Pentuja katsomaan

Sain puhelun sopivasti omana syntymäpäivänäni, kaksi päivää pentueen syntymästä. Kasvattaja kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin, mutta että hän soitti siksi, ettei jaksanut vastailla kaikkien sähköpostiviesteihin, vaan että puhelimitse asiat hoituisivat nopeammin ja joustavammin. Hän kertoi, että meille oli nyt varattuna urospentu. Hämmennyin sekunniksi ja sopersin, että narttua me kyllä olimme ajatelleet. Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus ja anteeksipyyntö: pentujen ensimmäiset vuorokaudet ovat niin intensiivisiä ja työntäyteisiä, että hänellä on univelkaa ja että vahingossa sekoitti asiat. Meille on varattuna narttupentu, jota saisi tulla katsomaan maaliskuun puolivälin paikkeilla.

Tajusin tuossa vaiheessa kysäistä, että oliko heillä asiaan vihkiytyneinä ja pitkän kokemuksen omaavina mielipidettä siitä, oliko koiriemme ikäero liian pieni, Herahan ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, sillä sen syntymäpäiviin oli aikaa pari viikkoa. Mitään estettä kasvattajan mielestä ei ollut etenkään, kun Hera ei ollut enää ihan pentu.

Odotin malttamattomana iltapäivää, jonka olimme sopineet vierailuun. Maaliskuisena maanantaina ajoimme töitten jälkeen reilun tunnin ajomatkan ja saavuimme perille tavoillemme uskollisina hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Soitin heidän kulmilleen päästyämme ja kysyin, saimmeko tulla vähän aikaisemmin, mikä sopi kasvattajalle mainiosti.

Omakotitalon ovesta astuessamme meitä tervehti lauma aikuisia koiria, yksi juoksi ympärillämme, toinen kerjäsi taputuksia, kolmannella oli suussaan iso nalle, jota se esitteli innokkaana. Saimme kuulla, että tuolla koiralla oli aina tapana hakea suurin mahdollinen pehmolelu, kun se halusi tervehtiä vieraita. Istuuduin jakkaralle riisumaan kenkiäni, kun syliini änkesi yli kolmekymmenkiloinen hellyydenkipeä koira. Labradorit olivat toivottaneet meidät tervetulleiksi.

Värillä ei ole väliä

Kun olimme päättäneet hankkia toisen koiran, emme oikeastaan miettineet lainkaan sitä, etteikö se olisi labradori. Eniten päänvaivaa aiheutti ajankohta, sillä halusimme sen mahdollisimman lähellä loman alkamista, touko-kesäkuun vaihteeseen. Toinen seikka, johon myös oli otettava kantaa, oli koiran väri.

Labradorinnoutajia on kolmea väriä: perinteisten mustan ja keltaisen rinnalle on noussut ruskea, joita vielä muutama vuosi sitten näki todella harvoin. Nyt väri on alkanut yleistyä. Ruskeaa väriä kutsutaan maailmalla suklaaksi, meillä suomessa värin nimi on arkisempi maksanruskea.

Metsästyslinjaisissa ei käsittääkseni ole ruskeita, vaan tuo väri löytyy ainoastaan näyttelylinjaisista. En muista nähneeni kuin ohimennen ruskeaa labradoria, kaikki lapsuuteni koirat olivat joko mustia tai keltaisen eri sävyjä. Osa keltaisista oli melkein luonnonvalkoisia, toiset taas sävyltään paljon tummempia.

Meidän ruskea labradorimme 4 kk ikäisenä

Mieheni oli sillä kannalla, että se olisi musta, tai sitten keltainen. Itse haaveilin ruskeasta, varmaankin siksi, etten ollut sellaista nähnyt kuin kuvissa. Ja ruskea on minusta kaunis väri koiralle. Loppujen lopuksi totesimme, että ei sillä värillä ollut väliä, tärkeämpi seikka oli se, että koira olisi hyvältä kasvattajalta, hyvistä vanhemmista ja että se tulisi sopivana ajankohtana.

Sitten kävikin niin, että kaikki asiat loksahtivat paikoilleen, paitsi se tärkein, eli ajankohta. Meille oli varattuna ruskea narttupentu, hyvistä vanhemmista ja hyvältä vaikuttavalta kasvattajalta. Ainoa mutka matkassa oli se, että pentu olisi luovutusiässä jo huhtikuun puolessavälissä. Eli kesälomaan oli vielä aikaa. Meidän olisi löydettävä ratkaisu siihen, miten järjestelisimme työt, sillä pennun totutteleminen yksinoloon tulisi tapahtua pienin askelin, toisaalta haastetta lisäsi se, ettemme tienneet, miten Hera pentuun suhtautuisi. Pahimmassa tapauksessa niitä ei voisi jättää keskenään aikoihin.

Onneksi ratkaisu ongelmaan oli yhtä lähellä kuin itse ongelmakin. Nuorempi tyttäremme vietti juuri abikevättään, kirjoitukset olisivat ohi ja hän olisi päivät kotona lukemassa pääsykokeisiin. Näin ollen hän voisi kantaa päävastuun koirista meidän ollessamme töissä.

Laitoin heti sähköpostiviestin Muistojoen kenneliin, onnittelin pentujen syntymästä ja jäin odottamaan, että he vahvistaisivat varaukseni. Kahden päivän kuluttua kasvattaja soitti.

Kun mikään ei ole ennallaan

Elämäni ensimmäisen  blogikirjoituksen aloitin kertomalla, kuinka nuorempi tyttäremme oli mukana vanhojen tansseissa. Eilen illalla olimme nauttimassa nuorimman poikamme esityksestä. Kaksi vuotta aikaisemmin seurasimme tansseja vanhempien ylpeydellä tietämättä, että vain muutaman tunnin sisällä mikään ei olisi enää ennallaan. Kotiin päästyämme saimme puhelun. Mieheni läheinen oli sairastunut äkillisesti ja vakavasti, eikä hänen selviytymisensä ollut varmaa. Koko hiihtoloma meni kuin sumussa huonoja uutisia peläten ja hyviä toivoen.

Vaikka pahin ei tapahtunutkaan, mikään ei palannut entiselleen. Elämä muuttui toisenlaiseksi sairauden jättäessä jälkensä. Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin hengittää vapaammin ja etenimme, päivä kerrallaan, kohti kevättä ja toivoa paremmasta. Pääsiäisloman alku ei koskaan ollut tuntunut yhtä kaivatulta, kun ajattelimme saavamme vihdoinkin hetken huoahtaa.

Pitkäperjantaina äitini soitti ja panin merkille, että hän kuulosti väsyneeltä. Puhelun päätyttyä ajattelin, että pitäisi soittaa takaisin ja kysellä tarkemmin hänen voinnistaan, niin väsyneeltä hän kuulosti. Päätin kuitenkin soittaa vasta seuraavana päivänä, sillä oletin hänen lepäävän. Illalla tuli tieto, että hän oli nukkunut pois.

Äidiltäni perimät lasit

Eilen illalla, vanhojen tansseista kotiin tultuamme otin keittiön kaapista, ylimmältä hyllyltä, kaksi lasia. Ne ovat pienet kristallipikarit, joiden yläosa on hennon vihertävä. Muistan lapsena aina ihastelleeni noita laseja, jotka äitini oli perinyt omalta äidiltään. Ne otettiin esille, kun meille tuli vieraita. Hienot rouvat siemailivat likööriä noista kimmeltävistä laseista. Äitini tavaroita jakaessamme halusin itselleni jäljellä olevat kolme lasia.

Heran ensimmäinen viikko meillä

Kohotimme noissa pikareissa maljan vanhojentansseille ja äitini muistolle. Huolimatta siitä, että tämä hiihtoloman kynnyksellä oleva helmikuinen perjantai on jäänyt mieleeni päivänä, jonka jälkeen mikään ei ollut ennallaan, en muistele tuota päivää pelkästään surullisena, sillä reilun kuukauden kuluttua äitini kuolemasta meille tuli koira, melkein neljännesvuosisadan koirattoman ajan jälkeen. Vaikka joidenkin asioiden toivoisi olevan toisin, niiden ansioista olemme saaneet sellaisia asioita, joista olen joka päivä iloinen ja kiitollinen.

Joko nappaa?

Labradorinnoutajasivustolla ylläpidetään pentuvälitystä, johon kasvattajat voivat ilmoittaa astutuksista ja pentueista, mikäli heillä on vapaita pentuja. Tämä oli oiva juttu, sillä olin lähettänyt kasapäin meilejä hakuammuntana ja saanut vain kourallisen vastauksia. Muutamat ilmoittivat pentujen olevan jo varattuja, toiset sanoivat myyvänsä pennun vain harrastavaan kotiin. Aloin jo pelätä, että emme ikinä löytäisi kasvattajaa, jolla olisi vielä pentuja vapaina, sillä jokaista tulevaa pentuetta oli jonottamassa ainakin sata. Siltä minusta tuntui. Onneksi totuus oli hieman eri.

Muistojoen P-pentue muutaman tunnin ikäisenä

Sain sähköposteihini kaksi lupaavaa vastausta. Toinen oli pääkaupunkiseudulta ja toinen Raaseporista, Muistojoen kennelistä. Tämä jälkimmäinen viesti jäi erityisesti mieleeni, sillä siinä oli kerrottu heidän koiristaan ja toiminnastaan ja heidän näkemyksestään siitä, miten kasvatetaan terveitä ja onnellisia koiria. Pentujen tulevien kotien osalta heillä oli lähinnä vaatimuksena vain se, että omistaja sitoutuisi panostamaan laadukkaaseen ruokaan, mikä tässä kohdassa tarkoitti pitkälti raakaruokintaa, vaikkakaan mitä tiukkapipoja he eivät sanoneet olevansa. Viestin perusteella minulle tuli olo, että tämä voisi olla se oikea. Etenkin kun viestissä luki, kuinka heistä oli mukava kuulla, että meillä oli jo koira, sillä kaikista mieluiten he myyvät pentuja koteihin, joissa koirilla oli lajinomaista seuraa toisistaan.

Viestissä parhainta oli kuitenkin se, että heillä oli jo monta ennakkovarausta urospennuista, mutta että minä olin ensimmäinen narttupennun kyselijä ja mikäli haluaisin, he panisivat minut varausjonoon. Sen kummemmin miettimättä vastasin haluavani jonoon, mikä kuitenkaan ei takasi sitä, että meille tulisi pentu juuri tästä tulevasta pentueesta, sillä saattoihan olla niin, että kaikki pennut olisivat uroksia.

Alkoi jännittävä odottaminen, ja seurasin kennelin kotisivuja melkein päivittäin siinä toivossa, että sinne olisi tullut jotain uutisia, ihan mitä vain.

Odotus palkittiin hiihtoloman alkajaisiksi, kun näin, että 22.2 oli syntynyt täysruskea pentue, 6 urosta ja 5 narttua.

kuva: kasvattajan kotisivulta