Koirapuistot ovat
varsin mielenkiintoisia paikkoja. Paitsi silloin, kun seuraa ei ole. Tällöin
Hera juoksentelee hetken ympäriinsä nuuhkimassa viimeisimmät uutiset, minkä
jälkeen koetan saada sitä innostumaan kepin noutamisesta. Tämä on hauskaa noin
kahden heiton verran, jos senkään.
 |
| Mennäänkö pois, mulla on tylsää... |
Tämän jälkeen se tuijottaa toiveikkaana
kaikkia lähestyviä ihmisiä, etenkin jos he kulkevat koiran kanssa. Mikäli
mahdollinen leikkikaveri kävelee ohitse puistoon tulematta, Hera jää hiljalleen
itkemään portin luo. Tällöin ei auta muu kuin kytkeä koira ja lähteä kävelylle
puistossa telmimisen sijaan.
Syksystä
kevääseen, jolloin emme ole mökillä edes viikonloppuja, olen tehnyt tuttavuutta
monien lähialueen puistojen kanssa. Kotimme lähellä parin minuutin kävelymatkan
päässä on pieni koira-aitaus, jossa valitettavasti ei useinkaan ole seuraa.
Tämän vuoksi olen laajentanut reviiriä ja autoillen kartoittanut puistoja
lähellä ja kauempaa. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta, että on ajanut vartin
verran koirapuistoon, joka ammottaa tyhjyyttään.
 |
| Heralla on omalaatuinen tapa tappaa aikaa... |
Seuraa löytyy
useimmiten, mikäli osaa ajoittaa käyntinsä iltapäivän tunteihin, jolloin
ihmiset ovat palanneet töistä. Toinen varma koirapuistoaika on illalla,
kahdeksan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole Heran mieleen, se ei malta odottaa
eikä ymmärrä, jos sille sanoo, että mukavaa on tiedossa myöhemmin.
Koirapuistoissa
tulee jutusteltua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja olen tavannut monta
mukavaa koiranomistajaa, joiden kanssa on tullut puhuttua muustakin kuin
koirista, vaikka koirat ovat se tavallisin aihe, mistä jutella ventovieraan
kanssa.
Säännöllisesti
jossain puistossa vierailtuaan alkaa koirat ja niiden omistajat tulla tutuiksi,
vaikkei heitä tunnistakaan muuten kuin koiran perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti