Värillä ei ole väliä

Kun olimme päättäneet hankkia toisen koiran, emme oikeastaan miettineet lainkaan sitä, etteikö se olisi labradori. Eniten päänvaivaa aiheutti ajankohta, sillä halusimme sen mahdollisimman lähellä loman alkamista, touko-kesäkuun vaihteeseen. Toinen seikka, johon myös oli otettava kantaa, oli koiran väri.

Labradorinnoutajia on kolmea väriä: perinteisten mustan ja keltaisen rinnalle on noussut ruskea, joita vielä muutama vuosi sitten näki todella harvoin. Nyt väri on alkanut yleistyä. Ruskeaa väriä kutsutaan maailmalla suklaaksi, meillä suomessa värin nimi on arkisempi maksanruskea.

Metsästyslinjaisissa ei käsittääkseni ole ruskeita, vaan tuo väri löytyy ainoastaan näyttelylinjaisista. En muista nähneeni kuin ohimennen ruskeaa labradoria, kaikki lapsuuteni koirat olivat joko mustia tai keltaisen eri sävyjä. Osa keltaisista oli melkein luonnonvalkoisia, toiset taas sävyltään paljon tummempia.

Meidän ruskea labradorimme 4 kk ikäisenä

Mieheni oli sillä kannalla, että se olisi musta, tai sitten keltainen. Itse haaveilin ruskeasta, varmaankin siksi, etten ollut sellaista nähnyt kuin kuvissa. Ja ruskea on minusta kaunis väri koiralle. Loppujen lopuksi totesimme, että ei sillä värillä ollut väliä, tärkeämpi seikka oli se, että koira olisi hyvältä kasvattajalta, hyvistä vanhemmista ja että se tulisi sopivana ajankohtana.

Sitten kävikin niin, että kaikki asiat loksahtivat paikoilleen, paitsi se tärkein, eli ajankohta. Meille oli varattuna ruskea narttupentu, hyvistä vanhemmista ja hyvältä vaikuttavalta kasvattajalta. Ainoa mutka matkassa oli se, että pentu olisi luovutusiässä jo huhtikuun puolessavälissä. Eli kesälomaan oli vielä aikaa. Meidän olisi löydettävä ratkaisu siihen, miten järjestelisimme työt, sillä pennun totutteleminen yksinoloon tulisi tapahtua pienin askelin, toisaalta haastetta lisäsi se, ettemme tienneet, miten Hera pentuun suhtautuisi. Pahimmassa tapauksessa niitä ei voisi jättää keskenään aikoihin.

Onneksi ratkaisu ongelmaan oli yhtä lähellä kuin itse ongelmakin. Nuorempi tyttäremme vietti juuri abikevättään, kirjoitukset olisivat ohi ja hän olisi päivät kotona lukemassa pääsykokeisiin. Näin ollen hän voisi kantaa päävastuun koirista meidän ollessamme töissä.

Laitoin heti sähköpostiviestin Muistojoen kenneliin, onnittelin pentujen syntymästä ja jäin odottamaan, että he vahvistaisivat varaukseni. Kahden päivän kuluttua kasvattaja soitti.

Kun mikään ei ole ennallaan

Elämäni ensimmäisen  blogikirjoituksen aloitin kertomalla, kuinka nuorempi tyttäremme oli mukana vanhojen tansseissa. Eilen illalla olimme nauttimassa nuorimman poikamme esityksestä. Kaksi vuotta aikaisemmin seurasimme tansseja vanhempien ylpeydellä tietämättä, että vain muutaman tunnin sisällä mikään ei olisi enää ennallaan. Kotiin päästyämme saimme puhelun. Mieheni läheinen oli sairastunut äkillisesti ja vakavasti, eikä hänen selviytymisensä ollut varmaa. Koko hiihtoloma meni kuin sumussa huonoja uutisia peläten ja hyviä toivoen.

Vaikka pahin ei tapahtunutkaan, mikään ei palannut entiselleen. Elämä muuttui toisenlaiseksi sairauden jättäessä jälkensä. Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin hengittää vapaammin ja etenimme, päivä kerrallaan, kohti kevättä ja toivoa paremmasta. Pääsiäisloman alku ei koskaan ollut tuntunut yhtä kaivatulta, kun ajattelimme saavamme vihdoinkin hetken huoahtaa.

Pitkäperjantaina äitini soitti ja panin merkille, että hän kuulosti väsyneeltä. Puhelun päätyttyä ajattelin, että pitäisi soittaa takaisin ja kysellä tarkemmin hänen voinnistaan, niin väsyneeltä hän kuulosti. Päätin kuitenkin soittaa vasta seuraavana päivänä, sillä oletin hänen lepäävän. Illalla tuli tieto, että hän oli nukkunut pois.

Äidiltäni perimät lasit

Eilen illalla, vanhojen tansseista kotiin tultuamme otin keittiön kaapista, ylimmältä hyllyltä, kaksi lasia. Ne ovat pienet kristallipikarit, joiden yläosa on hennon vihertävä. Muistan lapsena aina ihastelleeni noita laseja, jotka äitini oli perinyt omalta äidiltään. Ne otettiin esille, kun meille tuli vieraita. Hienot rouvat siemailivat likööriä noista kimmeltävistä laseista. Äitini tavaroita jakaessamme halusin itselleni jäljellä olevat kolme lasia.

Heran ensimmäinen viikko meillä

Kohotimme noissa pikareissa maljan vanhojentansseille ja äitini muistolle. Huolimatta siitä, että tämä hiihtoloman kynnyksellä oleva helmikuinen perjantai on jäänyt mieleeni päivänä, jonka jälkeen mikään ei ollut ennallaan, en muistele tuota päivää pelkästään surullisena, sillä reilun kuukauden kuluttua äitini kuolemasta meille tuli koira, melkein neljännesvuosisadan koirattoman ajan jälkeen. Vaikka joidenkin asioiden toivoisi olevan toisin, niiden ansioista olemme saaneet sellaisia asioita, joista olen joka päivä iloinen ja kiitollinen.

Joko nappaa?

Labradorinnoutajasivustolla ylläpidetään pentuvälitystä, johon kasvattajat voivat ilmoittaa astutuksista ja pentueista, mikäli heillä on vapaita pentuja. Tämä oli oiva juttu, sillä olin lähettänyt kasapäin meilejä hakuammuntana ja saanut vain kourallisen vastauksia. Muutamat ilmoittivat pentujen olevan jo varattuja, toiset sanoivat myyvänsä pennun vain harrastavaan kotiin. Aloin jo pelätä, että emme ikinä löytäisi kasvattajaa, jolla olisi vielä pentuja vapaina, sillä jokaista tulevaa pentuetta oli jonottamassa ainakin sata. Siltä minusta tuntui. Onneksi totuus oli hieman eri.

Muistojoen P-pentue muutaman tunnin ikäisenä

Sain sähköposteihini kaksi lupaavaa vastausta. Toinen oli pääkaupunkiseudulta ja toinen Raaseporista, Muistojoen kennelistä. Tämä jälkimmäinen viesti jäi erityisesti mieleeni, sillä siinä oli kerrottu heidän koiristaan ja toiminnastaan ja heidän näkemyksestään siitä, miten kasvatetaan terveitä ja onnellisia koiria. Pentujen tulevien kotien osalta heillä oli lähinnä vaatimuksena vain se, että omistaja sitoutuisi panostamaan laadukkaaseen ruokaan, mikä tässä kohdassa tarkoitti pitkälti raakaruokintaa, vaikkakaan mitä tiukkapipoja he eivät sanoneet olevansa. Viestin perusteella minulle tuli olo, että tämä voisi olla se oikea. Etenkin kun viestissä luki, kuinka heistä oli mukava kuulla, että meillä oli jo koira, sillä kaikista mieluiten he myyvät pentuja koteihin, joissa koirilla oli lajinomaista seuraa toisistaan.

Viestissä parhainta oli kuitenkin se, että heillä oli jo monta ennakkovarausta urospennuista, mutta että minä olin ensimmäinen narttupennun kyselijä ja mikäli haluaisin, he panisivat minut varausjonoon. Sen kummemmin miettimättä vastasin haluavani jonoon, mikä kuitenkaan ei takasi sitä, että meille tulisi pentu juuri tästä tulevasta pentueesta, sillä saattoihan olla niin, että kaikki pennut olisivat uroksia.

Alkoi jännittävä odottaminen, ja seurasin kennelin kotisivuja melkein päivittäin siinä toivossa, että sinne olisi tullut jotain uutisia, ihan mitä vain.

Odotus palkittiin hiihtoloman alkajaisiksi, kun näin, että 22.2 oli syntynyt täysruskea pentue, 6 urosta ja 5 narttua.

kuva: kasvattajan kotisivulta

Pakkomielle

Rohkea rokan syö. Käytin joululoman ja tammikuun kahlaamalla läpi labradorinnoutajien sivustolla olevaa kasvattajaluetteloa. Karsin aluksi pois kaikki yli 150 kilometrin päässä sijaitsevat. Tämän jälkeen katsoin, kenellä oli kennelin kotisivuilla maininta pentusuunnitelmista. Mikäli kevääksi tai alkukesään 2014 oli suunnitteilla pentue, kirjoitin kasvattajille sähköpostiviestin, jossa kerroin perheestämme, Herasta ja siitä, että olimme aikeissa ottaa koiralle kaverin.

