Tuleeko tästä mitään?

Parin ensimmäisen päivän ajan Hera oli epäluuloinen Selmaa kohtaan. Vaikkakin jatkuva kyräily väheni ja Hera mitä ilmeisimmin oli tajunnut, että tuo jää tänne, se jatkoi hyökkäilyjä. Kun me ajattelimme tilanteen rauhoittuneen, Selma kulki liian läheltä Heraa tai muuten vain rikkoi sen henkilökohtaista ilmatilaa, jolloin Hera ärähti ikävän oloisesti.

Hera-riiviö

Eikä kiusanteko rajoittunut vain noihin tilanteisiin. Kun Selma nukkui, mitä se luonnollisestikin teki pitkiä toveja useamman kerran päivässä, Hera kävi tuuppimassa sitä kuonollaan. Ja jos Selma ei herännyt, Hera otti napakan otteen sen niskanahasta tai kyljestä ja alkoi nyhtää ja nujuuttaa. Kieltäminen ei auttanut, Hera teki pienen kunniakierroksen ja palasi tuijottamaan nukkuvaa pentua.

Rauhallisimmat hetket olivat ne, kun lähdin Heran kanssa ulos, lenkille tai puistoon, jolloin se sai purkaa energiaansa ja Selma sai nukkua hetken kenenkään häiritsemättä.

Hereillä ollessaan Selma hakeutui ensimmäisenä päivänä löytämäänsä turvasatamaan, kirjahyllyn alimmalle hyllylle, jonka olimme tyhjentäneet ennen sen tuloa.

Selma kirjahyllyssä

Kolmannen päivän kääntyessä iltaan mieheni puki sanoiksi sen, mitä olin hiljaa mielessäni pelännyt, entäpä jos nämä ei tulisikaan toimeen. Jos Hera ei suvaitsisi pentua ja tilanne vain pahenisi? Ikuisena optimistina sanoin miehelleni, että ei ollut kulunut kuin pari päivää, kyllä tilanne ajan kanssa muuttuisi. Vakuuttelin, että kaikki kääntyisi parhain päin, vaikka sisimmässäni pelkäsin, mitä tuleman pitäisi. Tunsin voimattomuutta ja toivottomuutta. Syyttelin itseäni siitä, että olin ollut niin malttamaton ja ottanut toisen koiran, kun Hera oli vain vähän yli vuoden ikäinen.

Istuskelimme olohuoneen sohvassa ja katsoimme televisiota. Selma nukkui muutaman metrin päässä lattialla, siinä kohdassa, jota Hera ei kokenut omakseen. Kaikki muut paikat, johon Selma yritti, Hera omi juoksemalla niihin ennen Selmaa.

Selma nukkuu tuolin alla

Hera tassutteli tavoilleen uskollisena nukkuvaa Selmaa kohti. Olin juuri komentamaisillani sitä napakasti, mutta maltoin hetken ja katsoin, mitä se aikoi. Hera pysähtyi ja nuuhki nukkuvaa Selmaa. Sitten se kiersi toiselle puolelle ja nuuhki varovasti. Ajattelin sen seuraavaksi aloittavan tavanomaisen herättämisoperaation, mutta se peruutti, kääntyi ympäri ja kipitti määrätietoisin askelein eteiseen.

Parin sekunnin päästä Hera palasi suussaan sen lempilelu, punainen vinkulelu, jota se oli hoitanut pentunaan ekojen juoksujen yhteydessä olleen valeraskauden aikana. Se askelsi Selman luo ja laski lelun varovaisesti suustaan aivan nukkuvan Selman viereen, minkä jälkeen Hera hyppäsi vieressä olevaan nojatuoliin, kiepahti muutaman kerran ja pani maate.

Tuuppasin miestäni kylkeen, sillä en kyennyt sanomaan mitään, ettei ääneni olisi paljastanut kyyneleiden nousseen silmiini. Katsoimme ääneti nukkuvia koiriamme, eikä minun tarvinnut pukea sanoiksi sitä, kuinka helpottuneeksi itseni tunsin. Ja hölmöksi, sillä kukapa sitä nyt koiriensa takia liikuttuisi…

Tervetuloa

Kotimatka Selman kanssa sujui ongelmitta. Se nukkui jaloissani olevalla huovalla, eikä itkeskellyt, niin kuin Hera oli tehnyt, kun haimme sen kotiimme noin vuosi aikaisemmin.

