I’m listening

Jossain vaiheessa huomasin vierailevani varsin taajaan Jack Russell –rodusta kertovilla sivuilla. En voi kiistää, etteikö rakastamani televisiosarja radiopsykiatri Frasierista olisi vaikuttanut asiaan. Frasierin luokse muuttaneen isän kylkiäisenä miehen elämään astui Eddie-koira. Tuo vekkuli otus oli samanaikaisesti pieni ja iso koira. Se oli lyhytkarvainen, mutta ihanan ruokkoamattoman näköinen.

Hera vastasyntyneenä

Kennelliiton pentuvälityksessä oli aivan kotikuntani liepeillä kasvattaja, jolla oli jäljellä kaksi narttupentua, toinen myynnissä ja toinen sijoitukseen. Elimme maanantaita, toukokuun 6. päivää, ja pentujen luovutus oli käsillä, ne olivat juuri kahdeksanviikkoisia. Rohkaisin mieleni ja kysyin kuin ohimennen mieheltäni, lähtisikö hän kanssani katsomaan pentuja ja myöntävän vastauksen saatuani soitin ja kysäisin, saako pentuja tulla katsomaan.

Idyllisessä maalaismaisemassa olevan omakotitalon ovella meitä oli vastassa iloinen nuori nainen ja hänen miehensä. He kutsuivat meidät sisälle, josta kuului innokas haukunta. He kertoivat, että haukkuja oli heidän koiransa, joka oli suljettu oven taakse, se kun oli sen verran innokas herra. Saimme tervehtiä pentujen isoäitiä, joka oli ketterä ja nuorekas russelirouva. He kertoivat, että pentujen emää emme valitettavasti voi nähdä, sillä se ja pennut on vierotettu toisistaan.

Vasta jälkikäteen luin netistä, miten vastuullinen kasvattaja esittelee kotinsa ja pentunsa. Pentujen katsojan pitää kiinnittää huomiota tilojen siisteyteen, koirien kuntoon ja iloisuuteen ja esimerkiksi saatava pyydettäessä nähdä kasvattajan muita koiria ja mahdollisuuksien mukaan pentujen emä.

Nämä ihmiset toimivat oppikirjan mukaan, aivan kuin heillä olisi ollut tsekkauslista päässä, mitä pitää muistaa sanoa ja kertoa. Tämän tajutessani tunsin tajusin, että nämä ihmiset todellakin tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen ylpeydellä.

kuva: kasvattajalta