Pentuja katsomassa

Luna

Muistojoen Harmonialle eli Lunaksi kutsutulle nartulle ja Kiparimäen Damianolle eli Nelsonille syntyi helmikuussa yhdentoista pennun lauma, kaikki ruskeita. P-pentueeksi kutsuttu oli laskujeni mukaan kasvattajan 16. pentue.

Nelson

Pentuhuoneessa mönki lattialla ruskeita pötkylöitä siellä sun tällä. Niiden mamma oli poissa aitauksesta, sillä tarkoitus oli vähitellen opettaa pennut kiinteään ravintoon ja pois rintaruokinnasta. Emä istui meidän vieressämme aitauksen toisella puolella seuraten tiiviisti, mitä sen pennuille tehtiin. Sain ottaa syliini yhden. Se pieni olento oli avuttomuudesaan aivan liikaa, enkä tiennyt, mitenpäin olisin ollut. Jokaisella pennulla oli hännässään pieni väritiplu, jotta ne kyettiin tunnistamaan ja pitämään erillään.

Aikamme pentuja ihasteltuamme joimme kahvit ja juttelimme koirista, pennun hoidosta ja vähän muustakin. Aluksi minua jännitti, sillä tiesin kasvattajan arvioivan meitä, mutta tämä jännitys hälveni muutamassa minuutissa, sillä koin, että meidät oli hyväksytty, sillä keskustelimme lähinnä käytännön asioista. Tässä yhteydessä tulin kysyneeksi, mitä pentu maksaa, sillä tämä tärkeä, vaikkakin sinänsä sivuseikka, oli jäänyt minulta täysin tiedustelematta. Maksoin pennun käsirahan ja kuitin saatuamme aloimme tehdä lähtöä. Meiltä kysyttiin, halusimmeko jäädä katsomaan, kun pennut saisivat ruokaa, mutta tiesimme kellon kallistuneen jo ehtoon puolelle ja meillä olisi vielä ajomatka kotiin.

Lähtiessämme kävin vielä kurkkaamassa pentuja ja pidin yhtä hetken sylissäni. Kun sitten laskin sen takaisin lattialle, tein sen niin huolimattomasti, että varmaankin tottumattomasta käsittelystäni hätääntynyt pentu alkoi rimpuilla ja pudotin sen lattialle, onneksi vain muuttaman kymmenen sentin korkeudelta. Pentu taisi säikähtää pahanpäiväisesti, sillä se päästi kamalan parkaisun ja jäi itkemään. Kauhistuin ja huomasin muidenkin vähän säikähtävän, sillä kasvattaja katsoi heti, mikä väritiplu pennulla oli hännässään, jotta he voisivat seurata sen vointia illan mittaan.

Kotiin päästyämme lähetin heti sähköpostiviestin ja tiedustelin pennun vointia. Onneksi kaikki oli hyvin ja kasvattaja viisaana ihmisenä ei moittinut edes vahingon tapahduttua, vaan lohdutti ja sanoi, että minä se tässä taisin pahimmat traumat saada.

vanhempien kuvat kasvattajan kotisivulta