Ennen kotiin tulemista teimme pienen pysähdyksen muutaman koiratarvikeliikkeeseen, joihin olimme saaneet pentupaketin mukana alennus- ja ilmaisnäytekuponkeja.

Nostimme Selman auton viereen nurmikolle, jotta se pissisi. Tytär vahti koiraa ja minä kipaisin pikapikaa liikkeeseen, vilautin saamiamme kuponkeja ja sain mukaani pussillisen pennuille tarkoitettuja raakaruokapullia. Lisäksi mukaan tarttui joitakin näytepakkauksia ja kylkiäisiä. Pääasia oli, että meillä olisi ruokaa muutamaksi päiväksi.

Alku vaikutti lupaavalta

Soitin matkan varrelta kotiin ainakin kolme kertaa ja kuvailin miehelleni, kuinka ihana pentu on samalla kun pidin hänet ajan tasalla siitä, milloin olisimme perillä, jotta he ehtisivät käyttää Heraa ulkona. Mitä lähemmäksi tulimme, sitä suuremmaksi jännitys kohosi. Miten Hera ottaisi pennun vastaan.? Olin lukenut, että koirat kannattaisi tutustuttaa toisiinsa neutraalilla maalla eli esimerkiksi pihalla. Nämä viisaat neuvot unohtuivat siinä innostuksen huumassa ja kannoimme pennun suorinta tietä sisälle. Selma oli sylissäni ja Hera loikki ympärilläni takatassuilla seisten koettaen saada kosketusta tuohon ihmeelliseen otukseen, jonka toimme sen reviirille.

Selma simahti ruokakipon viereen

Olohuoneen lattialla meni hyvin pari minuuttia, kunnes Hera ärähti.

Koko sen iltapäivän ja illan se kyöräsi Selmaa, vahti tavaroitaan ja hyökkäili, näykki ja oli kaikin puolin kärttyisä pelkästä pennun läsnäolosta. Selma ei saanut liikahtaa, puhumattakaan siitä, että se olisi saanut edes katsoa Heran leluja.

Nyt se nukkuu...ihme tyyppi

Selma vaikutti päällisin puolin varsin rauhalliselta, vaikka se oli varmaan aika hämmentynyt uudesta paikasta ja saamastaan kohtelusta. Saatuaan mahansa täyteen se nukahti ruokakipon viereen, uupuneena kaikesta uudesta. Hera hiipi sen viereen, nuuhki sitä epäluuloisesti ja pani makuulle vähän matkan päähän sopivasta tarkkailuasemiin, mikäli pentu heräisi. Meille oli laskeutunut kauhun tasapaino…

Vihdoinkin

Lopultakin koitti se päivä, kun saisimme hakea Selman kotiin. Itse asiassa olimme sopineet hakevamme sen pääsiäisenä, tarkemmin kiirastorstaina 17.4.2014. Mutta kun kasvattaja oli siellä käydessämme sanonut, että pentuja alettaisiin luovuttamaan jo edeltävästä lauantaista ja että pääsiäinen tulisi olemaan nonstoppina pentujen luovutuksia, sovimme, että hakisimme Selman kotiin maanantaina 14.4.

Sunnuntaina tunsin, kuinka kurkkuni alkoi särkeä, nenä oli tukossa ja olo oli kaikin puolin ikävä. Illalla nousi kuume. Pelästyin, että olisin niin huonossa kunnossa, että en pääsisi hakemaan Selmaa. Mieheni lohdutti, että kyllä me se haetaan sovittuna päivänä, tavalla tai toisella.

Oloni oli aamulla aika surkea, nenä vuoti, korvat soivat ja räkä valui. Aikeissamme oli hakea koiranpentu töiden jälkeen, mutta koska en voinut mennä töihin, muutimme suunnitelmia. Nuorempi tyttäremme oli vapaalla, sillä kirjoitukset olivat päättyneet ja hän voisi pitää tauon pääsykokeisiin lukemisessa. Nappasin yhden särkylääkkeen, otin paikallisesti sieraimet aukaisevaa ainetta ja koin länsimaisen lääketieteen kaikkivoipaisuuden. Oloni parani kuin taikaiskusta. Ei kolottanut eikä pakottanut, ainoastaan ääni oli poissa ja nenä punoitti kuin puolukka.

Pakkasimme autoon itsemme, kahvitermoksen ja pentua varten huovan, vesipullon ja sanomalehteä hädän varalta ja otimme suunnan kohti Muistojoen Kenneliä, jonne meillä olisi reilun tunnin ajomatka.

Perillä kirjoitimme asiankuuluvat paperit, tutustuimme pentukansioon ja saimme perusteellisen perehdytyksen ruokintaan. Selma oli otettu muiden seurasta ja se sai lyllertää meidän jaloissamme, kun istuimme pöydän ääressä juttelemassa. Tehdessämme lähtöä kasvattaja sanoi, että antaisimme sille ruuan heti kun tulisimme kotiin. Hämmennyin hetkeksi, sillä se oli ainoa seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, meillä oli jopa mukana koiran lelu, jossa oli Heran hajua, jotta Selma saisi ensikosketuksen tulevaan koirakaveriinsa. Mutta ruuan olin unohtanut. En ollut edes tullut ajatelleeksi ottaa etukäteen selvää, mitä pennulle ensimmäisien viikkojen aikana syötetään, jotta olisin voinut ostaa sitä valmiiksi kotiin.

Sopersin jotain hämmennystä peittääkseni ja kysäisin, mitä sille pitäisi heti antaa ja jatkoin, että pysähdymme sen verran matkan varrella, että ostamme sitä samaa ruokaa.

Mietin jo, että annoinko niin vastuuttoman kuvan itsestäni, että pentu ei lähtisikään meidän matkaamme. Onneksi näin ei ollut, kasvattaja avasi pakastimen, jossa heillä oli valtavasti koiranruokaa, poimi sieltä muutaman jäisen raakalihapullan ja sanoi, että noilla pääsette alkuun.

Niine hyvinemme pakkauduimme autoon ja otimme suunnan kotiin. Tyttäreni ajoi ja pentu nukkui sylissäni koko matkan. Sydämeni oli pakahtua.

Tähtiin kirjoitettu

Ja niin lopulta koitti päivä, jolloin kuvat ilmestyivät kasvattajan kotisivuille. Tiesin, että meille tulisi lila—tyttö, joten avasin pentukuvagallerian ja aloin selata kuvia. Ensiksi esiteltiin urospennut, joilla oli P-kirjaimella alkavia miehekkäitä nimiä kuten Pehtori ja Patruuna. Narttupentujen nimet edustivat selkeästi tyttömäistä linjaa: Priscilla, Prunelle, Penelope, Pandora ja Pernilla. Kunkin nimen lisäksi kuvan vieressä oli myös värikoodi, jolla pentu oli tunnistettu. Koetin olla katsomatta värikoodia ja miettiä kuvien perusteella, mikä oli minusta suloisin. Uroksista silmääni miellyttivät Patruuna ja Patriootti, tytöistä Pernilla oli ehdoton ykkönen. Ja miten ihmeissäni olinkaan, kun juuri yksi ja ainoa valitsemani tyttö oli juuri se narttu, jota meille oli kaavailtu.

Muistojoen Pernilla (lila tyttö)

No, sattumiahan aina tapahtuu, joten huusin mieheni katsomaan pentujen kuvia. En ollut paljastanut hänelle edes pennun värikoodia, jotta hän ei millään tapaa voisi ennakkoon tietää, mikä pennuista oli meidän. Hän myös katsoi ensimmäiseksi uroksien kuvat ja totesi, että meillä oli sama maku, sillä hän olisi valinnut juuri ne kaksi, jotka minua miellyttivät.

No, siirryimme narttupentuihin. Hän tiiraili niitä aikansa ja sanoi, että valinta on vaikea, mutta yksi on ehdottomasti yli muiden: lila.

Mielestäni kyse ei enää ollut sattumasta, vaan siitä, että juuri oikea pentu valikoitui meidän koiraksemme.  Kun hehkutin tätä uskomatonta etiäistä ja olin jo kallistumassa johdatuksen ja taivaankappaleiden tienneen tämän ennestään, mieheni toppuutteli minua ja sanoi, että kyse on vain ja ainoastaan sattumasta. Ei muusta. Ja että minä olin tiennyt pennun värin entuudestaan, enkä näin ollen voinut olla puolueeton. Ja että kaikista paras olisi, jos en missään nimessä mainitsisi kenellekään siitä, miten jo ennalta oli päätetty, että juuri tämä koira tulee meille. Että se tiesi jo etukäteen, mikä koti sitä tarvitsisi. Täydellisestä aasinleiman saamisesta ei puuttuisi kuin se, että julkisesti toitottaisin uskovani horoskooppehin ja joulupukkiin.

Luonnollisestikin kyse ei ollut kuin sattumasta, kasvattaja oli valinnut meille pennun, jonka kuva vaikutti meistä kaikista suloisimmalta. Piste. Mutta en halunnut myöntää tätä ääneen, sillä olisin joutunut samalla myöntämään puheeni siitä, että tuo koira tiesi, mihin perheeseen sen piti tulla, hölmöläisien höpinöiksi. Sen sijaan sanoin, että nyt olisi pikapikaa keksittävä kutsumanimi Muistojoen Pernillalle.

kuva kasvattajan kotisivulta

Eihän noista ota selvää

Vierailulla käytyämme minun oli tyydyttävä odottelemaan lisätietoja siitä, mikä pentu meille tulisi. Muistona vierailustamme meillä oli vain muutama kuva. Suurin osa oli epätarkkoja, koska emme voineet käyttää salamaa, sillä pennut olisivat voineet säikähtää sitä, eikä se varmaankaan olisi ollut kovin hyvä pienten silmille. Onneksi kasvattaja otti kuvia pentueesta ja julkaisi niitä kotisivullaan, jossa oli pentukuvakansio, johon tulisi noin kuuden viikon ikäisistä pennuista naama- ja profiilikuvat ja ne esiteltäisiin niiden virallisilla kennelnimillä.

Me emme vieläkään tietäneet, mikä pentu meille tulisi, sillä kasvattaja oli sanonut meidän siellä käydessämme, että he halusivat tavata kaikki pennunostajat ja jutella heidän kanssaan siitä, millaisen tarpeeseen pentua on ajateltu ja mitä ajatuksia koirasta uudella omistajalla olisi. Joku panostaa näyttelyihin, toinen aktiiviharrastamiseen, kolmas haluaa kotikoiran. Yksi tästä pentueesta oli käsitykseni mukaan menossa diabeteskoiraksi, joten sopivimpien koirien ja perheiden yhdistäminen ei varmaankaan ollut se kaikista helpoin tehtävä. Kasvattajan mukaan vasta juuri luovutuksen kynnyksellä osasi parhaiten sanoa, mikä pennuista esimerkiksi olisi soveltuvin näyttelykoiraksi.

Nyt jäimme odottamaan tietoa siitä, mikä pennuista meille tulisi ja millaiset esittelykuvat verkkoon ilmestyisivät.

Olin niin malttamaton ja innoissani, että minun oli lähetettävä sähköpostia ja kysyttävä, milloin pennut olisi jaettu ja milloin kuvat tulisivat. Sain vastausviestin, että kuvat tulisivat viikon sisällä ja että meille muuttaisi lila pentu. Eli siis se narttu, jonka hännässä oli lilanvärinen tiplu. Avasin heti ottamani kuvat ja koetin tiirailla, näkyisikö jonkun pienen makkaran hännänpäässä tuon värinen tiplu, mikä sinänsä oli aivan hölmöläisen puuhaa, sillä kuvissa näkyi kasa pieniä tassuja ja nassuja ja häntiä. Ja vaikka olisin erottanutkin meille tulevan pennun, en olisi tästä tiedosta koostunut paljoakaan, sillä ne kaikki olivat tuossa kolmen, neljän viikon ikäisinä aika samannäköisiä pentulaatikon lattialla mönkiessään.

Pentuja katsomassa

Luna

Muistojoen Harmonialle eli Lunaksi kutsutulle nartulle ja Kiparimäen Damianolle eli Nelsonille syntyi helmikuussa yhdentoista pennun lauma, kaikki ruskeita. P-pentueeksi kutsuttu oli laskujeni mukaan kasvattajan 16. pentue.