Lähetin toistakymmentä viestiä, joihin vastauksia tuli vain muutamaan, mikä oli minusta ihmeellistä, sillä jos kotisivuilla on yhteystiedot sähköpostiosoitteineen, olisi voitava olettaa, että ihmiset vaivautuisivat vastaamaan.

meidän labradorimme kesällä 2014

No, koska me emme tarvinneet kuin yhden sopivan vapaana olevan pennun, näin jälkeenpäin on samantekevää, kuinka monta vastausta sain. Eräs vastaaja kiitti kohteliaasti viestistäni ja mielenkiinnostani heidän koiriaan kohtaan, mutta kirjoitti samaan hengenvetoon, että he kasvattavat metsästyslinjaisia koiria, joten meidän tarpeisiimme heidän koiransa eivät olisi soveliaita. He kehottivat ottamaan yhteyttä näyttelylinjaisien labradorien kasvattajiin ja toivottivat onnea uuden koiran etsinnässä.

Täytyy myöntää, että asia oli minulle aivan uusi. Käsitykseni koirarodusta pohjautuu lapsuuteni tuttujen labradoriin ja muihin tapaamiini rodun edustajiin, jotka kaikki olivat rauhallisia, leikkisiä, ihmisrakkaita punkeroita. Sukelsin jälleen netin pohjattomaan tietokaivoon ja viisastuin. Rotu on selkeästi jaettu kahteen linjaan, joista toinen on sulavalinjainen, siro ja kehitetty aktiivisesti rodunomaisia lajeja harrastaville. Koska en metsästä enkä tunne voimakasta vetoa sitoutua noutamis- tai jäljittämisharrastukseen, rodun toinen linja sopisi tarpeisiimme paremmin. Näyttelylinjaisiksi kutsuttu haara tuntui tutummalta. Kuvissa oli raskastekoisia, upeita koiria, jotka hymyilivät koko leveällä naamallaan.

Olin myyty ja samalla jännittynyt, löytäisimmekö meille sopivan pennun läheltä, ja vieläpä siihen ajankohtaan, jonka olin mielessäni lukinnut koiran hankinnalle kaikista sopivimmaksi.

Aloitetaan helpolla ja kasvatetaan haastetta

Kahden nartun yhteiselosta varoiteltiin netin eri palstoilla niin suurin kirjaimin, että minua alkoi arveluttaa koko toisen koiran ottaminen. Kaksi narttua tappelisi jatkuvasti ja pahimmassa tapauksessa toinen pääsisi hengestään. Ihmettelin näitä kirjoituksia, sillä tuttavapiirissä oli useita kahden koiran talouksia, joissa oli kaksi narttua. Ja koska olin tutustunut moniin kahden nartun omistajiin koirapuistossa, päätin olla vaivaamatta päätäni kaikella sillä, mitä netistä saa lukea.

Ohimenevän hetken mietimme, jos silti ottaisimme uroksen, mutta kun muistelimme Merryä, palasimme takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan, tyttökoira tai ei mitään.

Hera lymyilee kalliolla

Merry oli kaikessa ihanuudessaan uros, ja vaikka se ei kuseskellut sinne, tänne eikä ollut nylkyttämässä kaikkea mahdollista, oli se ainoa kokemukseni uroskoirasta. Vaikkakin sen kielteiset puolet eli vetäminen, karkailu ja hetkittäinen tottelemattomuus johtuivat koulutuksen puutteesta, se kuitenkin edusti uroskoirien klaania. Ja entäpä jos se olisi ollut sellainen koulutuksesta huolimatta? Silloinhan olisi olemassa se riski, että seuraavakin uroskoiramme kiskoisi remmilenkeillä kuin viimeistä päivää.

Hera vaanii lintuja

Jo ennen Heran hankintaa olimme välillä leikitelleet ajatuksella, että mikäli joskus ylipäätään ottaisimme koiran, olisi se labradorinnoutaja. Kun koirapäätös alkoi kypsyä, ajatus isosta koirasta ei tuntunut oikeimmalta. Iso koira vaatisi paljon liikuntaa ja aktiviteettejä. Ja koska varsinaiset jättirodut eivät puhuttele, aloitin rodun etsinnän karsimalla kaikki isot ja keskikokoiset mahdollisen tulevan koiran listalta. Mieheni ei taas pitänyt pienistä koirista enkä itsekään syttynyt kääpiöroduille, joten rotujen määrä rajautui entisestään. Koira ei saisi olla metsästykseen ajateltu, mutta ei pelkkä sylikoirakaan. Sen turkki ei saisi olla työläshoitoinen, toisaalta ihan karvaton koira tuntui vieraalta ajatukselta.

Ekana kesänä 2013

Koin olevani ruosteessa ja aloittelija koirankasvatuksen suhteen, joten ehkä olisi parempi aloittaa vähän helpommasta rodusta ja kasvattaa haastetta vähitellen. Päädyimme siis Jack Russell -terrieriin.

