Chili con Hera

Työkaverini kotiin muutti samana päivänä, kun Hera tuli meille, valkoinen länsiylämaanterrierin pentu, joka oli vain kolme päivää Heraa nuorempi. Koska meillä kummallakin nyt oli pentukoira, päätimme käydä koiratreffeillä ja antaa niiden tutustua ja juosta metsässä vapaana.

Ensimmäinen tapaaminen sovittiin seuraavaksi viikoksi ja koska tapaus oli suurmenestys, olemme jatkaneet yhteisiä ulkolenkkejä aina, kun saamme sovitettua aikataulut yhteen, mikä harmi kyllä on aivan liian harvoin.

Hera ja Chili nauttivat toistensa seurasta, ne juoksevat rinta rinnan, pysähtyvät nuuhkimaan samaa ruohotypästä, välillä äristään ja otetaan toisesta mittaa, kunnes riita unohtuu ja matka jatkuu havuneulasten verhoamaa polkua kovaa laukkaa. Ne loikkivat toistensa yli ja jahtaavat toisiaan vuorotellen.

Chili ja Hera

Aina tapaamiset eivät kuitenkaan sujuneet onnellisten tähtien alla. Emme olleet ehtineet tavata pitkään aikaan ja vaikka kesän jälkeen sää tuntui kolealta ja syksyiseltä, päätimme lähteä samaan paikkaan, jossa aina kävimme. Rannan tuntumassa kiemurteleva metsäpolku oli autio, oletettavasti sää oli karkottanut satunnaiset muut kulkijat muuten niin suositulta ulkoilualueelta. Ajankohtakin oli kuin luotu koirien vapaana pitämiselle, sillä töittemme puolesta meillä oli aina silloin tällöin mahdollisuus käydä ulkoilemassa aamupäivällä, jolloin törmääminen toisiin ulkoilijoihin on epätodennäköisintä.

Kuin taikaiskusta pieni vihmominen lakkasi, tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti esille. Kävelimme polun ääripäähän, jossa meidän oli määrä kääntyä ja palata takaisin. Niemen kärjessä oli kallio, jolla oli isohkoja kivenmurikoita. Koirat olivat kavunneet kalliolle ketterästi, minä ähkien ja puhkien niiden perässä ja Chilin emäntä jäljessäni. Seisoin kalliolla nauttimassa näköalasta merelle Chilin ja Heran nuuhkiessa kivien kupeessa. Yhtäkkiä Chili hypähti taaksepäin ja ajattelin, että Hera näykkäsi sitä leikillään. Kiven alta kuului kiukkuista sihinää ja tajusin, että siellä oli käärme, jonka talvehtimisrauhaa koirat olivat häirinneet.

Chilin emäntä nosti koiran, joka ei aluksi vaikuttanut olevan moksiskaan, syliinsä ja lähdimme askeltamaan ripeään tahtiin kohti autoa, jonne oli runsaan vartin kävelymatka, mikäli pani joutuisasti jalkaa toisen edelle. Soitin samalla eläinlääkärille, josta neuvottiin tulemaan suorinta tietä. Autolle päästyämme koira alkoi oksentaa ja jatkoi sitä koko matkan kaupunkiin ja eläinlääkäriin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira selvisi oltuaan tiputuksessa toista vuorokautta.