Nelson

Pentuhuoneessa mönki lattialla ruskeita pötkylöitä siellä sun tällä. Niiden mamma oli poissa aitauksesta, sillä tarkoitus oli vähitellen opettaa pennut kiinteään ravintoon ja pois rintaruokinnasta. Emä istui meidän vieressämme aitauksen toisella puolella seuraten tiiviisti, mitä sen pennuille tehtiin. Sain ottaa syliini yhden. Se pieni olento oli avuttomuudesaan aivan liikaa, enkä tiennyt, mitenpäin olisin ollut. Jokaisella pennulla oli hännässään pieni väritiplu, jotta ne kyettiin tunnistamaan ja pitämään erillään.

Aikamme pentuja ihasteltuamme joimme kahvit ja juttelimme koirista, pennun hoidosta ja vähän muustakin. Aluksi minua jännitti, sillä tiesin kasvattajan arvioivan meitä, mutta tämä jännitys hälveni muutamassa minuutissa, sillä koin, että meidät oli hyväksytty, sillä keskustelimme lähinnä käytännön asioista. Tässä yhteydessä tulin kysyneeksi, mitä pentu maksaa, sillä tämä tärkeä, vaikkakin sinänsä sivuseikka, oli jäänyt minulta täysin tiedustelematta. Maksoin pennun käsirahan ja kuitin saatuamme aloimme tehdä lähtöä. Meiltä kysyttiin, halusimmeko jäädä katsomaan, kun pennut saisivat ruokaa, mutta tiesimme kellon kallistuneen jo ehtoon puolelle ja meillä olisi vielä ajomatka kotiin.

Lähtiessämme kävin vielä kurkkaamassa pentuja ja pidin yhtä hetken sylissäni. Kun sitten laskin sen takaisin lattialle, tein sen niin huolimattomasti, että varmaankin tottumattomasta käsittelystäni hätääntynyt pentu alkoi rimpuilla ja pudotin sen lattialle, onneksi vain muuttaman kymmenen sentin korkeudelta. Pentu taisi säikähtää pahanpäiväisesti, sillä se päästi kamalan parkaisun ja jäi itkemään. Kauhistuin ja huomasin muidenkin vähän säikähtävän, sillä kasvattaja katsoi heti, mikä väritiplu pennulla oli hännässään, jotta he voisivat seurata sen vointia illan mittaan.

Kotiin päästyämme lähetin heti sähköpostiviestin ja tiedustelin pennun vointia. Onneksi kaikki oli hyvin ja kasvattaja viisaana ihmisenä ei moittinut edes vahingon tapahduttua, vaan lohdutti ja sanoi, että minä se tässä taisin pahimmat traumat saada.

vanhempien kuvat kasvattajan kotisivulta 

Joko nappaa?

Labradorinnoutajasivustolla ylläpidetään pentuvälitystä, johon kasvattajat voivat ilmoittaa astutuksista ja pentueista, mikäli heillä on vapaita pentuja. Tämä oli oiva juttu, sillä olin lähettänyt kasapäin meilejä hakuammuntana ja saanut vain kourallisen vastauksia. Muutamat ilmoittivat pentujen olevan jo varattuja, toiset sanoivat myyvänsä pennun vain harrastavaan kotiin. Aloin jo pelätä, että emme ikinä löytäisi kasvattajaa, jolla olisi vielä pentuja vapaina, sillä jokaista tulevaa pentuetta oli jonottamassa ainakin sata. Siltä minusta tuntui. Onneksi totuus oli hieman eri.

Muistojoen P-pentue muutaman tunnin ikäisenä

Sain sähköposteihini kaksi lupaavaa vastausta. Toinen oli pääkaupunkiseudulta ja toinen Raaseporista, Muistojoen kennelistä. Tämä jälkimmäinen viesti jäi erityisesti mieleeni, sillä siinä oli kerrottu heidän koiristaan ja toiminnastaan ja heidän näkemyksestään siitä, miten kasvatetaan terveitä ja onnellisia koiria. Pentujen tulevien kotien osalta heillä oli lähinnä vaatimuksena vain se, että omistaja sitoutuisi panostamaan laadukkaaseen ruokaan, mikä tässä kohdassa tarkoitti pitkälti raakaruokintaa, vaikkakaan mitä tiukkapipoja he eivät sanoneet olevansa. Viestin perusteella minulle tuli olo, että tämä voisi olla se oikea. Etenkin kun viestissä luki, kuinka heistä oli mukava kuulla, että meillä oli jo koira, sillä kaikista mieluiten he myyvät pentuja koteihin, joissa koirilla oli lajinomaista seuraa toisistaan.

