Suklaisia piparinmuruja

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Selma oppi taitavasti sisäsiistiksi, eikä sille sattunut pissivahinkoja sisätiloissa sen täytettyä 4 kuukautta, mikä oli minusta uskomatona, kun Hera oli niin hitaasti kypsyvää sorttia.

Joinakin öinä sen ollessa alle viisikuinen, heräsimme siihen, että Selma tassutteli hereillä ja puuhasteli jotakin työhuoneessa. Välillä tuntui siltä, kuin nenään olisi leijailut vieno paskantuoksu, mutta kun aamulla ei löytynyt mitään todisteita hajun alkuperästä, ajattelin sen vain piereskelleen.

Seuraavana yönä heräsin johonkin outoon ääneen. Heristin korviani ja paikansin äänen työnhuoneen suunnalle. Aivan kuin joku olisi maiskuttanut. Koska ääni vaimeni enkä uniltani jaksanut kammertaa peiton alta, jatkoin nukkumistani. Aamulla työhuoneen lattialla oli outo tahra ja sen ympärillä suklaapikkuleivän murusia. Tai siis siltä ne näyttivät. Todellisuus paljastui kuitenkin lähtiessäni siivoamaan jälkiä. Selma ei todellakaan ollut herkutellut pikkuleivillä tai piparkakuilla, vaan se oli hipi hiljaa käynyt kakalla työhuoneessa, minkä jälkeen se oli tyytyväisesti maiskutellen pistellyt tuotoksensa parempiin suihin.

Selma mökin rannassa puolen vuoden ikäisenä

Tämä vaihe meni onneksi ohi muutamassa viikossa, eikä Selmalle ole sen jälkeen paska maistunut. Mikäli sille iskee yöllä hätä, mitä tapahtuu ainakin, jos se on syönyt luita, se raapaisee vakuuttavasti ulko-ovea. Silloin ei kannata jäädä odottelemaan, mikäli koira hiljenisi. Ensimmäisen kerran kun se pyysi ulos tassulla raapaisemalla, en tajunnut, että se todellakin oli tosissaan.

Heräsin raapaisuääneen, ja ennen kuin ehdin paikallistaa, mistä se kuului ja mikä sen aiheutti, kuulin uuden äänen: Selma ravasi päättäväisesti työhuoneeseen ja 15 sekunnin hiljaisuuden jälkeen nenään leijui vieno tuoksu. Kokemuksesta viisastuneena herään heti, kun kuulen sen raapaisevan ovea, tempaisen päälleni vuodenajan vaatiman määrän vaatteita ja kipitämme Selman kanssa lähimmän pensaan juurelle, jonne se kyyristyy, päkertää 4-6 kananmunan kokoista kovaa papanaa ja jolkottaa sitten sisälle. Koko toimitus on nopea ja tehokas, sillä pääsen palaaman unten maille alle viidessä minuutissa.

Enemmän kuin nainen

Aamuisin ulos tultuamme Selma istahtaa pitkäksi toviksi silmät nautinnollisesti sikkaralla ja kuono aamuilmaa nuuhkien. Hera odottaa vuoroaan, sillä sen täytyy aina käydä pissimässä Selman lätäkön päälle varmistaakseen sen, ettei Selman hajuja jää kenenkään haisteltavaksi. Pitemmällä lenkillä käydessämme Selma saattaa pissiä muutaman kerran ja joka kerta Hera odottaa, että pääsee kuittaamaan päivityksen.

Hera nuuhkii tarkasti, että osuu varmasti oikeaan kohtaan, minkä jälkeen se kyykistyy ja nostaa samalla oikean takatassunsa ilmaan. Kolmella tassulla tasapainotellen se likistää vaikka väkisin muutaman pisaran Selman hajujen peitoksi, minkä jälkeen Hera astuu pari askelta ja potkii pontevasti jaloillaan taaksepäin ryydittäen potkujaan tomerasti urahtelemalla. Ylipäätään se pissii aina toinen jalka ilmassa, mikä on saanut minut ajattelemaan, että Hera todellakin on enemmän kuin nainen.

