin. Palasimme mökille viikon päästä, jolloin vasasta ei näkynyt jälkeäkään. Selma kävi naapurin puolella ihmettelemässä, mihin sen uusi kaveri oli kadonnut.

Rukous

Toivoisin, että saisin lisää ruokaa

kun meillä annokset ovat pieniä ja niitä tarjoillaan liian harvoin

Mä pelkään ihan tosissani

Toivoisin, että saisin vielä enemmän rapsutuksia ja haleja

vaikka niitä saa usein ja kukkuramitalla

Jos olisin ihminen toivoisin

maailmanrauhaa

kaikille puhdasta vettä

viisautta päätöksentekoon

Tai edes sitä, ettei sodittaisi ihan jatkuvasti

kaikilla olisi puhdasta vettä edes joskus

että viisaita päätöksiä tehtäisiin edes välillä

Tai edes sitä, että naapurin kanssa oltaisiin sovussa

jakaisimme omastamme tasaisesti

emmekä tekisi tyhmyyksiä

ainakaan koko ajan

Mutta kun olen vain koira

en pyydä mahdottomia

paitsi silloin kun toivon

että edes yhden kerran

vuosi vaihtuisi ilman raketteja…

Hyvää uuttavuotta 2018 toivovat Selma ja Hera

Joutsenlampi

Näin satavuotiaan itsenäisyytemme aattona voi viihdyttää itseään tai vaikkapa kysellä kanssajuhlijoiltaan, osaavatko he nimetä kansallishenkisiä symboleitamme, kuten eläimiä, lintuja, kasveja ja kukkia. Karhun ja laulujoutsenen moni osaa mainita ja kansalliskalamme ahvenkin on monella hallussa. Kasvimaailmasta maatamme edustavat kielo ja rauduskoivu, kivilajeista maatamme symboloi tietenkin graniitti. Kotieläimemmekin ovat edustettuina, eikä arvaaminen ole vaikeaa, sillä niiden nimessä on paljastava etuliite: suomenhevonen ja suomenpystykorva. Sitten pääsemmekin haastavimpaan osioon, joka erottaa tietäjät meistä tavallisista osaajista ja arvaajista. Tiesitkö, että meillä on myös kansallishyönteinen ja –perhonen? Minä en ainakaan tiennyt, että tällaisetkin on joskus nimetty, mikä asia varmaan saattaa närkästyttää sekä seistenpistepirkkoa ja paatsamasinisiipeä.

Joutseneen palatakseni. Myyttistä laulujoutsenta näkee harvemmin, vaikka sen kanta onkin saatu elvytettyä melkein sukupuuton partaalta. Useimmin törmää sen lajitoveriin kyhmyjoutseneen, joka ainakin minun silmissäni on yhtä uljas ja komea näky. Ja varmaan myös yhtä kiukkuinen.

Mökkilahdelmassamme pesii vuodesta toiseen kyhmyjoutsenpari. Ne uiskentelevat muutaman metrin päässä rannasta ja syövät pohjasta vesikasvien juuria ja versoja, joita ne kiskovat pitkän kaulan päässä olevalla vahvalla nokallaan. Loppukesästä niiden seurana on vaihtelevan kokoinen poikue pörröisenharmaita poikasia, jotka opettelevat joutsenten tavoille ennen syksyn muuttoa.

Ei kai ne vaan tuu tänne

Mökille tullessamme meillä on tapana laskea koirat auton takaluukusta ja ne kirmaavat täyttä laukkaa edellämme, kun me raijaamme kottikärryllä tuomisiamme, jota aina tuntuu olevan paljon. Etenkin kesäkuumalla Selmalla on tapana laukata pää viidentenä kinttuna rantaan ja siitä veteen vilvoittelemaan.

Ihmettelimme erään kerran, kun perässä tullessamme näimme koiran pysähtyvän rantaan kuin jähmettyneenä, minkä jälkeen se pyörsi ympäri, luikki häntä koipien välissä piiloon karviaispensaan taakse.

Heran rähinä rannassa paljasti syyn: joutsenisä ärhenteli tunkeilijoille siivet tanassa. Heraa ei paljoa pelottanut, vaan se seisoi mahaa myöten rantavedessä, häntä pulloharjana pörhöllään. Joutsen sähisten kaula korkealla valmiina nokkaisemaan russelia otsaan. Mutta kuitenkin juuri niin etäällä, että saattoi olla varma, ettei Hera pääse yllättämään.

Hera uhoaa rannassa olevalle joutsenperheelle

Tuon välikohtauksen jälkeen meni päiviä, ettei Selma uskaltanut tontin puoliväliä lähemmäs rantaa. Vähitellen se rohkaistui ja uskoi, etteivät ne siellä jatkuvasti väijyneet. Siitä päivästä lähtien Selma kuitenkin joka kerta rantaan jolkottaessaan pysähtyy, katsoo vasemmalle ja oikealle varmistaen, että reitti on selvä. Ja jos jossain matkankin päässä näkyy joutsenia, se hakeutuu hädissään piiloon.

Rannassamme uiva joutsen kesällä 2014

A Star is Born

Ja niin kuten sanoin, tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin, että Selmaa ei pidetä puolikytkettynä, kuten olin kuvitellut hoitavani sen karkailemisen. Joko se oli narunjatkeena ja lieka toisesta päästä solmittuna puuhun, lipputankoon, johonkin tukevaan. Tai sitten se oli vapaana, ilman perässä laahaavaa narua. Sillä mikäli lieka ei ollut kiinni, Selma ampaisi tiehensä. Sitä ei pidätellyt mikään.

Mä olen jäähyllä.....

Kovapäisenä en uskonut edellisestä kerrasta, jolloin se lähti naru perässään. Lyhytmuistisena en pitänyt mielessä, kuinka kamalia ne minuutit olivat, kun sitä ei löytynyt ja päässäni maalautui kauhunäkymä metsästä löytyneestä nälkiintyneestä koirasta, joka oli tarttunut kiinni johonkin juurakkoon. Tai pahimmassa tapauksessa keväällä, lumien sulettua löytyisi vain vaalenneet luut ja pitkä narukieppi. Nämä vaihtoehdot eivät luonnollisestikaan olleet järjen tuotoksia, sillä mihin suuntaan tahansa lähtikin, sankin ja laajin metsikkö oli leveimmillään satakunta metriä, joten eiköhän se olisi löytynyt ennen nälkäkuolemaa, vaikka Selma itse varmasti on jatkuvasti sitä mieltä, että annokset ovat liian pieniä ja liian harvassa, eli nälkäkuoleman uhka on selvästi olemassa jo ihan arjessa ja päivittäin.

Alkukesän illan alkaessa hämärtää oli koirien iltapissityksen hetki. Selmalla oli pitkä lieka taluttimenaan, jotta se ei karkaisi juuri, kun sauna oli lämpiämässä. Käännyin vain sulkeakseni oven perässäni, kun kumpikin otti jalat alleen. Kiukku tulvahti ylitseni, etenkin siksi, kun olin vannottanut pitäväni ne kiinni, mutta silti laskenut narun hetkeksi käsistäni. Kun se aina muutoinkin jäi haistelemaan jotakin, miksei nyt?

Odottelimme hetken ja toisen. Eikä lopulta auttanut muu kuin lähteä perään. Mökkinaapurustossamme oli kesän alussa hiljaista, ja kuljin ristiin rastiin naapuritontteja huudelleen koiria. Pysähdyin välillä kuulostelemaan, mutta korviini kantautui vain yksittäinen lokki. Muuten kesäilta oli hiljainen. Liian hiljainen. Ainoastaan jostain kaukaa nenääni kantautuva grillauksen tuoksu kieli siitä, että jossain oli ihmisiä.

Palasin hakemaan auton avaimet, sillä jostain ne koirat oli löydyttävä. Ajelin pienen kyläyhteisön teitä ristiin rastiin, kyselin vastaantulijoilta, mutta koirat olivat kuin maan nielemiä. Ja koska Selmalla oli se hemmetin lieka perässään, ajattelin, että ne eivät olleet päässeet niin pitkälle, vaan se oli jossain lähempänä mökkiä, tarttuneena jonkun pusikon oksiin. Ja jälleen kerran epätoivon, turhautumisen ja kiukun sekamelska alkoi nostaa päätään kun tunnekuohun keskeytti puhelimeni pirinä. Näin heti näytöltä, että soittaja oli tuntematon.

Ystäväpiiriimme kuuluu eräs perhe, joka valmistaa ja myy kylpytynnyreitä. Heidän uusin aluevaltauksensa on muun muassa järeät säänkestävät grillit, joita he mainostavat hienosti tehtyjen videopätkien avulla. Uusien grillien mainostamiseksi oli valjastettu kuvausryhmä, statisteja, ihan oikea keittiömestari ja kunnon grillattavat. Puitteiksi valikoitui keittiömestarin vanhempien upea paikka, meren äärellä. Ja linnuntietä mökiltämme vain puolisen kilometriä.

Vastasin puhelimeen, josta kerrottiin, että heitä ilahduttamassa on kaksi mukavaa koiraa. Kaasutin menemään annettuun osoitteeseen, joka oli vain parinsadan metrin päästä paikasta, jossa olin puhelun saatuani.

Perille saavuttuani olin valmis vuolaasti pyytelemään anteeksi koirieni puolesta, sillä aina vähän jännitti, mitä ne olivat saaneet aikaiseksi. Mutta vastaanotto oli lupsakka ja huvittunut, vaikka mainoskuvaukset olivat keskeytyneet rantaryteikön läpi paikalle laukanneiden ison labradorin ja pienen russelin takia.

Nolona otin vastaan Selman liekakieppeineen keittiömestarin täydessä sotisovassa olevalta kokilta.

Mutta toisaalta ymmärsin karkulaisten seuranneen kuonoansa: koko naapurustossa leijaili huumaava grilliruuan tuoksu. 

katso kuva outstanding grillistä tästä

Narunjatkeena

Jollain tapaa oli pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no, kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.

En mää vaan mittään oo tehny

Toista kertaa ei tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.

Normaalisti viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle. Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.

En ehtinyt edes reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma, mihin suuntaan ne lähtivät.

Vartin verran niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.

Jossain on jotain jolle on ulvottava

Pimeästä kuului tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.

Yhtäkkiä puskasta loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.

Mieheni soitti ja kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa. Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin läksyni.

Kilikalikeikka

Jotenkin sitä sitten vain löydettiin jonkunlainen kauhun tasapaino mökkeilyn seesteisyyden ja karkumatkojen aiheuttamien sydämentykytyksien, vihan, turhautumisen ja huolenaaltojen maustamien kesäpäivien vietossa. Hera täytti 4 keväällä ja Selma 3. Eli kun pentuaika ja teinien uhma alkoi olla taittunut, tuntui, että kyllä tämä tästä. Ja niin kauan, kun kukaan ei ollut mielentilassa koirien vierailuista tai ne eivät säikyttäneet kenenkään hevosia haassa, kaataneet lapsia ja vanhuksia tai jääneet auton alle, kaikki oli hyvin.

Hera pysytteli muutamia laajennettuja rastaanjahtauslenkkejä lukuun ottamatta näköetäisyydellä ja totteli, kun sitä komensi. Se joko pysähtyi kuin seinää tai tuli melkein heti takaisin. Paitsi kun se kuuli parkkipaikalta auton oven käyvän tai jos naapurin kissa sattui rikkomaan ilmatilaa.

Selma rentoutuu karkumatkan jälkeen

Enää ei tarvinnut lähteä autolla pitkin kylänraitteja koirien perässä. Selma taas oli toista maata. Se jolkotteli omia teitään ja lähti milloin minkäkin impulssin herättämänä. Teimme sille jopa jäynää, jotta se oppisi. Hyppäsimme pieneen soutuveneeseen, Hera mukanamme ja lähdimme rannasta. Tovin kuluttua Selma palasi ja oli selkeästi hätääntynyt kun se oli jätetty rannalle ruikuttamaan.

Lyhyt oli kuitenkin koiran muisti, mikäli luuli opetuksen menevän perille. Hylkäämisen pelko ja jätetyksi tuleminen eivät purreet, vaan Selma hilpaisi teilleen, milloin mistäkin syystä. Tai ilman syytä, kun sille tuli pakottava tarve lähtemään kierrokselleen.

Tavallisimmin se käveli muina miehinä pihassa, nuuskutellen milloin mitäkin. Se askelsi aina vain etäämmäs ja kun se kurkkasi olkansa yli meitä päin, tiesin, että sillä oli metkut mielessä – tsekattuaan, missä olimme, se pani viitosvaihteen silmään ja livahti äänettömästi karkuun. Katsoin kellosta, milloin se lähti. Ja viimeistään 10-15 minuutin kuluttua kuului kuin ratsuväki olisi lähestymässä, kun Selma palasi iloisena laukaten.

Jos kukaan mökkinaapureista ei ollut paikalla, se saattoi jatkaa vähän pitemmän lenkin, mutta palasi aina takaisin, ennemmin tai myöhemmin. Joitakin kertoja se oli poissa pitempään, mutta kun sitä ei löytynyt tavanomaisista paikoista, kun lähdin sitä etsimään, ei auttanut kuin odotella.

Välillä se palasi hippulat vinkuen reilun viiden minuutin päästä. Tällöin tiesin sen käyneen varkaissa. Mökkinaapurilla on koira, Popi. Popilla on makupaloja, luita ja muuta kivaa. Ja jos Popi ei ole kotosalla, Selma komuaa Popin piilot, nappaa mukaansa herkullisimman saaliin ja lähtee äkkiä karkuun. Aarteet ja herkut se syö vasta palattuaan eikä jää rikospaikalle nauttimaan antimista. Aivan kuin se tajuaisi olevansa hämäräpuuhissa, joista voi jäädä kiinni, jolloin kannattaa olla nopea käänteissään ja tuoda saalis kotipihaan turvaan. Kerran se palasi toisen naapurin luota, samalla lailla kovassa kiireessä ja alkoi jäytää jotain keskellä nurmikkoamme. Menin katsomaan, mitä se söi ja komensin sen pudottamaan suustaan mitä ikinä siellä olikaan. Ällistyneenä jäin tuijottamaan pyöreää ruisleipäpalaa. Toivoin hartaasti, että naapuri oli sen sille antanut eikä Selma ollut vienyt silmän välttäessä naapuriherran aamupalaa…

Rikostoveri

Niin, Hera oli siis karkailevaa sorttia. Minkä vuoksi päätin jo ihan alusta koettaa Selman kanssa ottaa toisen linjan ja saada se ruotuun.

Selma oli vain kymmenisen viikkoa vanha. kun se sai ensimäistä kertaa tutustua mökkielämään. Ja kuten Herankin kanssa, pidimme sitä vapaana, jotta se oppisi omasta halusta tulemaan meidän perässämme. Se pallusteli kaikkialle, minne me menimme, pentumaisen kömpelösti. Heran perässä pysyminen oli haaste, ja koska Selma oli niin nuori, se tyytyi hakemaan turvaa meidän lähettyviltämme Heran pinkoessa siellä täällä. Ja meistä tuntui, kuin Hera olisi pysytellyt paremmin tontilla Selman tulon jälkeen.

No, viikot kuluivat, Selma varttui ja askellus sen myötä tuli päivä päivältä varmemmaksi. Onneksi se reagoi, kun sille sanoi, etenkin, kun oli koko ajan hereillä ja tajusi kutsua sitä nimeltä samalla sekunnilla, kun Hera päätti lähteä tavanomaiselle kierrokselleen. Selma pyörähti ympäri, tuli luokse ja sai kasapäin kehuja.

Kaksikko jäähypenkillä erään karkumatkan jälkeen.

Sitten se alkoi juosta muutaman metrin lisää Heran perässä ja kun huusin, se pysähtyi, kääntyi katsomaan minua. Sitten Heran perään, sitten taas minua. Ja tuli takaisin. Seuraavalla kerralla minun piti karjaista, mikä tehosikin kymmenisen kertaa. Kunnes tuli se kerta, kun Selma lähti Heran perässä, vielä pentumaisen kömpelö aavistus askelluksessa, pysähtyi hetkeksi minun huutooni, käänsi päänsä ja luin katseesta, että sori mutsi, ei maha mitään, ja pinkoi Heran perään.

Kolmantena jonossa painelin minä, joka sai kuin saikin kurottua välimatkaa umpeen, komennettua Selmaa ja palautettua sen omalle tontille.

Hera reagoi myös perässä tulevaan möykkääjään, pysähtyi ja jäi katsomaan, kun Selma ja minä palasimme tulosuuntaan. Se totesi, että yksin ei ole kiva mennä, ja jolkotti meidän perässämme.

Joka kerta, kun se lähti niin, että saimme Selman pysäytettyä, se palasi kymmenkunta metriä juostuaan, kun se tajusi, ettei pikkupirpana tullutkaan perässä. Ilmeisesti karkailusta tuli monin verroin kivempaa, kun sai näyttää juniorille mestoja. Vai oliko se itse asiassa karkailun varsinainen tarkoitus, saada kunnon rikostoveri, mene ja tiedä, mutta kesän mittaan kaksikko oli vähän väliä teillään. Yleensä ne tulivat takaisin muutamassa minuutissa, mutta pisin karkuretki kesti kaksi ja puoli tuntia. Siitä lähemmin tuonnempana….

Kesää odotellessa

Näin sydäntalven pimeässä on kiva fiilistellä kesämuistoissa ja haaveilla tulevasta kesästä. Kesien ehdottomiin kohokohtiin kuuluu totta kai veneily. Jollekulle tuo sana merkitsee kesää avomerellä purjehtien, toiselle vauhdin hurmaa moottoriveneen kyydissä. Meillä se ei ole kumpaakaan.

Meillä on vaatimaton alumiininen soutuvene, jossa on muutamaheppainen perämoottori. Useimmiten soutelemme kotilahdella ja nuohkaamme rantaruovikkoja, joista löytyy esimerkiksi ajopuita, jotka hinaamme rantaan kuivumaan. Löyly tuntuu, jos mahdollista, entistäkin makoisammalta löytöpuilla lämmitettynä ja kaupan päälle tulee tuoksu: ruovikosta rantamutaan hautatuneiden ajopuiden polttaminen vapauttaa ilmaan vienon mudan ja levän aromin.