Viestissä parhainta oli kuitenkin se, että heillä oli jo monta ennakkovarausta urospennuista, mutta että minä olin ensimmäinen narttupennun kyselijä ja mikäli haluaisin, he panisivat minut varausjonoon. Sen kummemmin miettimättä vastasin haluavani jonoon, mikä kuitenkaan ei takasi sitä, että meille tulisi pentu juuri tästä tulevasta pentueesta, sillä saattoihan olla niin, että kaikki pennut olisivat uroksia.

Alkoi jännittävä odottaminen, ja seurasin kennelin kotisivuja melkein päivittäin siinä toivossa, että sinne olisi tullut jotain uutisia, ihan mitä vain.

Odotus palkittiin hiihtoloman alkajaisiksi, kun näin, että 22.2 oli syntynyt täysruskea pentue, 6 urosta ja 5 narttua.

kuva: kasvattajan kotisivulta

Takaisin koulunpenkille

Lomalla voi tehdä mitä vaan

Viime kesä ei ollut yhtä helteinen eikä töihin palaaminen tuntunut siltä osin mitenkään vastenmieliseltä, vaikka lomalla siirtynyt vuorokausirytmi ja yleinen aktiivisuustaso vaatisi jälleen kovalla kädellä tehtävän ryhtiliikkeen.

Ainoa asia, joka jännitti, oli se, miten Hera pärjää. Se oli viettänyt koko kesän meidän kanssamme vuoroin mökillä vuoroin kaupungissa saaden jakamatonta huomiota kaikkialta.

Ennen lomien alkua se oli joutunut harjoittelemaan yksinoloa, joten ihan yllättävänä juttuna yksin jääminen ei tulisi. Ja olimme luonnollisestikin harjoitelleet sitä tasaisin väliajoin kesälläkin: yksin kotona pari tuntia, kun me käymme asioilla, kaupassa…ihan missä vaan.

Mökillä nukutaan päivät pitkät

Opettajan työssä päiviini mahtuu hyppytunteja, jotka aikaisemmin tuli käytettyä tuntien valmisteluun ja muuhun vastaavaan. Nyt tunnin loputtua hyppäsin autoon, ajoin kotiin tuulispäänä, ulos koiran kanssa pienelle lenkille, takaisin autoon ja juuri ajoissa seuraavalle tunnille.

Ennen lomaa Heran ollessa aivan pikkuinen laskin myös sen varaan, että vielä kotona asuva nuorempi tytär voisi jakaa hoitovastuuta, sillä hänellä lukiolaisena oli viimeisessä jaksossa myös jonkin verran hyppytunteja.

Koulun alussa suurena apuna oli vanhin tyttäremme, joka ajoitti lomansa elokuulle. Koulun lähellä asuvana hän oli aamulla vastassa, kun kaarsin parkkipaikalle, otti Heran ja sen pienen repun, johon oli pakannut päivän aikana tarvittavat varusteet. Tilanne ja tunne oli pikkuisen kuin olisi vienyt taaperon hoitotädille.

Ai tää on sun kassi vai?

Iltapäivällä tapasimme jälleen auton luona ja tytär palautti minulle onnellisen koiran, joka oli saanut nukkua hänen sängyssään, syödä kylmiä nakkeja suoraan jääkaapista ja istuskella puistonpenkillä kaikkien ohikulkijoiden ihailtavana.

Heralla oli selvä näkemys työkassistani, jonka se mitä ilmeisimmin osasi yhdistää yksinoloon. Kun kassi oli poissa, minä olin poissa, kun kassi oli kotona, minäkin olin kotona. Hera ratkaisi ongelman loistavasti, sillä se varmaan tiesi, että kasvattajalta saadussa pentuohjeessa luki painokkaasti, että pentua ei saa herättää, mikäli se nukkuu.

Sorry, mua ei saa herättää, joten sä et voi lähteä töihin

Sissielämää

Vietämme kesät mökillä, joka sijaitsee kolmen vartin ajomatkan päässä kotoamme. Mökki ei ole talviasuttava, mutta mikäli omaa sopivassa määrin sissihenkeä ja nauttii alkeellisista oloista, voi siellä viettää viikonloppuja keväästä pitkälle syksyyn.

Lähdimme pennun kanssa heti seuraavana päivänä viikonlopuksi mökille perjantaisen työpäivän jälkeen. Koko ikänsä koiria kasvattanut työkaverini sanoi, että hän ei yleensä jakele neuvoja, ellei joku niitä pyydä, sillä näkemyksiä ja koulukuntia koirien hoitamisessa on yhtä monta kuin on neuvojen antajia. Mutta yhden neuvon hän halusi antaa: pitäkää pentu vapaana, jotta sen leimautuminen alkaisi heti, sillä myöhemmin on liian myöhäistä. Luoksetulokasvatus alkaisi siis ensimmäisestä päivästä. Kuuntelin näitä viisaita sanoja, sillä halusin välttää kaikki mahdolliset Merryn kanssa tehdyt virheet.

Verannan maton reuna purkautuu mukavasti kun oikein yrittää

Viikonlopuksi tarvitsee uskomattomat määrät tavaraa, kun kaikki pitää tuoda kaupungista, juomavettä myöten. Tällä kertaa tavaraa oli vieläkin enemmän, sillä pakkasimme mukaan koiralle sen pedin, ruokaa, kipot ja muut vermeet.

Omasta pedistään se ei välittänyt tippakaan, vaan väsähdettyään se hakeutui ulko-oven lähellä olevan naulakon alla olevien kenkien ja saappaiden metsään. Jalkineiden joukkoon oli pudonnut henkarilla roikkunut hupparini. Se nukahti hupparini päälle, puoli koiraa kumolleen kaatuneen ison Kontio-kumisaappaan varren sisälle. Merkillisintä oli, että se ei edes yöllä tullut itkemään sänkymme viereen, vaan nukkui koko yön samassa paikassa.

Kuin jouluaatto

Haimme Heran kotiin torstaina 9.5 iltapäivällä. Mukaani lähtivät malttamattomina odottavat kotona asuvat kaksi nuorinta lastamme. Perillä saimme ohjeet, repullisen tavaraa ja laadimme asiaankuuluvat paperit. Kerroin kasvattajille käyneeni jo ottamassa koiralle vakuutuksen, mistä he olivat mielissään. Tyttäreni nosti koiran syliinsä, poikani laittoi sille pannan ja niin oli aika lähteä.

Saimme lämpimät onnen toivotukset, minkä jälkeen meidät patistettiin lähtemään pitkittämättä tilannetta sen kummemmin, sillä pennun muuttaminen uuteen kotiin oli heille kova paikka, vaikka niin sen pitikin mennä.

Huomasin, että minuakin alkoi itkettää, kun kasvattaja pyyhki kyyneleitään. Hän kertoi, että ne kaikki olivat kuin hänen lapsiaan ja hän vannotti, että pitäisimme yhteyttä. Minusta tuntui turvalliselta lähteä kotiin tuon uuden ihmeen kanssa, kun tiesin, että voisin soittaa milloin vain ja kasvattaja halusi aktiivisesti olla mukana seuraamassa koiran kasvua ja kehitystä.

Heran ensimmäinen päivä meillä

Hera uikutti sydäntä raastavasi koko automatkan ja tyttäreni sanoi, että meidän on vietävä se takaisin, kun se itkee. Ihmismäiseen tapaan ajattelimme, että eläin kokee kuin me, ja minun ei käy kiistäminen, ettenkö tuntenut jokaiselle äidille tuttua kouraisua sydänalasta miettiessäni, miltä minusta tuntuisi, mikäli joutuisin eroon jostakin lapsestani.

Koiran uikutus lakkasi onneksi heti meidän kotiin tultuamme. Se nuuski innoissaan kaikki paikat, pissasi lattialle, sanomalehden viereen, luonnollisestikin, ja alkoi jahdata pientä palloa, jonka löysimme kasvattajan meidän mukaamme pakkaamasta repusta, joka tyhjentäminen tuntui kuin jouluaatolta.

