Pahan päivän varalle

Hera nauttii mökillä olosta täysin karvoin. Se jahtaa rastaita, kaivaa rantamudasta esiin kaikkea sanoinkuvaamatonta, tonkii kompostissa ja viettää aikaansa mökin alla lautakasan päällä taiteillen. Varsin pienestä se äkkäsi, että talon alta pääsee hienosti oikaisemaan ja sitä reittiä se hyödyntää kutakuinkin kaikkeen siirtymiseen.

Tontilla löytyy paljon puuhaa, eikä vähiten kätköillä käymistä. Heralla on tapana piilottaa kaikki saamansa makupalat, purutikut ja muut. Ensiksi kaivetaan kuoppa, jonne uusin aarre piilotetaan, minkä jälkeen se tuuppaa kuonollaan kuopan umpeen. Tätä herkkujen piilottamista se harrastaa sisätiloissakin, surkuhupaisaa siinä on se, että se saattaa pitkänkin tovin koettaa kaapia ilmaa piilotettavan välipalan päälle. Aina siivotessa tulee löydettyä sen kätköjä, puruluun pätkiä on pakastimen takana, television takana, verhojen takana, työpöydän alla, matonreunan alla, kenkien sisällä.

Kun jokin aarre on ollut piilossa määrätyn ajan, Hera käy hakemassa sen ja kiikuttaa sen seuraavaan paikkaan, jonne se piilotetaan tai haudataan samoin menoin. Mökillä se saattoi siirtää parhaimpia herkkujaan lukuisia kertoja, jottei vain kukaan löytäisi niitä. Pisimmän piilotuskierroksen koki sen juhannuksesta grillihiilikasan alta löytynyt hiiltynyt kyljyksenjämä, jota Hera kantoi edestakaisin monta päivää.

Merkillisintä tässä rituaalissa on se, että se todellakin löytää piilonsa ja mitä todennäköisimmin mökillä ollessamme se ei kuolisi nälkään pariin viikkoon, sillä aina jonkun puskan alla on jotain syötävää haudattuna. Käydessämme myöhään syksyllä katsomassa, että paikat ovat kunnossa, se katoaa hetkeksi mökin alle tai jonnekin ja ilmestyy hetken kuluttua suussaan multainen möhkäle, joka tarkemmin katsottuna paljastuu kesällä haudatuksi koirankeksiksi.

Ötököitä

Lasin takana päivystävä kaveri

Mökillä on luonnollisestikin käärmeiden lisäksi muitakin eläimiä, joista me kaikki emme ole kovinkaan innoissamme. Illan hämärtyessä istumme sisällä takkatulen lämmössä, mikäli ilta on viileä. Istuskelen korituolissa aivan ikkunan vieressä. Joka ilta melkein minuutilleen samalla kellonlyömällä vaaleaa iltataivasta vasten piirtyy tuttu hahmo. Se laskeutuu varovasti yhden langan varassa ja jää odottelemaan saalista. Ensimmäisen kerran sen nähdessäni hätkähdin, sillä se oli vain muutaman sentin naamastani, onneksi kuitenkin lasin toisella puolella.

Jos ilta on lämmin, istuskelemme katetulla verannalla. Kun kääntää katseensa kattoon, löytää toisen vakiasukin. Laudan pontissa nököttää kermanvaalea, iso ristilukki. Sen vieressä on iso verkko, johon verannalla melkein kiusaksi asti tanssivat hyttyset jäävät kiinni.

Ristilukki verannan katossa

Hyttyset ovat minun akilleen kantapääni. Minusta ne pistävät kovaa ja niiden jättämät kutiavat paukamat kiusaavat päiväkausia. Kaikista pahin on se ininä. Juuri kun olet nukahtamassa, pimeässä makuuhuoneessa kuuluu tuttu ininä. Välillä se lakkaa hyttysen istuuduttua jonnekin. Mutta silloin jo tietää, että huoneessa on hyttynen, oli se sitten hiljaa tai ei. Ja ennemmin tai myöhemmin se lähtee uudelleen lentoon, jolloin sen etäisyyden sinuun voi määritellä ininän voimakkuuden avulla. Jos ehtii nukahtamaan ennen ininän alkamista, yö on pelastettu, sillä useimmiten mieheni on herkullisempi eli hyttyset valitsevat hänet maalitaulukseen. Aamuyöstä, kun uni alkaa olla kevyttä, hyttyset eivät enää inise vaan ovat hakeutuneet jonnekin sulattelemaan veriateriaansa. Auringon säteiden kanssa heräävät kärpäset ärsyttävät, mutta ne eivät ole mitään hyttysiin verrattuna. Ensimmäisen ihanhduksen kuultuani olen täysin hereillä, enkä saa unen päästä kiinni, ennen kuin olen listinyt huoneessa terrorisoivan verenimijän.

Olen jäljittänyt tämän ininäfobian lapsuuteeni. Vietimme kaksi vuotta nuoremman sisareni kanssa kesiä isovanhempien mökillä Melavedellä, Savon sydämessä. Saimme lentää Turusta Kuopioon ilman vanhempia jo 4- ja 6-vuotiaina. Mökki oli sähkötön hirsimökki, joka oli kirkasvetisen järven rannalla, nimen kärjessä. Nautimme olostamme ja ukin ja mummin jakamattomasta huomiosta täysin siemauksin. Illalla saunottiin, minkä jälkeen istuimme tuvassa yöpaitasillamme ja paistoimme iltapalksi makkaraa takassa.

Yksi huono puoli mökillä kuitenkin oli, hyttyset. Illan tullen noita inisijöitä lenteli sakeina parvina ja mökissä niitä oli minun laskujeni mukaan ainakin miljoona.

Parin viikon mökkeilyn jälkeen mummi ja ukki saattoivat meidät lentokoneeseen ja palauttivat vanhemmillemme kaksi lasta, jotka olivat kauttaaltaan punaisten kutiavien paukamien peitossa. Kun pikkusisareni juoksenteli ympäriinsä lentokentän odotusaulassa, hän keräsi katseita, sillä hän näytti lähinnä siltä, kuin hänellä olisi jokin pahanlaatuinen, tarttuva rokko.

Käärme paratiisissa

Hera teki välittömästi tuttavuutta paikalliseen eläimistöön, sillä mökin edessä olevalla ruohomatolla paistatteli päivää toukokuisen auringon lämmössä iso käärme. Pentu suuntasi reippaasti jolkottaen suoraan sitä kohti, tajuamatta, mikä sitä odotti. Onneksi ennätimme napata koiran syliin, ja käärme luikersi piiloon rantakivien väliin. Näimme siitä sen verran, että totesimme sen olevan vaaraton. Olemme tottuneet yhteiseloon rantakäärmeiden kanssa, mutta joka kerta sitä säikähtää, etenkin, kun tontillamme vierailee myös kyitä, jotka, häpeän tunnustaa, listin surutta, mikäli kiinni saan. Tarha- ja rantakäärmeet ovat rauhoitettuja, eikä niistä ole muuta haittaa kuin satunnaiset sydämentykytykset, kun ne yhtäkkiä lähtevät luikertelemaan editsesi tassutellessasi kaikessa rauhassa huussille.

Pari kesää sitten koetimme rauhaomaisin keinon päästä eroon liiallisista luikertelijoista, sillä ne alkoivat käydä liian tuttavallisiksi. Joka kerta, kun oven avasi, portaalla oli sievä kieppi, joka paistatteli auringossa. Kellarin kivijalan seinusta sekä puupino olivat myös suosittuja paikkoja.

Kehityin varsin taitavaksi käärmeiden pyydystäjäksi. Aseina minulla oli hanskat, Fiskarsin oranssilapainen harava ja kannellinen ämpäri.

Tanssin kuin matadori käärmeen ympärillä estäen haravalla sen karkaamisen. Kun sitä oli väsyttänyt pari minuuttia, oli se helppo ohjata ämpäriin haravan avulla. Äkkiä kansi päälle. Sitten autoon ja ajoimme viitisen kilometriä eräälle metsäaukiolle, jossa laskimme ne vapaaksi. Sen verran ekalla kerralla jännitti, etten uskaltanut pitää ämpäriä autossa, vaan roikotin sitä kädessäni avonaisesta ikkunasta.

Kaiken kaikkiaan kuskasimme pois neljä käärmettä, mutta hetken päästä tontille jäänyt yksinäinen kävi hakemassa uuden puolison itselleen. Ne munivat kompostiin ja nauttivat olostaan, joten totesimme pelin hävityksi. Sittemmin niihin on tottunut, kun tietää, missä ne oleskelevat, niin ei tarvitse säikähtää. Lähemmin tarkastelemalla ne ovat varsin kauniita ja sympaattisia otuksia.

Sissielämää

Vietämme kesät mökillä, joka sijaitsee kolmen vartin ajomatkan päässä kotoamme. Mökki ei ole talviasuttava, mutta mikäli omaa sopivassa määrin sissihenkeä ja nauttii alkeellisista oloista, voi siellä viettää viikonloppuja keväästä pitkälle syksyyn.

Lähdimme pennun kanssa heti seuraavana päivänä viikonlopuksi mökille perjantaisen työpäivän jälkeen. Koko ikänsä koiria kasvattanut työkaverini sanoi, että hän ei yleensä jakele neuvoja, ellei joku niitä pyydä, sillä näkemyksiä ja koulukuntia koirien hoitamisessa on yhtä monta kuin on neuvojen antajia. Mutta yhden neuvon hän halusi antaa: pitäkää pentu vapaana, jotta sen leimautuminen alkaisi heti, sillä myöhemmin on liian myöhäistä. Luoksetulokasvatus alkaisi siis ensimmäisestä päivästä. Kuuntelin näitä viisaita sanoja, sillä halusin välttää kaikki mahdolliset Merryn kanssa tehdyt virheet.

Verannan maton reuna purkautuu mukavasti kun oikein yrittää

Viikonlopuksi tarvitsee uskomattomat määrät tavaraa, kun kaikki pitää tuoda kaupungista, juomavettä myöten. Tällä kertaa tavaraa oli vieläkin enemmän, sillä pakkasimme mukaan koiralle sen pedin, ruokaa, kipot ja muut vermeet.

Omasta pedistään se ei välittänyt tippakaan, vaan väsähdettyään se hakeutui ulko-oven lähellä olevan naulakon alla olevien kenkien ja saappaiden metsään. Jalkineiden joukkoon oli pudonnut henkarilla roikkunut hupparini. Se nukahti hupparini päälle, puoli koiraa kumolleen kaatuneen ison Kontio-kumisaappaan varren sisälle. Merkillisintä oli, että se ei edes yöllä tullut itkemään sänkymme viereen, vaan nukkui koko yön samassa paikassa.

Kuin jouluaatto

Haimme Heran kotiin torstaina 9.5 iltapäivällä. Mukaani lähtivät malttamattomina odottavat kotona asuvat kaksi nuorinta lastamme. Perillä saimme ohjeet, repullisen tavaraa ja laadimme asiaankuuluvat paperit. Kerroin kasvattajille käyneeni jo ottamassa koiralle vakuutuksen, mistä he olivat mielissään. Tyttäreni nosti koiran syliinsä, poikani laittoi sille pannan ja niin oli aika lähteä.

Saimme lämpimät onnen toivotukset, minkä jälkeen meidät patistettiin lähtemään pitkittämättä tilannetta sen kummemmin, sillä pennun muuttaminen uuteen kotiin oli heille kova paikka, vaikka niin sen pitikin mennä.

Huomasin, että minuakin alkoi itkettää, kun kasvattaja pyyhki kyyneleitään. Hän kertoi, että ne kaikki olivat kuin hänen lapsiaan ja hän vannotti, että pitäisimme yhteyttä. Minusta tuntui turvalliselta lähteä kotiin tuon uuden ihmeen kanssa, kun tiesin, että voisin soittaa milloin vain ja kasvattaja halusi aktiivisesti olla mukana seuraamassa koiran kasvua ja kehitystä.

Heran ensimmäinen päivä meillä

Hera uikutti sydäntä raastavasi koko automatkan ja tyttäreni sanoi, että meidän on vietävä se takaisin, kun se itkee. Ihmismäiseen tapaan ajattelimme, että eläin kokee kuin me, ja minun ei käy kiistäminen, ettenkö tuntenut jokaiselle äidille tuttua kouraisua sydänalasta miettiessäni, miltä minusta tuntuisi, mikäli joutuisin eroon jostakin lapsestani.

Koiran uikutus lakkasi onneksi heti meidän kotiin tultuamme. Se nuuski innoissaan kaikki paikat, pissasi lattialle, sanomalehden viereen, luonnollisestikin, ja alkoi jahdata pientä palloa, jonka löysimme kasvattajan meidän mukaamme pakkaamasta repusta, joka tyhjentäminen tuntui kuin jouluaatolta.