Heran lempipaikka, veneen perätuhdolla odottamassa lähtöä

Jos halajamme kotivesiä pitemmälle nykäisemme käyntiin kiinalaisen perämoottorimme. Vakioajeluita on muutamia: ajamme jompaankumpaan kahdesta suunasta, jonne kotirannastamme pääsee, parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran takaisin. Tai sitten ajamme lähellä olevan isohkon saaren ympäri, myötä- tai vastapäivään.

Vanhan sahan rantaviiva

Kerran kesässä täytyy myös vierailla muutaman kilometrin päässä olevalla vanhalla sahalla, jonka toiminnasta kielii enää rantaviivaa nuolevien vedenalaisten lautojen piikkimatto.

Hera nauttii veneilystä, se koettaa vihjailla haluavansa vesille viettämällä aikaansa rantaan vedetyssä veneessä. Eikä Selmaakaan tarvitse kahta kertaa houkutella, kun teemme lähtöä.

Hera ja Selma

Veneemme on kuitenkin sen verran pieni ja kahden aikuisen, kahden koiran, perämoottorin ja bensatankin painosta venee ui aika syvällä, joten vesille lähdetään vain aivan tyynellä. Vähäinenkin aallokko saa veden roiskumaan veneeseen ja kaikki tulevat kotiin litimärkinä. Tyynellä ilmalla, auringon paisteessa on kiva pöristellä lähivesillä, sillä merellä on aina vähän viileämpää, kun keskipäivän helle on pahimmillaan. Alumiinirungossa on vain se huono puoli, että se tuntuu välillä kuumalta kuin paistinpannu. Viime kesänä ei tätä ongelmaa kylläkään ollut, hellepäiviä oli vain muutama ja tuulisia päiviä niin paljon, että suunnittelemamme venereissut kutistuivat muutamaan.

Selma nuuhkii ruovikon hajuja

Heralla on pienet pelastusliivit yllään, kun lähdemme vesille, sillä sen on tapana tasapainoitella veneen laidoilla tai seistä kokassa, takatassujen varassa. Kertaakaan se ei ole pudonnut veneestä, vaikka sen touhu välillä uhkarohkealta näyttääkin. Ainoat kerrat, kun näin on käynyt on, kun vene on ollut laiturissa ja se on arvioinut etäisyyksiä väärin loikatessaan rantaan tai kun jalka on livennyt liukkalla metallipinnalla sen ponnistaessa veneestä.

Selmalla ei ole liivejä, sillä sen on niin kuuma, että merellä ollessamme joudun kastelemaan pyyhkeen, jonka laitan sen selkään ja pään päälle viilentämään oloa. Toinen kostea pyyhe on veneen lattialla, joka on ajan ja sään haalistama, mutta silti niin tumma, että se imee auringon säteiden lämmön itseensä. Selma nuuhkii ilmaa, puolelta toiselle silmät sirrillään ja nauttii matkasta.

Dogs behaving badly...or not

Hera ja Selma eivät ole yksiselitteisesti joko niin tai näin. Välillä ne siis tottelevat ja osaavat käyttäytyä. Toisinaan sitten taas ei.

Niin

kuin viimeksi koirapuistoon mennessäni. Minulla on tapana aukaista takaluukku ja irrottaa talutushihnat. Heran ja Selman pitää istua paikoillaan ja odottaa lupaa. Katson tarkasti joka suuntaan, ettei missään näy ketään, minkä jälkeen ne saavat kirmata muutaman kymmenen metriä portille, jossa ne odottavat innokkaina sisään pääsyä, etenkin, jos sen toisella puolella odottaa joku nelijalkainen kaveri yhtä innokkaana.

Puiston läheisyyteen oli pysäköity uudehko pakettiauto ja näin, että puistossa oli koira. Hyvä, niinpä Heran ja Selman saattoi päästää autosta puiston portille. Tuumasta toimeen. Lukitsin auton ja kiiruhdin niiden perään, vaikka mihinkä ne siitä lähtisivät, kun portin takana odotti innokas kaveri, nuori dobermanniuros. Selma kuitenkin nuuhkaisi ilmaa, pyörähti ympäri ja oli parilla loikalla pakettiauton toisella puolella, jossa se hyppäsi tavaratilaan avoimesta sivuovesta. Sisältä kuului kamala kiljunta. Olin vain viitisen metriä puiston portilta, joten harpoin perille, avasin portin ja päästin Heran sisään. Samalla näin, että puistossa istuva mies kuului romanivähemmistöön. Mies viittilöi, että se toinen koira meni autoon.

Kiersin pakun toiselle puolelle, ääntä kohti. Sisällä tavaratilan perukoilla istui upeaan kansallispukuun pukeutunut nainen syömässä voileipää. Ja Selma, joka oli käynyt mitä ilmeisimmin nenänsä ja pohjattoman vatsansa ohjaamana koettamassa onneaan.

Aina ei koiriaan onneksi tarvitse hävetä. Nuorempi tyttäreni on kesätöissä vanhainkodissa osastolla, jossa koiravierailut ovat odotettu kohokohta. Tyttäreni ehdotti minulle, että hän veisi joku päivä koirat töihin. Epäröin aluksi hieman, sillä näin sieluni silmin, kuinka Hera painaa kuin herhiläinen ympäri osastoa suussaan jokin varastettu tavara ja Selma tervehtii kaikkea ja kaikkia hyppimällä heitä vasten. Annoin periksi, kun tytär vakuutti hallitsevansa tilanteen. Ja niin hän tekikin.

Heran ja mamman yhteinen hetki

Koirien vierailu oli niin suuri menestys, että ne ovat käyneet siellä jo kolmesti. Jotkut asukkaista pelkäävät, minkä koira vaistoaa ja jättää heidät rauhaan. Monilla taas on ollut koira, minkä vuoksi he nauttivat nelijalkaisten vierailuista. Hera istuu topakasti sylissä kyydissä, kun pyörätuolissa olevaa mummoa työnnetään pitkin käytävää. Selma istuu kärsivällisesti vieressä, kun vanhuksen käppyräiset sormet hiljaa silittävät sen pehmeitä luppakorvia. Tytär laittaa koirat tekemään niiden osaamia temppuja, mikä sai erään rouvan taputtamaan käsiään ja melkein tikahtumaan naurusta.

Vierailun päätteeksi tyttäreni vei Heran erääseen huoneeseen, jonka asukkaalla hän tiesi joskus olleen koiran. Hän laski sänkyä alas ja Hera loikkasi siihen. Tyttäreni kertoi minulle, että hän ei ole koskaan nähnyt mitään kasvonilmeitä tämän sängyssä silmät kiinni makaavan vanhuksen kasvoilla ja että tämä on jo aikoja sitten siirtynyt sellaiseen maailmaan, johon meillä ei ole pääsyä. Tytär otti jäykistyneestä kädestä kiinni ja nosti sen Heran niskaan ja silitti koiraa selästä vanhuksen kädellä. Yhtäkkiä ohuet huulet kiristyivät hymyntapaiseen. Tyttäreni päästi pelkästä ällistyksestä irti kädestä ja koirasta, jolloin Hera varovasti tunnustellen askelsi vanhuksen pään luo, painoi kuonolla tätä poskeen ja nuolaisi varovasti. Hymy levisi vanhuksen kasvoille.

ps, kuva otettu henkilön luvalla...

Selma polskutti käsipohjaa

Kaikkien eläinten väitetään osaavan uida, ihan luontaisesti ja syntymästä. Hera tassutteli kyllä rannassa ja ihmetteli veden pinnan heijastuksia ja kuplia, joita nousi pintaan, kun se askelsi rantamudassa. Mutta vapaaehtoisesti se ei kahlannut muutamaa senttiä syvemmälle. Uida se osasi, sillä me veimme sitä pahimmilla helteillä veteen, kahlasin koira napakassa otteessa metrin syvyiseen veteen ja laskin sen rauhallisesti veden varaan. Sen tassut alkoivat heti kauhoa vettä ja kun laskin koirasta irti, se ui muutaman metrin matkan rantaan, ravisteli itsensä närkästyneiden tuhahdusten saattelemana, minkä jälkeen se aloitti vesihepulinsa.

Aina kastuttuaan, oli se sitten pesun jälkeen, sateen takia tai uintiretken päätteeksi, Hera saa hirvittävän hepulin. Se juoksee häntä koipien välissä, selkä kyyryssä pientä ympyrää, vaihtaa suuntaa, pysähtyy, kääntyy, jatkaa, juoksee, edes, takas, sinne, tänne. Kunnes taas on rauha maassa.

Mökillä tästä ei koidu mitään aineellista vahinkoa, kotona nämä hepulit taas tapahtuvat vain sisätiloissa, ja kun Hera monesti saa Selman peräänsä, holtittomasti huoneesta toiseen säntäilevät koirat saavat hurjaa jälkeä aikaiseksi, vaikka hepuli kestäisikin vain minuutin, pari. Kaikki matot ovat kasassa ja osa huonekaluista siirtynyt paikoiltaan. Asiaa ei auta yhtään se, että Hera, joka aina on kuivattu pyyhkeeseen ensiksi, haastaa Selmaa leikkiin, kun koetan hinkata sitä kuivaksi. Ja viimeisenä mausteena sopassa on koirien riehumisesta huvittunut aviomies, joka villitsee terrieriä hyppimällä ja tömistelemällä keskellä eteistä.