Selma noin 10 viikkoa toukokuussa 2014

Sen naiseutta alleviivaa kuitenkin se, että se ei tee isoa numeroa siitä, että sillä on hätä, vaan se käy vaivihkaa kakkimassa johonkin nurkaan, jos sillä on hätä, eikä sitä huvita mennä ulos. Onneksi näin käy todella harvoin ja päiväsaikaan se pyytää ulos tomerasti ovea rapsuttamalla hädän iskiessä. Mutta yöllä tai aikaisin aamulla se on niin ajattelevainen, ettei tohdi meitä herättää, vaan hipi hiljaa päkertää kikkaran.

Selma on ihan toista maata. Jos sille iskee hätä, se raapaisee isolla tassullaan ovea niin, ettei ole epäilystäkään siitä, että se haluaa ulos. Paha vain, että näin tapahtuu vain ja ainoastaan öiseen aikaan. Siis ei joka yö vaan silloin, kun se on syönyt luita.

Selma rakastaa raakoja luita, joita se nakertaisi vaikka kuinka paljon. Antaisin mieluusti sille puuhasteltavaa päiviksi, kun olemme poissa. Mutta tällä luiden nakertamisella on varjopuolensa. Aina, kun Selma on nakertanut luita, sille iskee kakkahätä yöllä. Herään siihen, kun se raapaisee ulko-ovea, nousen ylös ja hyppään joihinkin vaatteisiin, remmi koiran kaulaan ja ulos. Selma vetää lähimmän puskan juurelle ja päkistää 3-5 pienen kananmunan kokoista ja näköistä kovaa papanaa, luukakkaa. Tähänastinen ennätys on kolmet kakat, yöllä.

Joka kerta, kun olen antamassa sille luita, vaakakupissa on puntaroitava sitä, haluaako nousta yöllä Selmaa kakattamaan vaiko jännittää työpäivän ajan sitä, mitä muuta Selma mahdollisesti keksii nakertaa meidän poissaollessamme.

Voiko tämän alemmaksi vajota?

Mä sotken nämä langat....

Villapaitojen ja mielestäni nerokkaan sadeviitan, josta Hera oli aivan eri mieltä, lisäksi puikoilla ja virkkuukoukulla saa paljon kivaa aikaiseksi. Vaikka itse tuotosta tuskin tulee koskaan käytettyä, oli aikaisemmassa tekstissäni mukana olleen harmaan kypärämyssyn virkkaaminen kivaa, sillä sen väkersi iltapuhteena.

Lapsena pidin paljon nukenvaatteiden tekemisestä sekä paperinukkien piirtämisestä, sillä niille oli helppo puuhastella kokonainen vaatevarasto kaikkine asusteineen. Ei niillä varsinaisesti voinut leikkiä eikä tullut leikityksi, itse juju oli siinä tekemisessä. Asustekokonaisuuksien suunnittelemisessa, toteuttamisessa ja leikkaamisessa vierähti mukavasti tunti poikineen. Erityisen antoisaksi touhun teki se, että kaksi vuotta nuorempi sisareni oli selkeästi minua huonompi ja hyödynsin iän suomaa etulyöntiasemaa häikälemättömästi. Tämä valitettavasti kääntyi ennemmin tai myöhemmin minua vastaan, sillä jossain vaiheessa sisareni purki turhautumisensa esimerkiksi mummiini, joka tuli auttamaan häntä ja piirsi tukevalle paperille hienoja vaatteita, jotka leikattiin irti kynsisaksilla, todella tarkasti. Näin ollen minun oli tyydyttävä omiin räpellyksiini, koska olin vanhempi ja taitavampi ja sisareni sai leikkiä vaatteilla, jotka minun silmissäni olivat kuin kaupasta ostettuja.

Vaikka nykyään naureskelen ja päivittelen hollywoodjulkkiksien pikkukoirien vaatteita ja varusteita ja mietin, kuinka aikuiset ihmiset ihan tosissaan vaatettavat koiriaan kuin pieniä nukkeja, on välillä vaikea vastustaa kiusausta koristella koirasta vielä söpömmän näköinen.

Viime jouluna lahjoja pakatessani solmin leveästä lahjanarusta rusetin Heran kaulaan, koska se näytti minusta niin suloiselta. Hera ei tästä ulkonäkönsä tuunaamisesta piitannut, mutta sain sen istumaan pienen hetken, että ennätin ikuistaa sen voidakseni jakaa kuvan netissä ja saada sille paljon ihastuneita tykkäyksiä.

Jouluaaton lähestyessä oli vuorossa perinteinen tonttulakkikuva. Koska miellä ei enää ole pieniä lapsia, joutui Hera jälleen uhrikseni. En todellakaan usko saavani yhtä paljon huomiota kuvalla, jossa istuisi parikymppiset lapset tonttulakki päässään maireasti hymyillen. Lähinnä ajatus tuosta kuvasta asettuu nolon ja pelottavan välimaastoon.

Tää on kyllä jo kaiken huippu

Viimeisin repsahdus tapahtui vain pari päivää sitten, kun eräs koirakaverini lähetti minulle kuvan koiralle neulotusta kypärämyssystä. Minusta Heran elämä ei olisi täydellinen ilman tuota pipoa ja kuvan nähtyäni kipasin käsityökorille. Olin todella tyytyväinen parin tunnin päästä käsissäni olleeseen lopputulokseen.

Hera ei ollut. Se jämähti seisaalleen ja riiputti päätään kuono melkein lattiassa kiinni, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin armahdin sen ja kiikutin pipon samaan kasaan muiden tarpeettomien tekeleiden seuraan.

Hyppy tuntemattomaan

Pomponrahkan pitkospuut

Tavallisten kävelyiden ollessa Heran mielestä varsin tylsää puuhaa, olemme koirapuistovierailuiden ja mökillä juoksentelun ohessa käyneet metsälenkeillä, jolloin se saa juosta vapaana. Yksi suosikkipaikkamme on kotimme lähistöllä oleva ulkoilualue, jossa voi kiertää kävelylenkin, joka suurimmalta osalta kuljetaan pitkospuita pitkin. Metsä on kosteaa lehtomaista ja lenkin käännekohdassa kävellään pitkä tovi aidon suomaaston läpi. Hera kulkee meidän välissämme ja koettaa innokkaasti päästä ensimmäisenä kulkevan ohitse. Muutaman kerran se on yrittänyt astua polulta sivuun vain havaitakseen, että alusta upottaa ja on märkää. Suolla kasvaa suopursuja, sammalta ja syksyisin voi löytää karpaloita, ellei joku ole niitä ennättänyt käydä korjaamassa parempaan talteen.
Toinen lenkkimaasto on lentokentän viereinen metsäalue, jossa valitettavasti usein pörräävät motocross-ajajat, joiden polut ovat piirtäneet hiekansekaiseen metsämaahan syviä ajouria.

Lentokentän metsässä on paljon syvänteitä, joissa on vettä. Osa lammikoista on ihan pieniä, osa taas isohkoja. Kuivan kauden sattuessa osa lammista on kokonaan kuivuneita, mutta sopivan runsassateisena kesänä suurin hiekkapohjainen lampi on välillä jopa uimareiden käytössä.

Hera oli vapaana ja nuuski innoissaan erään jyrkkäreunaisen lammen rantavettä. Vesi oli mustaa, turpeen ja humuksen sekaista velliä. Kielsimme sitä menemästä pitemmälle, sillä emme tienneet, kuinka syvä tuo lammikko oli. Yhdessä kohtaa ranta oli loiva, ja koira jolkotti sinne. Veden rajassa oli kaatunut puunrunko, puoliksi maahan uponneena. Hera loikkasi rungon yli toiselle puolelle, jossa oli kosteaa, mustaa mönjää.

Hera pulahdettuaan metsälampeen

Säikähdimme sanoinkuvaamattomasti, kun tuo mönjä ei ollutkaan rantaa, vaan veden pinnalla kelluva paksu matto, jonka läpi koira humahti kadoten näkyvistä. Se pulpahti pinnalle ja itsekin säikähtäneenä alkoi kauhoa eteenpäin, kohti lammen keskustaa. Sekunnin murto-osassa mielessäni kävi, etten haluaisi mennä sen perässä, sillä pelkäsin, että en pääse enää ylös vaan juutun pohjamutaan. Onneksi Hera kääntyi ja ui rantaan. Se oli yltä päältä mädäntyneen lehtisilppeen peitossa ja haisi käyneeltä kompostilta.

Time in a bottle

Vakiokoirapuistossani törmäsin erääseen rouvaan, joka tuli sinne Heraa muutaman kuukauden nuoremman tiibetinterrietin kanssa. Hera ja Peppi löysivät yhteisen sävelen heti ja ovat olleet ylimmät ystävykset siitä lähtien. Jos puistossa on muitakin koiria, ei Hera välttämättä leiki muiden kuin Pepin kanssa. Ja päinvastoin.

Joskus ollessamme jossain ihan muualla ja satun sanomaan sanan, joka kuulosta vähän Pepiltä, Hera valpastuu ja alkaa katsella innoissaan joka suuntaan.

Koska koirat viihtyvät niin hyvin keskenään ja monesti olemme puistossa kahdestaan, tulee väistämättäkin juteltua niitä näitä. Syksyn, talven ja kevään aikana tapailimme puistossa melkein päivittäin. Välillä kului muutama päivä, kun jompikumpi ei ollut ehtinyt puistoon ja kun jälleen tapasimme, minua lämmitti, kun Pepin emäntä ensi sanoikseen puistoon tullessaan totesi, että hän niin toivoi meidän olevan siellä. Monesti lähtiessämme tulimme kiittäneeksi toisiamme seurasta ja hetkestä, jolloin juttelimme pois kaikki arjen surut ja murheet.

Hera vahtii muiden leikkejä koirapuistossa.

Noina iltapäivän tunteina kertoilimme vähitellen toisillemme perheistämme, lapsista, kesäharrastuksista, töistä ja elämästä. Huomasin viihtyväni mainiosti itseäni parikymmentä vuotta vanhemman naisen seurassa. Ikäero ei tuntunut juttua haittaavan, sillä saatoimme jopa puhua lapsistamme, vaikka omani ovat juuri aikuistumassa ja hänen jo keski-ikäisiä, omine lapsineen. Tuiki tuntemattomalle ihmiselle, jonka etunimeä en tiennyt, tuli kerrottua asioita, joista ei yleensä tule puhetta kuin aivan läheisimpien kanssa.

Istuimme erään kerran jälleen toppatakeissamme ja pipot syvälle päähän vedettyinä puiston penkillä, vieretysten, koirien painiessa muutaman metrin päässä. Jostain syystä puhe siirtyi vanhempiimme ja kerroin äitini kuolleen vajaa vuosi sitten. Rouva puolestaan kertoi menettäneensä läheisensä traagisella tavalla. Murehdimme yhteen ääneen sitä, kuinka pahalta odottamattomat poismenot tuntuvat ja vaikka läheisen kuoleminen on aina kova paikka, on silti onnellista, mikäli siihen jollain tapaa saa valmistautua.

Joskus sitä väsähtää...

Hän kertoi minulle koskettavasti, kuinka hän oli saanut hyvästellä isänsä, olla mukana, kun tämä sai viimeisen voitelun sairaalapastorilta ja todistaa, kuinka kivuttomasti ja tyynesti ihminen voi siirtyä pois tästä ajasta.

Istuimme hetken, me nimettömät koiranomistajat, kevättalven hämärässä puiston kostealla penkillä kyyneliä pyyhkien. Lähtiessämme kiitimme toisiamme seurasta tavallistakin lämpimämmin ja tiesin, että vaikka aikaa ei voi säilöä pulloon myöhempää käyttöä varten, muistojen täyttämää rasia on kevyt kantaa ja lohdullista avata aina, kun tuntee sitä tarvitsevansa. 

Iltasella puistossa

Koirapuistoista suosikikseni on kaikkien yritysten ja ympäri ajamisten jälkeen valikoitunut toisiksi lähinnä oleva. Onneksi kotimme lähettyvillä on kaksi puistoa, koska kaikista lähin, viiden minuutin kävelymatkan päässä oleva, on melkein aina tyhjillään. Kävellen tuohon toisiksi lähimpään kestää runsaan vartin, mutta laiskana ihmisenä ja mukamas kiireisenä, hurautan sinne melkein poikkeuksetta autolla.

Minun on tapana käydä siellä iltapäivällä neljän ja kuuden välillä. Ja koska me olemme tapojemme orjia, olen tutustunut moneen samanaikaisesti kävijään. Jotkut käyvät satunnaisesti, toiset vähän useammin. Suurimman osan kanssa jutustellaan varovaisesti tunnustellen koirista.

Välillä ei sielläkään ole tuona ajankohtana seuraa ja kun harmittelin tätä eräälle toiselle koiranomistajalle, hän kertoi, että iltaisin seura on taattu. Niinpä päätin poiketa tavoistani ja lähdin puistoon muutamaa tuntia myöhemmin.

Joskus voi seuraa olla paljonkin

Tyhjään puistoon tuli samalla ovenavauksella toinen koira omistajineen. Kello oli seitsemän. En ehtinyt sanoa kuin hei, kun tämä jo kaivoi soivan puhelimen taskustaan. Tervehdittyään soittajaa hän laski puhelimen korvaltaan ja kysyi yllättäen koirani nimeä. Ällistyneenä en voinut kuin vastata, Hera.

Tämän jälkeen nainen jatkoi puheluaan ja kertoi, että muita ei ole vielä tullut, mutta täällä on yksi uusi, Hera. Sitten hän lisäsi saaneensa tekstarin ja että Tassu on tulossa, vartin päästä.

Kymmenisen minuutin sisällä paikalle oli tullut puolentusinaa koiria ja heidän omistajiaan. Keskustelu kävi vilkkaana ja velloi laidasta laitaan. Joku tiesi kertoa, että Masa oli lomalla, eikä siksi tulisi tänään ja Peku sukuloimassa Keski-Suomessa. Sakua ei kukaan ollut nähnyt vähään aikaan, mikä oli hyvä, sillä sen idiootimpaa sai hakea.

Ymmärsin, että tämä porukka oli tiivis ja tarkkaan järjestäytynyt. Se tekstitteli keskenään puistoon tuloaikojaan ja tiedotti, kuka milloinkin oli paikalla. Totesin, että olen ulkopuolinen enkä toisaalta tuntenut paloa työstää itseäni heidän joukkoonsa, etenkin, kun olin poikkeuksellisesti liikkeellä niin myöhäiseen ajankohtaan.

Huikatessani heille heit huomasin, kuinka kaipasin niitä omia koirakavereitani ja sitä seuraa, jonka kanssa kulutin aikaa iltapäivisin, runsaan tunnin kerrallaan.

Pommikone

Hei leikitään!