Ikkunanpesua ja uusiokäyttöä

Päivä sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa pentuja, soitin kasvattajalle ja sanoin, että mikäli he meidät kelpuuttavat koiranpennun uusiksi ihmisiksi, ottaisimme sen. Sovimme, että tulisimme hakemaan sitä torstaina, joka oli vapaapäivä helatorstain osuessa sille viikolle.

Meillä oli vajaat kaksi vuorokautta aikaa valmistella koiran tuloa. Tamppasin kaikki matot ja rullasin ne pois. Jouduttaakseni ajan kulumista tein suursiivouksen, sillä eihän sitä sitten enää ennättäisi, kun koira tulisi taloon. Keskiviikkoiltaan mennessä olimme pesseet lattia ja ikkunat, mikä herätti suurta hilpeyttä perheen parissa, sillä koira varmaankaan ei arvostaisi tätä panostusta rahtustakaan. En lotkauttanut korvaani eri suunnilta sateleville hyväntahtoisille naljailuille vaan jatkoin valmistautumistani pennun tuloon.

Heran emä Nanni

Sain sähköpostiini kasvattajalta pentuoppaan, jossa lueteltiin, mitä kaikkea olisi hyvä olla hankittuna ennen pennun tuloa. Olin päättänyt selvitä mahdollisimman pienin kustannuksin, minkä vuoksi suuntasin läheisen ostosparatiisin halpahalliin.

Löysin edullisen pentupannan ja remmin, kynsisakset ja kuljetuslaatikon. Vintiltä kaivoin vanhan sijauspatjan ja puuvillaisen, tummanruskean torkkupeiton. Leikkelin patjasta kuljetuslaatikon pohjalle sopivan palan ja verhoilin sen peitosta leikkaamallani kankaalla. Loput patjasta taitoin paksuksi pediksi, joka myös sai verhokseen samaa kangasta. Nyt koiralla oli peti, eikä ollut maksanut euroakaan.

kuva kasvattajalta

Se toiseksi kaunein tyttö

Keskellä olohuoneen lattiaa oli pentuhäkki ja sen laitaa vasten seisoi innosta kiljuen kolme pentua, yksi kookkaampi uros ja kaksi narttua. Hetken jutusteltuamme kysyin, saako niitä nostaa syliin ja totta kai sai.

Nostin toisen nartun mieheni laimeista vastusteluista huolimatta hänen syliinsä ja toisen omaan syliini. Urospennun tiesimme odottavan uuteen kotiin lähtöä, joten ajattelin keskittyä narttupentuihin. Kasvattajat Heidi ja Markus kertoivat, että yksi uroksista oli jo lähtenyt ja toinen matkaisi ulkomaille, minkä vuoksi se olisi heillä siihen asti, että se saataisiin rokotettua ensimmäistä kertaa. Rokottaminen oli ehtona koiran matkustusasiakirjojen kuntoon saamiseksi.

Koko Sweet Drinks -pentue

Toinen nartuista oli mitä kaunein, mustavalkoinen tyttö. He kertoivat, että sitä he eivät myy vaan ovat ajatelleet joko pitää sen itsellään tai sitten antavansa sen sijoitukseen.

Jäljellä olisi siis vain yksi pentu, sisarusparven ainoa päätä lukuun ottamatta kokonaan valkoinen ja ainoa, jolla oli mustavalkoisen värityksen lisäksi ruskeaa leuassaan ja kulmakarvoissaan.

Lähdimme parinkymmenen minuutin päästä kotiin mietteliäinä ja hämmentyneinä. Vartin ajomatka oli tavallista hiljaisempi, molemmat odottivat, että toinen sanoisi jotain. Kotonakaan emme oikein osanneet puhua asiasta, ihan kuin olisimme vältelleet koko aihetta. Ehkäpä yön yli nukkuminen olisi ainoa oikea ratkaisu. Jollain tapaa minusta tuntui myös siltä, että mikäli soittaisimme heti ja sanoisimme ottavamme pennun, vaikuttaisimme liian innokkailta ja kasvattajasta tuntuisi, ettemme olisi harkinneet päätöstä riittävästi ja näin ollen he olisivat voineet kieltäytyä myymästä pentua liian heppoisin perustein.

Huomasin, etten ollut päässyt pitkälle asian liiallisesta analysoimisesta ja pähkäilystä….en muista pohtineeni edes lasten hankkimista yhtä ongelmakeskeisesti.

kuva kasvattajalta