Kun minulta kysyttiin rotuvalinnasta ja perusteluista, vastauksen kuultuaan kysyjät joko remahtivat nauruun tai hienotunteisimmat koettivat olla vaiti, mutta pään puistelusta huomasi heidän ajattelevan, että ihmispolo hourii, sillä raukka tiedä, mitä suustaan päästää.

Hera on itsepäinen, vaativa ja paljon liikuntaa ja aktiviteetteja vaativa koira. Onneksi en tiennyt tätä etukäteen, vaikka olin lukenut rodusta paljon ja tiesin, että se on älykäs ja omapäinen, kuten terrierin kuuluukin. Vasta kun olin maksanut pennun ja Heran tuloon oli vuorokausi, tajusin, mitä oli tullut tehtyä, olin hankkinut erittäin paljon haasteita ja aktiviteetteja kaipaavan metsästyskoiran.

Pilviprinsessat

Näin lennokasta menoa Heralla ja Jadella

Chili ja Peppi ja muutamat muut eivät ole ainoita Heran koirakavereita. Tyttären anoppiehdokkaalla on kaksi lagottoa, joiden kanssa Hera pääsee leikkimään aina silloin tällöin. Meno kuulemma voi äityä aika railakkaaksikin, ja uskon kiitollisuuden olevan aitoa ja suurta, kun Hera lähtee kotiin kyläilyreissun jälkeen.

Anoppiehdokas harrastaa tosissaan agilityä ja kilpailekin koiriensa Jaden ja Vikin kanssa. Tavattuani nuo hahtuvapilven pehmoiset valkoiset veijarit olin kallistumassa lagoton hankkimiseen. Siis toiseksi koiraksi.

Heran ensimmäisen kesän kallistuttua elokuun puolelle oli palattava takaisin mökkeilemästä ja töihin. Syys-lokakuun viikonloput vietämme mökillä, mikäli sää vähänkään sen sallii, mutta viikolla on pysyttävä kaupungissa. Ulkona aamusta iltaan telmivälle Heralle tämä ei varmaankaan ole mitenkään mukavaa, mutta koirat mitä todennäköisimmin ovat varsin sopeutuvia elämiä. Olen koettanut käydä sen kanssa melkein jokaisena päivänä koirapuistossa, jossa se on tottunut telmimään lajitovereiden kanssa. Viikonloppuisin ohjelmassa on pitkä metsälenkki.

Hera ei malta jättää kaveria rauhaan hetkeksikään...

Valitettavasti se koirapuisto, joka on meitä lähinnä, on useimmiten autio. Yksittäisiä kertoja lukuun ottamatta olemme seisseet aitauksessa kahdestaan, minä koetan heittää keppiä ja leikkiä Heran kanssa, joka useimmiten hetken ympäriinsä nuuhkittuaan istuu portin ääressä hiljaa uikuttaen. Jotta voisin olla varma, että puistossa on seuraa, on sitä lähdettävä hakemaan kauempaa, mikä tarkoittaa autoon hyppäämistä ja toiseen koirapuistoon ajamista. Välillä ei suosituimmissakaan puistoissa ollut seuraa juuri silloin, kun me siellä olimme, joten ajatus toisen koiran hankkimisesta alkoi itää.

Koska ihminen on mestari oikeuttamaan tekojaan ja järkeistämään perusteluitaan, minäkin kykenin pitämään pitkän esitelmän miehelleni siitä, miten itse asiassa ainoa järkevä vaihtoehto oli toisen koiran hankkiminen. Tämä hyvä valmistautumiseni meni kuitenkin hukkaan, sillä hän sanoi ajatelleensa ihan samaa.

Kuin jouluaatto

Haimme Heran kotiin torstaina 9.5 iltapäivällä. Mukaani lähtivät malttamattomina odottavat kotona asuvat kaksi nuorinta lastamme. Perillä saimme ohjeet, repullisen tavaraa ja laadimme asiaankuuluvat paperit. Kerroin kasvattajille käyneeni jo ottamassa koiralle vakuutuksen, mistä he olivat mielissään. Tyttäreni nosti koiran syliinsä, poikani laittoi sille pannan ja niin oli aika lähteä.

Saimme lämpimät onnen toivotukset, minkä jälkeen meidät patistettiin lähtemään pitkittämättä tilannetta sen kummemmin, sillä pennun muuttaminen uuteen kotiin oli heille kova paikka, vaikka niin sen pitikin mennä.

Huomasin, että minuakin alkoi itkettää, kun kasvattaja pyyhki kyyneleitään. Hän kertoi, että ne kaikki olivat kuin hänen lapsiaan ja hän vannotti, että pitäisimme yhteyttä. Minusta tuntui turvalliselta lähteä kotiin tuon uuden ihmeen kanssa, kun tiesin, että voisin soittaa milloin vain ja kasvattaja halusi aktiivisesti olla mukana seuraamassa koiran kasvua ja kehitystä.