Hera ja portugalinvesikoira

Hera on muutaman kerran uinut ilman meidän apuamme. Ihan pienenä se teki tuttavuutta naapurissa kylässä olleen portugalinvesikoiran kanssa. Tuo Heran silmissä (se oli silloin vain muutaman kuukauden) mastodontin kokoinen koira tuli tervehtimään yllättäen, Hera pelästyi, rääkäisi, perääntyi ja putosi laiturilta mereen.

Toisen kerran se ui, ei ehkä vapaasta tahdosta, mutta omatoimisesti, kun se oli hyppäämässä veneeseen. Se nauttii pienessä soutuveneessämme istumisesta. Yleensä vene on vedetty rantaan niin, että se on pohjassa kiinni, jotenka siihen on turvallista hypätä. Vesi sattui oleman korkealla ja vene kellui, ja kun Hera pani laiturin viereltä tassunsa nojalle veneen laitaa vasten, olettaen hyppäävänsä siihen laitaan tukien, vene lipuikin yllättäen kauemmas. Harmi, etten saanut ikuistettua sitä, kun koira venyi venymistään, kunnes sen etutassut ja takatassut eivät enää pitäneet ja se mätkähti pitkin pituuttaan veteen rantapenkereen ja veneen väliin.

Selma taas rakastaa plutaamista. Pentuna se aloitti kahlailemalla, kerta kerralta yhä syvemmällä. Koko ensimmäisen kesän se kahlasi rannan suuntaisesti, vesi juuri ja juuri selän korkeudella, tassut tukevasti pohjassa. Vähitellen näimme, että se otti muutaman uintikauhaisun ja alkoi uida pieniä matkoja.

Elokuussa Selma täytti puoli vuotta. Olimme uimassa ja Selma kahlasi perässä, lähti uimaan ja kauhoi meidät kiinni. Ekalle uintilenkille kertyi mittaa muutaman metrin.

Selman nauttii ammeessa, kun rannassa oli sinilevää

Merkillistä Selman uimisessa on se, että se plutaa monta kertaa päivässä ja ui rannan suuntaisesti, turvallisesti tassupohjaa. Mutta se ei lähde pois rannasta, syvään veteen eikä ui mitään muutamaa metriä isompaa lenkkiä. Heitimme sille jopa lelua vähän matkan päähän saadaksemme sen rohkaistumaan uimisesta. Selma lähti uimaan, pysähtyi, harkitsi ja kääntyi takaisin.

Olemme ihan tyytyväisiä siihen, että sen varovainen ja harkitseva luonne tulee tässäkin esiin, eikä se lähde hullunrohkeille pitkille uimalenkeille, joissa vaarana on väsähtäminen. Ja vesihäntä…

Niistä marjoista vielä

Kuten jo aikaisemmin kerroin, Selma rakastaa marjoja, hedelmiä ja itse asiassa kaikkea syötävää. Raaka kurkku ei mene niin hanakasti ja selleri jäi syömättä. Mutta hedelmät ja marjat, ne ovat niitä parhaita. Tähän mennessä suurimmiksi herkuiksi on osoittautuneet mansikat ja vesimeloni.

Kesän jälkeen emme saaneet melkein lainkaan karviaissatoa talteen, sillä Selma tyhjensi pensaat hyvin järjestelmällisesti. Muutaman litran poimin häthätää talteen, nekin puoliraakoina, joten niistä ei sitten meille paljoa iloa ollutkaan.

Sohvassakin voi matkustaa

Kun karviaiset ja muut marjat oli tyhjennetty pensaista, kypsyi pihamme luumusato sopivasti. Selmaa piti vahtia todella tarkasti, ettei se lopsinut suuhunsa luumuja muutamaa enempää. En varsinaisesti pelännyt niiden vatsaa löystyttävää vaikutusta kuin sitä, että niiden kivet tukkisivat suolen.

Kaikkien herkkuvarastojen pikkuhiljaa tyrehdyttyä löytyi onneksi uusi runsaudensarvi. Kävelylenkkireittien varrella saattoi pysähdellä lukuisia kertoja tyhjentämään marja-aronioita, joiden sato oli runsas. Pensaassa nuokkuvat raskaat marjatertut on helppo riipiä suuhun, kun ei edes tarvitse vältellä piikkejä, joita karviaisissa on. Ja satoa on todellakin tarjolla, sillä monet kerrostaloyhtiöt käyttävät aronioita aidanteinaan.

