Valitsemisen sietämätön mahdottomuus

Pienten ja keskikokoisten koirien määrä supistui, kun lähdin tarkastelemaan niitä turkinhoidollisin perustein. En halunnut pitkäkarvaista koiraa, jota joutuisi harjaamaan ja pesemään. Näin silmissäni marraskuiset loska- ja kurakelit. En myöskään kokenut omakseni koiraa, jota joutuisi trimmaamaan säännöllisesti. Pystykorvaiset koirat eivät olleet mieheni mieleen, vaikkakin hän sittemmin osoittautui suureksi susikoirien ihailijaksi. Hellyttäväkasvoiset rodut, kuten spanielit, olivat myös sellaisia, että ne eivät tuntuneet omimmilta. Välillä tuntui, että maailmassa ei ollutkaan koiraa, joka näyttäisi siltä, että se olisi meidän koiramme. Miehen mielestä ongelma piili myös siinä, että minä olin selkeästi suuntautunut pienen koiran hankintaan ja hänestä ne eivät olleet kuin koirien kaltaisia tuotteita. Koiran piti olla kunnon koira.

Hera ja nalle

Jaaha. Annoin piut paut niille kommenteille. Koira olisi minun koirani ja minä kantaisin siitä kaiken vastuun. Jo alun perin olimme sopineet, että kaikki ulkoilu olisi minun tehtäväni. Mikäli en olisi valmis heräämään vuoden jokaisena päivänä kelissä kuin kelissä viemään sitä ulos, koiraa ei hankittaisi. Jollain tapaa tämä ehdottomuus tuntui minusta reilulta. Enpähän ainakaan ottaisi koiraa heppoisin perustein kuvitellen, että voin nauttia siitä silloin, kun minulle sopii ja tylsänä hetkenä joku muu veisi sen ulos.

Tunsin kasvaneeni vastuulliseen koiranomistajuuteen muutaman viikon aikana. Tajusin myös, että minulla ei ollut mitään epärealistista kuvaa koiran omistajuudesta, mikä sai minut tuntemaan eräänlaista ylpeyttä, ehkäpä minä todellakin uskoin onnistuvani ja olisin riittävän valmis koiran omistajaksi.

Julistaessani tätä vakain aikein miehelleni huomasin hänen huvittuneisuutensa. Miten olinkaan voinut epäillä, etten pärjäisi koiranpennun kanssa kasvatettuani viisi lasta.

Nolouden punan karehtiessa naamallani tajusin, että olin ehkä antanut koira-ajatuksen kasvaa yli järkevien mittasuhteiden. Oli aika tehdä päätös.