Koirapuistot ovat pääsääntöisesti siistejä, sillä jokainen vastuullinen omistaja korjaa koiransa jätökset roskikseen tai kompostiin aitauksessa sitä varten olevalla lapiolla. Monissa puistoissa on myös aitaan kiinnitetty kakkapussiteline. Valitettavasti löytyy myös niitä, jotka eivät näin tee ja usein kävelenkin lapio kädessäni ympäri aitausta keräillen muiden koirien jätöksiä. Joissakin koirapuistoissa osa aluetta on metsikköä, jonne koirien kasat helposti katoavat, eikä niitä aina löydä, vaikka kuinka tuijottaisi kyykkivää koiraansa samalla kun hamuaa lapiota käteensä ja alkaa kävellä kakkivan koiransa suuntaan. Pimeänä vuodenaikana läjän löytäminen voi olla mahdotonta, mikä osittain selittää sen, miksi kasoja löytyy.

Osa aitauksista jaettu kahtia eli niissä on oma puolensa pienille ja isoille koirille. Mikäli seuransa voi valita, menen aina Heran kanssa isojen puolelle, sillä siellä leikit ovat enemmän Heran mieleen. Heran leikit saattavat välillä äityä aika railakkaiksi ja koska se aidon terrierin tavoin ärisee ja murisee leikkiessään, eivät kaikkien pienten kanssakoirien omistajat arvosta tätä ja luulevat Heraa vihaiseksi. Jos pieni leikkikaveri vielä sattuu olemaan pitkäkarvainen, Hera on täysin pitelemättömissä. Se tuljuttaa ja nujuuttaa kaveriaan turkista ja pitää kamalaa meteliä.

Näin ollen isojen aitaus on kaikkien kannalta parempi valinta. Isot koirat myös pääsääntöisesti sietävät Heran rajuja leikkejä eivätkä hyökkää näykkien kimppuun, kuten välillä pienempien kavereiden kanssa tapahtuu.

Kävin Turun keskustassa, Kupittaan puistossa olevassa koirapuistossa jossain vaiheessa aika usein. Eräs usein samanaikaisesti siellä ollut iäkkäämpi rouva koiransa kanssa tervehti meitä aina iloisesti ja totesi, että sieltä se pommikone tulee. Heran lempinimen perustana oli se, että se mitään pelkäämättä tunkee itseään paljon isompien koirien leikkeihin, kasan alimmaiseksi. Se seisoo takajaloillaan ja yrittää saada otteen kookkaan kaverin niskavilloista, pinkoo ympäriinsä laukkaavien jättiläismäisten kavereiden perässä niin kovaa, kuin tappijaloista lähtee. Pienen kokonsa puolesta Hera pystyy tekemään äkkikäännöksiä ja oikaisemaan sisäkaarretta pitkin, jolloin se pysyy muiden vauhdissa.

Jos kukaan ei sattuisi korvaansa lotkauttamaan Heran leikkiyrityksille, se hakee suuhunsa kepin ja alkaa juosta karkuun. Se on pettämätön keino saada muut jahtaamaan itseään.

Seuraa vailla, tositarkoituksella

Koirapuistot ovat varsin mielenkiintoisia paikkoja. Paitsi silloin, kun seuraa ei ole. Tällöin Hera juoksentelee hetken ympäriinsä nuuhkimassa viimeisimmät uutiset, minkä jälkeen koetan saada sitä innostumaan kepin noutamisesta. Tämä on hauskaa noin kahden heiton verran, jos senkään.

Mennäänkö pois, mulla on tylsää...

Tämän jälkeen se tuijottaa toiveikkaana kaikkia lähestyviä ihmisiä, etenkin jos he kulkevat koiran kanssa. Mikäli mahdollinen leikkikaveri kävelee ohitse puistoon tulematta, Hera jää hiljalleen itkemään portin luo. Tällöin ei auta muu kuin kytkeä koira ja lähteä kävelylle puistossa telmimisen sijaan.

Syksystä kevääseen, jolloin emme ole mökillä edes viikonloppuja, olen tehnyt tuttavuutta monien lähialueen puistojen kanssa. Kotimme lähellä parin minuutin kävelymatkan päässä on pieni koira-aitaus, jossa valitettavasti ei useinkaan ole seuraa. Tämän vuoksi olen laajentanut reviiriä ja autoillen kartoittanut puistoja lähellä ja kauempaa. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta, että on ajanut vartin verran koirapuistoon, joka ammottaa tyhjyyttään.

Heralla on omalaatuinen tapa tappaa aikaa...

Seuraa löytyy useimmiten, mikäli osaa ajoittaa käyntinsä iltapäivän tunteihin, jolloin ihmiset ovat palanneet töistä. Toinen varma koirapuistoaika on illalla, kahdeksan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole Heran mieleen, se ei malta odottaa eikä ymmärrä, jos sille sanoo, että mukavaa on tiedossa myöhemmin.

Koirapuistoissa tulee jutusteltua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja olen tavannut monta mukavaa koiranomistajaa, joiden kanssa on tullut puhuttua muustakin kuin koirista, vaikka koirat ovat se tavallisin aihe, mistä jutella ventovieraan kanssa.

Säännöllisesti jossain puistossa vierailtuaan alkaa koirat ja niiden omistajat tulla tutuiksi, vaikkei heitä tunnistakaan muuten kuin koiran perusteella.

Niin metsä vastaa…

Kun Hera oli saanut ensimmäisen rokotuksensa 12 viikon iässä, päätin heti tutustuttaa sen mahdollisimman moneen koiraan ja tähän tarkoitukseen koirapuistot sopivat vallan mainiosti. Kesää lukuun ottamatta, jolloin oleilemme mökillä, Hera on saanut temmeltää koirapuistoissa melkein päivittäin.

Sen ulkoiluttaminen on pikkuhiljaa muovautunut omaksi rutiinikseen. Aamulla hyppään sängystä ja käytän sen pikaisesti pissalla talon kulmalla, useimmiten yöpaitasillani. Tämän jälkeen pukeudun ja syön aamupalan, minkä jälkeen se pääsee uudelleen ulos ja teemme lenkin, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kiire on töihin ja millainen sää on, sillä Hera ei viihdy ulkona sateella. Aamun ulkoilutuksen tarkoituksena on, että se saa pissiä ja kakkia.

Töistä tullessani teen samanlaisen lyhyehkön pikalenkin. Myöhemmin iltapäivällä on pitemmän ulkoilun vuoro, tällöin käyn joko pitkällä kävelyllä tai ajan koirapuistoon ja toivon koko matkan, että siellä olisi seuraa. Parhaimmat koirapuistokeikat venähtävät reilusti toiselle tunnille.

Illalla on sitten parit pissitykset, minkä jälkeen se nukkuu sikeästi koko yön.

Hera jakaa ulvovan mielipiteensä, tällä kertaa päiväsaikaan

Paitsi kun jostain kuuluu hälytysajoneuvon sireeni, jota on pakko haukkua, minkä jälkeen auton ääneen vaiettua Hera nostaa kuononsa suoraan ylös ja ulvoo luita viiltävästi muutaman kerran. Tämän lisäksi yöllä pitää haukkua, jos ulkoa kuuluu jotain rapinaa. Pimeys on todella vaarallista.

Kesän taittuessa kohti loppuaan ja iltojen pimetessä se istuu mökin verannan portaalla ja tuijottaa pimeyteen. Valppaudesta kielii sen tanassa oleva häntä ja niskasta hännänjuureen selkärangan suuntaisesti pörhölleen nostetut karvat. Yhtäkkiä se murahtaa, sitä seuraa haukahdus, jonka kaiku toistaa vastarannalta. Tähän keskusteluun pitää tietenkin vastata, minkä jälkeen haukunta yltyy kilpalaulannaksi kaiun kanssa.