Odottamaton takaisku aroniasadon kanssa oli kuitenkin se, että ne maistuivat myös linnuille. Selma oli todella hölmistyneen oloinen, kun lähdimme tavanomaiselle kävelyllemme. Se suuntasi totuttuun tapaansa katumme toisella puolella, viistosti talostamme olevalle kerrostalolle, jonka autotallien seinustoilla kasvoi aroniapensaita. Niistä pensaista se oli tottunut hakemaan lenkin alussa evästä ja sitten päätteeksi pientä huikopalaa. Nyt se tuhisi ja komusi pensaissa, joissa ei ollut marjan marjaa, vaikka ne edellisenä iltana olivat vielä olleet varsin täysiä. Mitä todennäköisimmin muuttopuuhissa ollut tilhiparvi, urpiaisparvi tai muu vastaava oli tyhjentänyt pensaat viimeistä marjaa myöten.

Selma ei antanut tilanteen kuitenkaan hämmentää itseään kovinkaan kauaa. Se nosti päänsä, nuuhki vasemmalle ja oikealle, minkä jälkeen se alkoi päättäväisesti puskea toisaalle. Osoite selvisi muutaman kymmenen metrin päässä, kun se onnellisena sukelsi ruusupensaikkoon, jossa se alkoi rouskutella ruusunmarjoja ja kiulukoita.

Herkuttelusesonki jatkui vielä pitkään, kun Selma tajusi, että pakkasen puremat pihlajanmarjat eivät olleet lainkaan pöllömmän makuisia.

Helinä-keiju

Heran turkki kasvaa aika äkkiä holtittoman näköiseksi, se kun on karkeakarvainen. Saan sitä itse pidettyä jonkin verran kuosissa nyppimällä sormin, nyhtämällä trimmausveitsellä ja siistimällä häntää ja tassuja saksin. Nyt meille on muodostunut tavaksi, että kutsun kasvattajan sisaren apuun, kun tarvitaan tehotrimmausta. Jenni parturoi Heran kahdesti vuodessa, kesän korvilla ja joulukuussa.

Ennen trimmausta

Jälkeen....

Joulukuu oli todella lämmin, joten trimmauksesta ei sinänsä seurannut mitään käytännön ongelmaa, vaikka Hera minun silmissäni näytti lähinnä pakastekanalta, niin naku siitä tuli. Mutta hieno. Ettenpä sanoisi jopa hieman tyttömäinen siihen katupoikalookiin verrattuna. Vaikkakin minun täytyy myöntää, että sen enemmän trasselia kuin russelia muistuttava olemus puhuttelee minua.

Joulun 2014 ja 2015 lahjat kasvattajalta

Trimmaus joulun alla hoituu hyvin samalla kertaa, kun kasvattaja käy tuomassa jo perinteeksi muodostuneen jouluterveisensä. Tällä kertaa paketista kuoriutui meille ihana kynttilä, jossa oli Heran kuva (en usko, että raaskin sitä polttaa) ja Heralle punaista vakosamettia oleva pitkäraajainen pehmonalle, jonka sisällä oli vinku. Vastalahjaksi annoin itse tekemäni tontun.

Tällaisen tontun annoin heille lahjaksi

Minun täytyy tunnustaa, että annoin Heralle sen lahjan heti heidän lähdettyään. Selitin tämän siten järkevästi, että koska olisimme jouluaattona reissussa, emme voisi näin ollen antaa sitä juuri oikeana ajankohtana. Tosiasiallinen selitys oli se, että se oli bongannut paketin meidän eteisen pöydältämme, eikä suostunut jättämään sitä hetkeksikään näkyvistä. Sitä paitsi Hera oli aika närkästynyt kaikesta nyhtämisestä, leikkaamisesta ja nyppimisestä (kun pyllykin oli ajeltu koneella) ajattelin lepytellä sitä paketin avulla. Selma parka katsoi vierestä, kun Hera retuutti uutta leluaan tyytyväisenä.

Kuten jo kerroin, olimme poissa joulunpyhät ja koirat olivat hoidossa kotimme lähellä olevassa hoitolassa, Nassu ja Tassu. Kotiin palattuamme oli tuliaisten aika: molemmat koirat saivat pienet vilkkuvalot, jotka kiinnitetään pantaan. Aikaisemmat ovat hävinneet sen siliän tien, koska niiden ripustuslenkki on ollut liian heiveröinen. Näissä uusissa kiinnitin oli järeämpi, joten toivoin niiden todellakin pysyvän tallessa kevääseen. Yllätys oli suuri kun kiinnitin ne kummankin pantaan ja painoin nappia: kellertävänvalkoisen valonpilkahduksen sijaan nämä valot vilkkuvat punaista, vihreää ja sinistä.

Koirapuiston pimeässä näky on aika hellyttävä: pimeässä liikkuu tuikkivat tähdet, kuin Helinä-keijut lentelisivät ympäriinsä.