Pienten ja
keskikokoisten koirien määrä supistui, kun lähdin tarkastelemaan niitä
turkinhoidollisin perustein. En halunnut pitkäkarvaista koiraa, jota joutuisi
harjaamaan ja pesemään. Näin silmissäni marraskuiset loska- ja kurakelit. En
myöskään kokenut omakseni koiraa, jota joutuisi trimmaamaan säännöllisesti.
Pystykorvaiset koirat eivät olleet mieheni mieleen, vaikkakin hän sittemmin
osoittautui suureksi susikoirien ihailijaksi. Hellyttäväkasvoiset rodut, kuten
spanielit, olivat myös sellaisia, että ne eivät tuntuneet omimmilta. Välillä
tuntui, että maailmassa ei ollutkaan koiraa, joka näyttäisi siltä, että se
olisi meidän koiramme. Miehen mielestä ongelma piili myös siinä, että minä olin
selkeästi suuntautunut pienen koiran hankintaan ja hänestä ne eivät olleet kuin
koirien kaltaisia tuotteita. Koiran piti olla kunnon koira.
Hera ja nalle |
Jaaha. Annoin
piut paut niille kommenteille. Koira olisi minun koirani ja minä kantaisin
siitä kaiken vastuun. Jo alun perin olimme sopineet, että kaikki ulkoilu olisi
minun tehtäväni. Mikäli en olisi valmis heräämään vuoden jokaisena päivänä
kelissä kuin kelissä viemään sitä ulos, koiraa ei hankittaisi. Jollain tapaa
tämä ehdottomuus tuntui minusta reilulta. Enpähän ainakaan ottaisi koiraa
heppoisin perustein kuvitellen, että voin nauttia siitä silloin, kun minulle
sopii ja tylsänä hetkenä joku muu veisi sen ulos.
Tunsin kasvaneeni
vastuulliseen koiranomistajuuteen muutaman viikon aikana. Tajusin myös, että
minulla ei ollut mitään epärealistista kuvaa koiran omistajuudesta, mikä sai
minut tuntemaan eräänlaista ylpeyttä, ehkäpä minä todellakin uskoin onnistuvani
ja olisin riittävän valmis koiran omistajaksi.
Julistaessani
tätä vakain aikein miehelleni huomasin hänen huvittuneisuutensa. Miten olinkaan
voinut epäillä, etten pärjäisi koiranpennun kanssa kasvatettuani viisi lasta.
Nolouden punan
karehtiessa naamallani tajusin, että olin ehkä antanut koira-ajatuksen kasvaa
yli järkevien mittasuhteiden. Oli aika tehdä päätös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti