tiistai 15. joulukuuta 2015

Daada-daada, ilo pintaan täytyy saada

Olen tässä jatkokertomuksessani jakanut yhtä sun toista, mutta useimmat tekstit ovat enemmän tai vähemmän olleet kertomuksia noin vuoden takaisista tapahtumista. Välillä tuntuu, kuin pääsisin hipaisuetäisyydelle nykyaikaa, sitten taas ajaudun sivupoluille ja aikajana livahtaa käsistäni jonnekin.
Tässä kuitenkin on paikallaan kertoa aivan uunituore tapaus, joka sijoittuu edellisyöhön.
Orava-perkele hyppi meidän puussamme...
Hera ja Selma nukkuvat yleisesti ottaen varsin hyvin ja sikeästi, joskus ulkona rapisteleva mörkö (lue: harakka, orava, öinen kulkija) saatta aiheuttaa yksittäisen murahduksen tai haukahduksen. Olen monesti ihmetellyt, ettei keskiviikkoaamuisin ennen kuutta pihassamme pyörähtävät roskakuski aiheuta mitään urahduksia, käyväthän ne sentään varastamassa kaikki kovalla vaivalla kokoamamme roskat.
Ainoat kerrat, kun meillä öiseen aikaan heräillään, on, kuten jo olen moneen otteeseen maininnut, kun Selma on syönyt luita ja aamuyöstä viimeistään tulee äkillinen luukakkahätä.
Tänä jouluna ei syödäkään suklaata
No, toissayönä varttia yli neljä heräsimme siihen, kun Selma leikki ja loikki kuin hepulin saanut kenguru. Kuulostelimme hetken ja totesin, että se on varmasti napannut tiskipöydältä siinä olleen tyhjän muovipullon ja leikkii sillä, ainakin siltä se kuulosti. Mieheni ei kuitenkaan oikein uskonut tätä vaan paikallisti äänen joksikin muuksi muoviesineeksi, lisäksi huolta herätti veden latkutus.
Makuuhuoneen ulkopuolella miestäni tervehti ylivilkas Selma, jolla oli leikkikalunaan muovirasian kansi. Pahaa aavistaen mieheni asteli jouluvalojen kajossa keittiön läpi työhuoneeseemme, jossa paljastui koko katastrofi. Normaalisti poissaolessamme työhuoneen ovi on kiinni, sillä siellä on liikaa kaikkea mukavaa tutkiskeltavaa. Kotona ollessamme ja öiseen aikaan ovi on auki, eikä tähän mennessä kumpikaan koirista ole siellä sen kummemmin komunnut. Siis tähän mennessä.
Nousin mieheni huutamana sängystä ja totesimme, että Selma oli löytänyt jemmamme ja pistellyt parempiin suihin puoli rasiallista suklaasuukkoja foliopapereineen (mansikan ja vaniljan makuisia), koko levyn maitosuklaata (ilman kääreitä), puoli rasiallista kookospalloja ja pussillisen englannin lakritsia.
Suklaahan on koiralle myrkkyä, minkä Selma oli todennut jo aikaisemmin, sillä se joi, joi ja joi. Luin pikaisesti ohjeita netistä ja ennen päivystykseen lähtöä päätimme turvautua kotikonsteihin. Pyöritin vesitilkasta ja suolasta hernettä kookkaamman pallon, jonka painoin koiran nielusta alas. Kolmen vartin kuluttua se oksensi kerran, muutaman tunnin päästä toisen. Se, että siivo oli valtava oli vähäpätöinen juttu siihen nähden, että selvisimme säikähdyksellä. Koko seuraavan päivän Selma kävi ylikierroksilla, luultavasti sokerihumalassa.

Hera ei mitä luultavimmin ollut syönyt mitään, mutta sai saman suolakäsittelyn (pienemmällä määrällä) ihan varmuuden vuoksi. Se maiskutteli suutaan, kävi juomassa, ja palasi nukkumaan sohvaan ilmeisen närkästyneenä siitä, että sen unia oli häiritty.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Happamia, sanoi Hera




Älä luulekaan, etten mä tiedä, mitä sä ajattelet
Hedelmien ja mansikoiden lisäksi Selman suurta herkkua ovat muutkin marjat. Mustikoiden ja ahomansikoiden kypsyttyä se viihtyy pitkiä toveja mökin viereisellä kalliolla punaisia marjoja suuhunsa kielellä napaten. Mikäli mielii mustikkapiirakkaa, ei poimimisesta ei tule mitään, sillä Selma työntää kuononsa samaan varpuun, josta olen noukkimassa marjoja tai sitten se menee edeltä käsin ja lupsuttelee vähän sieltä, vähän täältä saaden isolla kielellään kaikki mustikat poimintakelvottomiksi.
Onnellisimmillaan Selma oli, kun se äkkäsi karviaiset. Meillä on puolisen tusinaa vanhaa pensasta, jotka parhaimmillaan kantavat satoa vähän liiankin kanssa. Karviaiset vaativat vähän malttia, sillä raakileina ne ovat aika ärhäkän makuisia, mutta kun ne saavat kypsyä pehmeiksi, auringon helliminä, ne ovat mitä parhainta herkkua.
Marjojen pullistuttua täyteen kokoonsa Selma oli usein nähty vieras pensaikossa. Aluksi se napsi karviaisen sieltä, toisen täältä, vähän tunnustellen, sillä pensaiden piikit tuottivat pienen haasteen. Varsin äkkiä sen taito kehittyi, tai kasvoiko sen sietokyky, mutta vauhtiin päästyään se olisi viihtynyt pensaissa aamusta iltaan. Koetimme välillä häätää sitä muihin puuhiin, sillä halusimme edes jonkun verran marjoja pakkaseen. Ja en oikein tiennyt, miten hyväksi puoliraakileet sen vatsalle olivat. Mutta kun silmä vältti, Selma suunnisti jälleen pensaikkoon, ja kun se oli syönyt kaikki uloimmat marjat, näkyi koirasta vain takapää, kun se lopsi marjoja suuhun kielellään. Pensaiden heiluminen kieli siitä, että marjat olivat aika raakoja, sillä ne istuivat napakasti kiinni oksissa. Jos seisoi kuuntelemassa aivan vieressä, rouskutuksen ja maiskutuksen lomassa kuului pieniä napsahduksia, kun Selma kiskoi marjoja pensaista. Se kehittyi varsin taitavaksi poimijaksi, kun se varovasti otti karviaisen suuhunsa, sulki hampaat ja kiskaisi.
Mää vaan makaan täs kun ei edes marjoja saa syödä
Välillä, kun koetin maanitella sitä pois pensaista, se nosti päätään pusikosta, ja näin kuinka sillä oli paksu vaahto suupielissä raakileiden rouskutuksen tuloksena. Ja koska sen vatsa ei ollut moksiskaan moisesta herkuttelusta, luovutimme ja annoimme sen syödä pensaat tyhjiksi. Ennätimme pelastaa pakkaseen noin puolitoista litraa marjoja, puoliraakoina, kun normaalisato on kymmenkertainen.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Sallittu hedelmä

Perinteisen koiranruuan lisäksi Selmalle maistuvat mitä eriskummallisemmat herkut, näistä suurimpana marjat ja hedelmät. Ensimmäinen kosketus hedelmien valloittavaan maailmaan tuli, kun se istui vieressäni, tuijottaen herkeämättä minun kuoriessani omenaa. Annoin sille pienen palan, minkä se söi uteliaan makustellen. Tämän jälkeen se on aina saanut omenan karan, vaikka siementen väitetään olevan haitallisia koiralle. Ja vaikka ne kotioloissa poistaisinkin, se popsii loppukesästä ja syksyllä puista pudonneita omenoita, joten eivät ne varmaankaan hirmuisen myrkyllisiä ole.
Onnistuneen omenakokeilun jälkeen vuorossa on ollut mango, ananas, päärynä ja banaani. Minusta on aika hellyttävää, kun kuorin banaanin puoliväliin, minkä jälkeen ojennan sitä Selmalle. Se haukkaisee päästä palan, minä vedän kuoria alemmas, se haukkaa taas palan ja niin me jatkamme, kunnes jäljellä on vain kuoret.
Heralle eivät hedelmät maistu, vaikkakin se rakastaa niillä leikkimistä. Parhaita ovat kirsikkatomaatit, oliivit ja viinirypäleet. Viimemainittuja ei myöskään suositella koirille, joidekin lähteiden mukaan ne ovat hyvinkin vaarallisia koirille, mutta Hera ei niitä syö vaan ottaa ne suuhun, sylkäisee ulos, jotta ne pomppivat lattialla. Se leikkii ja pallottelee niitä tassuillaan ja tanssii niiden ympärillä hauskan piirileikin. Mikäli en korjaa niitä pois, löytyvät ne ennemmin tai myöhemmin, joko sukanpohjasta tai joulusiivouksessa pölyisinä muumioina kirjahyllen alta, perimmäisestä nurkasta.
Selman ensimmäisenä kesänä maistoimme tietenkin mansikoita. Tai siis me söimme mansikat ja Selma niiden trontit. Jotain taianomaista niissä marjoissa oli, sillä joka kerta, kun se haistoi mansikoita, sen suusta alkoi valua solkenaan. Armahdimme sitä kesän mittaan lukuisia kertoja ja herkuttelimme yhdellä jos toisella mansikkalitralla, saimmehan hyvän syyn ostaa niitä varsin tiuhaan. Ja tietenkin se sai myös kokonaisia marjoja eikä pelkkiä perkeitä. Mansikoiden lumovoima oli niin voimakas, että kun kerran iltakävelyllä ostimme mansikkapehmikset, Selma kulki silmät melkein ummessa, kuono ilmaa nuuhkien meidän perässämme jättäen jälkeensä sellaisen kuolavanan kuin jalkakäytävää olisi madellut valtaisa jättietana.


maanantai 9. marraskuuta 2015

Ei ihan kaikki papanat kupissa

Hera söi pienenä penturuokaa, turvotettuna. Tai siis se oli turvottua penturuokaa, jota se ei suostunut syömään. Sen syömättömyys ratkaistiin sillä, että se sai nappulat kuivina, joko kädestä syötettynä tai lattialle viskottuna, sillä kupista se ei halunnut syödä. Vieläkin se nirsoilee, jos tarjoan sille jotain epämääräistä mössöä. Parhaiten uppoaa paistettu liha, paistettu lohi, raaka jauheliha ja sen omat nappulat. Jos jauhelihaan erehtyy sekottamaan raejuustoa tai ruokaöljyä, se tuijottaa sitä epäluuloisena ja koettaa varovasti napsia jauhelihan muruset sieltä joukosta.
Selma on toista maata. Tähän mennessä ainoastaan raaka lehtiselleri on jäänyt syömättä. Selman myötä olemme siiryneet osittain raakaruokintaan. Tämänhetkistä ruokalistaa voisi kutsua semi-barfiksi. Toisinaan koirat saavat teollisia nappuloita, joiden kohdalla koetan pitää huolen siitä, että ne ovat mahdollisimman korkealaatuisia.
Toinen tukipilari ruuassa on erilaiset mössöt, joita teen aina ison määrän ja pakastan. Perussotkuun tulee yrjölän puuroa, joka ällöttävästä nimestään huolimatta on varsin ei-ällöttävää. Siinä on riisiä, ohraa, hirssiä ja tattaria, jotka keitetään tai haudutetaan uunissa puuroksi. Tähän sekoitan raakaa jauhelihaa ja raastettuja porkkanoita. Tarjoilun yhteydessä ruokaan voi sitten lisätä muun muassa raejuustoa, raakaa kananmunaa, ruokaöljyä ja niin edelleen.
Reikiä nolla
Välillä ostan broileria, joka on suurta herkkua. Koirien rehuksi myytävät pakastetut siivet ja koivet ovat aika hintavia verrattuna siihen, että ihmisravinnoksi myytäviä koipireisipaloja saa noin neljäsosaan siitä hinnasta. Koipipalat lilluvat kuitenkin oranssissa marinadissa, mitä en syötä koirille enkä ihmisille. Ongelma on helppo ratkaista: liotan koipipaloja runsaassa kylmässä vedessä, minkä jälkeen huuhtelen ne huolellisesti juoksevan veden alla. Reiden ja koiven saa erilleen kunnolla vääntämällä ja runksauttamalla. Pakkauksen kolmesta isosta saa siis kuusi pienempää, joista Hera saa kerralla yhden pienen ja Selma saa kaksi isoa palaa. Luut, rustot ja liha katoaa parempiin suihin muutamassa minuutissa, minkä jälkeen Selma alkaa surkeana tuijottaa Heraa, joka yhä hitaasti nautiskellen nakertaa omaansa.
Toisin kuin yleisesti luullaan, raa’at luut, broileri mukaan luettuna, eivät ole vaarallisia koirille, sillä ne sulavat ja ovat joustavia. Jos ne kypsentää, ne pirstaloituvat purtaessa teräviksi tikuiksi, jotka voivat olla koiralle hengenvaarallisia. Olemme syöttäneet koirille raakoja luita ihan pienestä pitäen. Ainoa huono puoli niissä on se, että lattiat ja matot ovat ihan kuolassa, kun koira makaa nurskuttamassa luutaan. Ja yöllä saa juosta ulos, kun Selmalle iskee kakkahätä. Luita syötyään se kakkaa luukakkaa: kovia, kuin jauhetusta luusta puristettuja kananmunia, jopa neljä kertaa vuorokaudessa. Onneksi luiden syönnissä on paljon hyviä puolia: ne tarjoavat ohjelmaa ja viihdykettä, pökäleitä joutuu päkistämään jonkin veran, jolloin samalla tyhjenevät koiran anaalirauhaset lisäksi luiden nakertelu pitää hampaat terveinä ja hammaskiven poissa.


tiistai 27. lokakuuta 2015

Suklaisia piparinmuruja



Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Selma oppi taitavasti sisäsiistiksi, eikä sille sattunut pissivahinkoja sisätiloissa sen täytettyä 4 kuukautta, mikä oli minusta uskomatona, kun Hera oli niin hitaasti kypsyvää sorttia.
Joinakin öinä sen ollessa alle viisikuinen, heräsimme siihen, että Selma tassutteli hereillä ja puuhasteli jotakin työhuoneessa. Välillä tuntui siltä, kuin nenään olisi leijailut vieno paskantuoksu, mutta kun aamulla ei löytynyt mitään todisteita hajun alkuperästä, ajattelin sen vain piereskelleen.
Seuraavana yönä heräsin johonkin outoon ääneen. Heristin korviani ja paikansin äänen työnhuoneen suunnalle. Aivan kuin joku olisi maiskuttanut. Koska ääni vaimeni enkä uniltani jaksanut kammertaa peiton alta, jatkoin nukkumistani. Aamulla työhuoneen lattialla oli outo tahra ja sen ympärillä suklaapikkuleivän murusia. Tai siis siltä ne näyttivät. Todellisuus paljastui kuitenkin lähtiessäni siivoamaan jälkiä. Selma ei todellakaan ollut herkutellut pikkuleivillä tai piparkakuilla, vaan se oli hipi hiljaa käynyt kakalla työhuoneessa, minkä jälkeen se oli tyytyväisesti maiskutellen pistellyt tuotoksensa parempiin suihin.
Selma mökin rannassa puolen vuoden ikäisenä
Tämä vaihe meni onneksi ohi muutamassa viikossa, eikä Selmalle ole sen jälkeen paska maistunut. Mikäli sille iskee yöllä hätä, mitä tapahtuu ainakin, jos se on syönyt luita, se raapaisee vakuuttavasti ulko-ovea. Silloin ei kannata jäädä odottelemaan, mikäli koira hiljenisi. Ensimmäisen kerran kun se pyysi ulos tassulla raapaisemalla, en tajunnut, että se todellakin oli tosissaan.
Heräsin raapaisuääneen, ja ennen kuin ehdin paikallistaa, mistä se kuului ja mikä sen aiheutti, kuulin uuden äänen: Selma ravasi päättäväisesti työhuoneeseen ja 15 sekunnin hiljaisuuden jälkeen nenään leijui vieno tuoksu. Kokemuksesta viisastuneena herään heti, kun kuulen sen raapaisevan ovea, tempaisen päälleni vuodenajan vaatiman määrän vaatteita ja kipitämme Selman kanssa lähimmän pensaan juurelle, jonne se kyyristyy, päkertää 4-6 kananmunan kokoista kovaa papanaa ja jolkottaa sitten sisälle. Koko toimitus on nopea ja tehokas, sillä pääsen palaaman unten maille alle viidessä minuutissa.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Enemmän kuin nainen

Aamuisin ulos tultuamme Selma istahtaa pitkäksi toviksi silmät nautinnollisesti sikkaralla ja kuono aamuilmaa nuuhkien. Hera odottaa vuoroaan, sillä sen täytyy aina käydä pissimässä Selman lätäkön päälle varmistaakseen sen, ettei Selman hajuja jää kenenkään haisteltavaksi. Pitemmällä lenkillä käydessämme Selma saattaa pissiä muutaman kerran ja joka kerta Hera odottaa, että pääsee kuittaamaan päivityksen.
Hera nuuhkii tarkasti, että osuu varmasti oikeaan kohtaan, minkä jälkeen se kyykistyy ja nostaa samalla oikean takatassunsa ilmaan. Kolmella tassulla tasapainotellen se likistää vaikka väkisin muutaman pisaran Selman hajujen peitoksi, minkä jälkeen Hera astuu pari askelta ja potkii pontevasti jaloillaan taaksepäin ryydittäen potkujaan tomerasti urahtelemalla. Ylipäätään se pissii aina toinen jalka ilmassa, mikä on saanut minut ajattelemaan, että Hera todellakin on enemmän kuin nainen.
Selma noin 10 viikkoa toukokuussa 2014
Sen naiseutta alleviivaa kuitenkin se, että se ei tee isoa numeroa siitä, että sillä on hätä, vaan se käy vaivihkaa kakkimassa johonkin nurkaan, jos sillä on hätä, eikä sitä huvita mennä ulos. Onneksi näin käy todella harvoin ja päiväsaikaan se pyytää ulos tomerasti ovea rapsuttamalla hädän iskiessä. Mutta yöllä tai aikaisin aamulla se on niin ajattelevainen, ettei tohdi meitä herättää, vaan hipi hiljaa päkertää kikkaran.
Selma on ihan toista maata. Jos sille iskee hätä, se raapaisee isolla tassullaan ovea niin, ettei ole epäilystäkään siitä, että se haluaa ulos. Paha vain, että näin tapahtuu vain ja ainoastaan öiseen aikaan. Siis ei joka yö vaan silloin, kun se on syönyt luita.
Selma rakastaa raakoja luita, joita se nakertaisi vaikka kuinka paljon. Antaisin mieluusti sille puuhasteltavaa päiviksi, kun olemme poissa. Mutta tällä luiden nakertamisella on varjopuolensa. Aina, kun Selma on nakertanut luita, sille iskee kakkahätä yöllä. Herään siihen, kun se raapaisee ulko-ovea, nousen ylös ja hyppään joihinkin vaatteisiin, remmi koiran kaulaan ja ulos. Selma vetää lähimmän puskan juurelle ja päkistää 3-5 pienen kananmunan kokoista ja näköistä kovaa papanaa, luukakkaa. Tähänastinen ennätys on kolmet kakat, yöllä.

Joka kerta, kun olen antamassa sille luita, vaakakupissa on puntaroitava sitä, haluaako nousta yöllä Selmaa kakattamaan vaiko jännittää työpäivän ajan sitä, mitä muuta Selma mahdollisesti keksii nakertaa meidän poissaollessamme.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Ristiriipunta


Loppu hyvin kaikki hyvin. Hera lopetti sisälle kakkimisenkin ennen Selman tuloa, mikä oli helpotus, sillä ajattelin pennun ottavan mallia aikuisesta koirasta, eikä se ikinä oppisi sisäsiistiksi. Välillä mietin sitä aikaa ja pohdin, mitä tein eri tavoin kuin Selman kanssa, joka oppi sisäsiistiksi tuossa tuokiossa.
Koetin olla erityisen valpas, kun pentu tuli meille ja panostaa siisteyskasvatukseen oikein tosissani, Heran haastellisuuden ollessa tuoreessa muistissani. Joten joka kerta kun Selma heräsi, kannoin sen pihalle. Joka kerta sen syötyä, kannoin sen pihalle. Joka kerta kun oli tehty ihan mitä tahansa, se kannettiin pihalle. Ja melkeinpä joka kerta se teki tarpeensa.
Vaikka kukaan ei kipeä halua ollakaan, tuon kerran kiitin kaikkia näkymättömiä voimia siitä, että satuin olemaan flunssainen ja poissa töistä, jolloin saimme todella reippaan alun ulkona asioimiseen. Johtuiko se siitä vai pelkästään koirin erilaisuudesta, Hera oli kuten osa ihmisistäkin hitaasti kehittyvä yökastelija ja Selma sattui olemaan isorakkoinen ja nopeasti kypsyvää sorttia. Niin tai näin, Selma oli täysin oppinut noin 12 viikon ikäisenä, mikä minusta vaikutti aika uskomattomalta. Pidin sanomalehtia lattialla varmuuden vuoksi enkä uskaltanut panna mattoja paikoilleen ennen kuin kesä oli ohi. Nämä varotoimenpiteet olivat turhia, sillä mitään vahinkoja ei Selmalle sattunut kesäkuun alun jälkeen, jolloin se oli reilut kolme kuukautta vanha.
Aina sut täytyy käydä herättämässä....
Koirat ovat oppineet hienon päivärytmin, joka pitää sisällään sen, että aamuisin en ehdi kuin kymmenisen metriä kotiovelta, kun molemmat kyykistyvät pissille, minkä jälkeen Selma alkaa vetää kuin höyryveturi pusikkoon tai ojaan, jonne se istuutuu kakalle. Hera tekee myös kaikki tarpeensa varsin nopeasti, joten jos on kiireinen aamu, ei niiden ulkoiluttamiseen mene kuin vajaa vartti. Pitkälle lenkille tai koirapuistoon mennään sitten ajan kanssa, iltapäivällä.

Illalla käymme vielä juuri ennen nukkumaanmenoa pikaisesti pisulla. Monesti Hera on sitä mieltä, että hänhän ei hyvin alkaneilta uniltaan mihinkään hievahda. Se käy kurkkaisemassa eteisessä ja kun näkee pannan kädessäni, se kääntyy ja palaa sohvaan, mikäli sieltä edes on viitsinyt eteiseen raahautua. Komennuksen syvällä rintaäänellä saan sen kuitenkin tulemaan eteiseen ja ulos. Pikaisesti pissattuaan Hera alkaa vetää sisälle, takaisin sohvan lämpöön kun taas Selma jäisi mieluusti ulos syömään kostelta nurmikolta löytyviä rusakonpapanoita. Onneksi illat Suomessa ovat pääsääntöisesti pimeitä, sillä tunnen itseni hölmöksi seisoessani kädet levällään kuin ristiriipunnassa
yksi koira remmin päässä vetämässä sisälle ja toinen toiseen suuntaan, lisää herkkuja suuhunsa lurppaamassa.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Pikku piski kakki kalliolle, kalliolle, kalliolle

Ensimmäisinä viikkoina Hera ei millään meinannut kakata ulos. Kun näin, että sillä oli hätä, nappasin sen kainalooni ja riensimme ulos. Se kiersi levottomana sinne, tänne, kiskoi ja tempoi remmin päässä ja uikutti lohduttomasti. Jostain kumman syystä se ilmaisi, että nyt on iso hätä ja tosi lähellä siten, että se seisoi talon kivijalkaa vasten takatassujen varassa. Välillä luulin, että se halusi sisälle koettamalla kiivetä seiniä pitkin. Kivijalan juuressa oli nyrkinkokoisia pyöreitä kiviä, joiden päällä Hera taiteili ja lopulta antoi periksi, kyykistyi ja väkersi pienen kikkaran kivien lomaan.
Syksyn ja talven tultua Hera ei olisi millään halunnut kyykistellä ulkona, etekin jos satoi tai tuuli vähänkään. Se saattoi ottaa kakkamisasennon, mutta jos pienikin tuulenvire osui sen peräpäähän, se loikkasi pystyyn ja päätti olla kakkaamatta. Joka kerta, kun se köyristi selkäänsä häntä tanassa pidin etusormiani ristissä ja toivoin, ettei mikään häiritsisi sen keskittymistä. Tuulisella säällä koetin jopa asettua seisomaan tuulen yläpuolelle, kuin suojaksi.
Hera 4 kuukauden ikäisenä
Ja jos ei tuullut, toivoin, ettei ohi ajaisi pyörää, mopoa, autoa tai muuta kulkupeliä. Ettei ohi kulkisi ihmistä ilman koiraa tai koiran kanssa. Ja ettei mistään kuluisi paloauton, poliisin tai ambulanssin sireenin ääntä. Koska, jos jokin edellämainituista sattui ajallisesti osumaan samaan kohtaan Heran keskittymisen kanssa, saattoi olla varma, että se ojentautui, laski häntänsä normaaliasentoon ja päätti säästää koko paketin myöhäisemmäksi, mikä usein tarkoitti sitä, että se päätti kakata vasta sisälle palattuamme.
Yksi suosikkipaikka oli verannan nurkka. Paikka oli ovelasti valittu, sillä sen tummakuvioinen matto antoi hyvän suojavärin ja kikkareet maastoutuivat siihen niin hyvin, että joskus meni hyvinkin päivä, ennen kuin sattumalta joku astui päälle ja totesi Heran jälleen kakkineen sisälle.

Joulun tienoilla kikkareita ei enää ilmestynyt ja olin aivan haltioissani. Nyt koira vihdoinkin oli sisäsiisti. Nuorin poikani oli lähtenyt välipäiviksi sukuloimaan, eikä näin ollen kukaan ollut yläkerrassa muutamaan päivään. Kävin hakemassa pyykkikorin ja totesin Heran löytäneen uuden käymälän. Yläkerran käytävän matolla oli eri kuivumisasteisia kikkaroita siistissä rivissä.