Heran ensimmäinen päivä meillä

Hera uikutti sydäntä raastavasi koko automatkan ja tyttäreni sanoi, että meidän on vietävä se takaisin, kun se itkee. Ihmismäiseen tapaan ajattelimme, että eläin kokee kuin me, ja minun ei käy kiistäminen, ettenkö tuntenut jokaiselle äidille tuttua kouraisua sydänalasta miettiessäni, miltä minusta tuntuisi, mikäli joutuisin eroon jostakin lapsestani.

Koiran uikutus lakkasi onneksi heti meidän kotiin tultuamme. Se nuuski innoissaan kaikki paikat, pissasi lattialle, sanomalehden viereen, luonnollisestikin, ja alkoi jahdata pientä palloa, jonka löysimme kasvattajan meidän mukaamme pakkaamasta repusta, joka tyhjentäminen tuntui kuin jouluaatolta.

Makeita drinkkejä ja antiikin jumalia

Jäljellä oli vain nimestä päättäminen. Aikuiset poikamme ehdottivat ilkikurisesti, että sen nimeksi tulisi Karjala, mikä herättäisi varmasti hupia, kun huutaisi Karjalaa takaisin. En lämmennyt heidän muillekaan avuliaille ehdotuksilleen, jotka kaikki tavalla tai toisella assosioituivat alkoholipitoisiin juomiin. He kyllä olivat sitä mieltä, että minun pitäisi olla sen verran kuuliainen kasvattajan valitsemalle linjalle, pentue oli nimittäin Sweet drinks litter ja kullakin pennuista oli virallisena nimenään jonkin juomasekoitus. Meidän pentumme oli Golden Dream. Tuohon juomasekoitukseen tulee kermaa, appelsiinituoremehua, gallianoa ja cointreau-likööriä, kaikkia yhtä paljon.

Mieheni ja minä olimme hieman sivistyneemmällä kannalla ja lähdimme selailemaan mytologisia jumalten nimiä. Lopulta löysin etsimäni. Juno.

Heran isä Fyrre

Juno on roomalaisessa mytologiassa geniuksen eli neron vastine, naisten suojelija. Tuo jumala oli jupiterin puoliso ja avioelämän sekä äitiyden suojelija. Mieheni ei kommentoinut nimeä sen kummemmin, nyökkäili hyväksyvästi ja esitti vastaehdotuksen, Junon kreikkalaisen vastineen Hera, joka on Zeuksen sisar ja vaimo. Koska meillä oli kaksi tasaväkistä ehdotusta, oli meidän järjestettävä äänestys, johon saivat osallistua kaikki perheenjäsenet sekä keskimmäisen pojan tyttöystävä. Vanhin poikani sanoi karsastavansa Hera-nimeä, sillä hän assosioi sen maitoheraan ja herajuomaan. Tästäkin huolimatta me Junoa äänestäneet jäimme vähemmistöön ja niin asia oli päätetty.

kuva kasvattajalta

Ikkunanpesua ja uusiokäyttöä

Päivä sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa pentuja, soitin kasvattajalle ja sanoin, että mikäli he meidät kelpuuttavat koiranpennun uusiksi ihmisiksi, ottaisimme sen. Sovimme, että tulisimme hakemaan sitä torstaina, joka oli vapaapäivä helatorstain osuessa sille viikolle.

Meillä oli vajaat kaksi vuorokautta aikaa valmistella koiran tuloa. Tamppasin kaikki matot ja rullasin ne pois. Jouduttaakseni ajan kulumista tein suursiivouksen, sillä eihän sitä sitten enää ennättäisi, kun koira tulisi taloon. Keskiviikkoiltaan mennessä olimme pesseet lattia ja ikkunat, mikä herätti suurta hilpeyttä perheen parissa, sillä koira varmaankaan ei arvostaisi tätä panostusta rahtustakaan. En lotkauttanut korvaani eri suunnilta sateleville hyväntahtoisille naljailuille vaan jatkoin valmistautumistani pennun tuloon.

Heran emä Nanni

Sain sähköpostiini kasvattajalta pentuoppaan, jossa lueteltiin, mitä kaikkea olisi hyvä olla hankittuna ennen pennun tuloa. Olin päättänyt selvitä mahdollisimman pienin kustannuksin, minkä vuoksi suuntasin läheisen ostosparatiisin halpahalliin.

Löysin edullisen pentupannan ja remmin, kynsisakset ja kuljetuslaatikon. Vintiltä kaivoin vanhan sijauspatjan ja puuvillaisen, tummanruskean torkkupeiton. Leikkelin patjasta kuljetuslaatikon pohjalle sopivan palan ja verhoilin sen peitosta leikkaamallani kankaalla. Loput patjasta taitoin paksuksi pediksi, joka myös sai verhokseen samaa kangasta. Nyt koiralla oli peti, eikä ollut maksanut euroakaan.

kuva kasvattajalta

Syitä syvempiä

Seuraavana päivänä kerroin töissä työkaverilleni, että olimme käyneet katsomassa pentuja. Hän innostui valtavasti, vaikka koetin toppuutella ja hyssytellä, ettei asiaa nyt ihan kaikille tarvitse kailottaa. En ollut hiiskunut sanaakaan koko koira-asiasta kenellekään.

Tämä työkaverini on koiraihminen. Hänellä oli ollut suloinen Ronja-koira, valkoinen länsiylämaanterrieri, jonka aivoituksia ja edesottamuksia hän kertoili meille aina silloin tällöin. Ronja-koira menehtyi kasvaimeen pari vuotta aikaisemmin ja vakaasti päätettyään olla ottamatta koiraa, oli hän pyörtänyt päätöksensä syksyn aikana ja kertoi tammikuussa varanneensa pennun, jonka hän kävisi hakemassa kotiinsa ylihuomenna. Kuiskutin hänelle, että kävimme katsomassa pentuja, jotka olivat aivan samanikäisiä, mutta että en usko, että siitä taitaa tulla yhtään mitään.

Äitini koira sylissään sekä pikkusisareni ja minä aikoja sitten

Töistä palattuamme istuuduimme tavanomaiseen tapaan päivällisen jälkeen kahvimuki kourassa olohuoneeseen. Hiljaisuuden katkaisi mieheni, joka kysyi, olinko jo soittanut kasvattajalle. Esitin vastakysymyksen muodossa, etten voi soittaa, sillä en tiedä, mitä sanoisin. Jatkoin, etten voisi ottaa koiraa, jos yksikään perheessä sitä vastustaisi, sillä kaikkien on voitava viihtyä kodissamme.

Mieheni vastasi, että vaikka hän ei ole asiasta aivan yhtä innoissaan kuin minä, on hän valmis panemaan omat mielipiteensä taka-alalle, sillä hän tietää, miten tärkeä asia minulle on. Kaukaa viisaana hän oli aistinut jo pitemmän aikaa, että hain sisältöä elämälleni lasten kasvaessa ulos kodista. Äitini äkillinen kuolema taisi olla se viimeinen tuuppaus koiran suuntaan.

Tohistessani koiran hankintaa, en ollut tullut tarkemmin pohtineeksi perimmäistä syytä sen hankintaan, olin vain vatvonut ja jauhanut sitä, osaisinko olla hyvä koiranomistaja ja kasvattaja.

Se toiseksi kaunein tyttö

Keskellä olohuoneen lattiaa oli pentuhäkki ja sen laitaa vasten seisoi innosta kiljuen kolme pentua, yksi kookkaampi uros ja kaksi narttua. Hetken jutusteltuamme kysyin, saako niitä nostaa syliin ja totta kai sai.

Nostin toisen nartun mieheni laimeista vastusteluista huolimatta hänen syliinsä ja toisen omaan syliini. Urospennun tiesimme odottavan uuteen kotiin lähtöä, joten ajattelin keskittyä narttupentuihin. Kasvattajat Heidi ja Markus kertoivat, että yksi uroksista oli jo lähtenyt ja toinen matkaisi ulkomaille, minkä vuoksi se olisi heillä siihen asti, että se saataisiin rokotettua ensimmäistä kertaa. Rokottaminen oli ehtona koiran matkustusasiakirjojen kuntoon saamiseksi.

Koko Sweet Drinks -pentue

Toinen nartuista oli mitä kaunein, mustavalkoinen tyttö. He kertoivat, että sitä he eivät myy vaan ovat ajatelleet joko pitää sen itsellään tai sitten antavansa sen sijoitukseen.

Jäljellä olisi siis vain yksi pentu, sisarusparven ainoa päätä lukuun ottamatta kokonaan valkoinen ja ainoa, jolla oli mustavalkoisen värityksen lisäksi ruskeaa leuassaan ja kulmakarvoissaan.

Lähdimme parinkymmenen minuutin päästä kotiin mietteliäinä ja hämmentyneinä. Vartin ajomatka oli tavallista hiljaisempi, molemmat odottivat, että toinen sanoisi jotain. Kotonakaan emme oikein osanneet puhua asiasta, ihan kuin olisimme vältelleet koko aihetta. Ehkäpä yön yli nukkuminen olisi ainoa oikea ratkaisu. Jollain tapaa minusta tuntui myös siltä, että mikäli soittaisimme heti ja sanoisimme ottavamme pennun, vaikuttaisimme liian innokkailta ja kasvattajasta tuntuisi, ettemme olisi harkinneet päätöstä riittävästi ja näin ollen he olisivat voineet kieltäytyä myymästä pentua liian heppoisin perustein.

Huomasin, etten ollut päässyt pitkälle asian liiallisesta analysoimisesta ja pähkäilystä….en muista pohtineeni edes lasten hankkimista yhtä ongelmakeskeisesti.

kuva kasvattajalta

I’m listening

Jossain vaiheessa huomasin vierailevani varsin taajaan Jack Russell –rodusta kertovilla sivuilla. En voi kiistää, etteikö rakastamani televisiosarja radiopsykiatri Frasierista olisi vaikuttanut asiaan. Frasierin luokse muuttaneen isän kylkiäisenä miehen elämään astui Eddie-koira. Tuo vekkuli otus oli samanaikaisesti pieni ja iso koira. Se oli lyhytkarvainen, mutta ihanan ruokkoamattoman näköinen.

Hera vastasyntyneenä

Kennelliiton pentuvälityksessä oli aivan kotikuntani liepeillä kasvattaja, jolla oli jäljellä kaksi narttupentua, toinen myynnissä ja toinen sijoitukseen. Elimme maanantaita, toukokuun 6. päivää, ja pentujen luovutus oli käsillä, ne olivat juuri kahdeksanviikkoisia. Rohkaisin mieleni ja kysyin kuin ohimennen mieheltäni, lähtisikö hän kanssani katsomaan pentuja ja myöntävän vastauksen saatuani soitin ja kysäisin, saako pentuja tulla katsomaan.

Idyllisessä maalaismaisemassa olevan omakotitalon ovella meitä oli vastassa iloinen nuori nainen ja hänen miehensä. He kutsuivat meidät sisälle, josta kuului innokas haukunta. He kertoivat, että haukkuja oli heidän koiransa, joka oli suljettu oven taakse, se kun oli sen verran innokas herra. Saimme tervehtiä pentujen isoäitiä, joka oli ketterä ja nuorekas russelirouva. He kertoivat, että pentujen emää emme valitettavasti voi nähdä, sillä se ja pennut on vierotettu toisistaan.

Vasta jälkikäteen luin netistä, miten vastuullinen kasvattaja esittelee kotinsa ja pentunsa. Pentujen katsojan pitää kiinnittää huomiota tilojen siisteyteen, koirien kuntoon ja iloisuuteen ja esimerkiksi saatava pyydettäessä nähdä kasvattajan muita koiria ja mahdollisuuksien mukaan pentujen emä.

Nämä ihmiset toimivat oppikirjan mukaan, aivan kuin heillä olisi ollut tsekkauslista päässä, mitä pitää muistaa sanoa ja kertoa. Tämän tajutessani tunsin tajusin, että nämä ihmiset todellakin tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen ylpeydellä.

kuva: kasvattajalta

Voihan sen nähdä näinkin

Tässä kaiken syvällisen ja vakavan pohdiskelun vastapainona välipalaksi hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettua pohdiskelua:

http://tahatonta.blogspot.fi/

Valitsemisen sietämätön mahdottomuus

Pienten ja keskikokoisten koirien määrä supistui, kun lähdin tarkastelemaan niitä turkinhoidollisin perustein. En halunnut pitkäkarvaista koiraa, jota joutuisi harjaamaan ja pesemään. Näin silmissäni marraskuiset loska- ja kurakelit. En myöskään kokenut omakseni koiraa, jota joutuisi trimmaamaan säännöllisesti. Pystykorvaiset koirat eivät olleet mieheni mieleen, vaikkakin hän sittemmin osoittautui suureksi susikoirien ihailijaksi. Hellyttäväkasvoiset rodut, kuten spanielit, olivat myös sellaisia, että ne eivät tuntuneet omimmilta. Välillä tuntui, että maailmassa ei ollutkaan koiraa, joka näyttäisi siltä, että se olisi meidän koiramme. Miehen mielestä ongelma piili myös siinä, että minä olin selkeästi suuntautunut pienen koiran hankintaan ja hänestä ne eivät olleet kuin koirien kaltaisia tuotteita. Koiran piti olla kunnon koira.

Hera ja nalle

Jaaha. Annoin piut paut niille kommenteille. Koira olisi minun koirani ja minä kantaisin siitä kaiken vastuun. Jo alun perin olimme sopineet, että kaikki ulkoilu olisi minun tehtäväni. Mikäli en olisi valmis heräämään vuoden jokaisena päivänä kelissä kuin kelissä viemään sitä ulos, koiraa ei hankittaisi. Jollain tapaa tämä ehdottomuus tuntui minusta reilulta. Enpähän ainakaan ottaisi koiraa heppoisin perustein kuvitellen, että voin nauttia siitä silloin, kun minulle sopii ja tylsänä hetkenä joku muu veisi sen ulos.

Tunsin kasvaneeni vastuulliseen koiranomistajuuteen muutaman viikon aikana. Tajusin myös, että minulla ei ollut mitään epärealistista kuvaa koiran omistajuudesta, mikä sai minut tuntemaan eräänlaista ylpeyttä, ehkäpä minä todellakin uskoin onnistuvani ja olisin riittävän valmis koiran omistajaksi.

Julistaessani tätä vakain aikein miehelleni huomasin hänen huvittuneisuutensa. Miten olinkaan voinut epäillä, etten pärjäisi koiranpennun kanssa kasvatettuani viisi lasta.

Nolouden punan karehtiessa naamallani tajusin, että olin ehkä antanut koira-ajatuksen kasvaa yli järkevien mittasuhteiden. Oli aika tehdä päätös.

Sano minulle, että rakastat

Hera ja lohtunalle

Mikä tietoa lisää se tuskaa lisää. Tiedon karttuessa aloin ahdistua ja pelätä, kuinka kukaan voi hankkia koiraa, jos sen kanssa pärjätäkseen tulee hallita kaikki se, mitä kirjoissa luki. Ja entäs jos epäonnistuisin? Jos historia toistaisi itseään ja koirasta olisi luovuttava, kun se pelottelee ihmisiä tai jos siitä tulisi vain yhden koira ja se alkaisi osoittaa vihamielisyyttä jotain perheenjäsentä kohtaan. Entä jos se on luonnevikainen? Tai jos en saa sitä tottelemaan, se karkailee ja ei osaa kulkea metriäkään vetämättä hullun lailla remmissään.

Tai jos allergiani uusiutuisi, vaikkei se kahden ensimmäisen kesän jälkeen ollut vaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos mieheni tulisi allergiseksi koiralle.

Hän lohdutti sanomalla, että mikäli näin kävisi, hän söisi vuokseni allergialääkkeitä vaikka lopun elämäänsä. Tuona hetkenä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän minulle oli sanonut.

Kuinkas sitten kävikään

Yhtäkkiä tajusin, että minulla ei ole mitään estettä koiran hankkimiselle. Vanhimmat lapset olivat muuttaneet kotoa ja nuorinkin kävi jo yläkoulua. Kotoa löytyi ajokortillinen lukiolainen, joten minun tai puolisoni ei tarvinnut viettää iltoja autonratissa harrastuksiin ajamalla. Minulla oli vain aikaa ja huomasin sohvautuvani pahan kerran. Jos koirasta ei mitään muuta saisi irti, niin ainakin se irrottaisi takamukseni alustasta, johon se oli alkanut juurtua.

Mitä siellä edessä näkyy?

Minulla oli muutama ongelma selvitettävänäni ennen kuin asiassa voitaisiin edetä. Ensinnäkin minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkä rodun valitsisin, minulla oli vain selkeä käsitys siitä, mitkä rodut eivät tulleet kysymykseen.

Toiseksi: halusin olla vastuullinen koiranomistaja, joten hankintaa edeltäisi uppoutuminen koulutukseen, kasvatukseen, hoitoon, rokotuksiin, ruokintaan, varusteisiin, vakuutuksiin ja ties mihin. Raahasin kirjastosta kaikki löytämäni koulutusoppaat ja hoito-opukset. Tämän lisäksi luin verkosta ohjeita ja opastuksia toisensa perään.

Ei koskaan enää

Vuosien varrella mieheni on välillä leikillään tokaissut, että hän näkee itsensä istumassa nojatuolissa, lukemassa kirjaa ja hänen jaloissaan nukkuu labradori, joka näkee unta, vingahtelee ja piereskelee satunnaisesti.

Jutut olivat vain juttuja, emmekä me koskaan edes harkinneet koiran hankkimista. Olin niin monta kokemusta viisaampi. Niin kauan, kun lapset harrastuksineen veivät kaiken liikenevän ajan, olisi koiran ottaminen ollut edesvastuutonta.

Gini-bokseri isovanhempieni mökillä noin 40 vuotta sitten

Myötäelettyäni monen koiran tulemisen ja menemisen olin vakaasti sitä mieltä, että ihmiset hankkivat koiria liian löyhin perustein tajuamatta, kuinka paljon siihen tulee sitoutua. Tunsin, että koiran omistaminen on vastuullinen tehtävä ja mikäli siihen ei kykene panostamaan jokainen päivä mahdollisesti 15 vuoden ajan, ei eläintä pidä ottaa. Ei vaikka kuinka lapset kinuaisivat tai se jonakin hetkenä tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta.

Eläintä ei voi pitää ja nauttia sen seurasta vain silloin kuin se itselleen sopii ja panna se taas kaappiin odottamaan, kun ei ole aikaa ja jaksamista sen kanssa hääräämiseen. Näine viisaine ajatuksineni vierähti 25 vuotta.