Kuinkas sitten kävikään?

Puoliksi suunniteltu on hyvin, tehty, sanotaan. Meillä tämä sanonta ei Selman kohdalla aivan pitänyt paikkaansa. Olimme kyllä suunnitelleet toisen koiran ottamista enemmän kuin tarpeeksi ja valmistautuneet siihen mielestämme perusteellisesti. Ja kun osoittautui, että meille tulisi pentu jo huhtikuussa, eikä vasta kesälomien alettua, olimme jopa varautuneet siihenkin. Nuorempi tytär kykenisi kaitsemaan koiria päiväsaikaan, kun olisimme töissä, sillä hän valmentautui pääsykokeisiin.

Tässä kohtaa tämä suunnitelma sitten menikin metsään. Tyttäreni ovat molemmat nopeita käänteissään ja tekevät ratkaisuja, joita he kyllä pohtivat perusteellisesti, mutta joista ei aina keskustella äidin kanssa. Päätöksistä ilmoitetaan. Niin tälläkin kertaa.

Hera mökin rappusilla, takajalat vähän harittaa...

Tiesimme, että hän suunnitteli yhteen muuttamista poikaystävänsä kanssa, mutta ajattelimme sen konkretisoituvan aikaisintaan kesällä ja viimeisintään syksyn opintojen kynnyksellä. Niinhän me luulimme. Intoa uhkuva tytär kertoi heidän löytäneen unelma-asunnon ja että muuttokuorma siirtäisi hänen tavaransa lapsuudenkodista huhtikuun alussa.

Päivä kerrallaan, ajattelin. Ja niin me teimme. Haimme Selman pääsiäisviikolla maanantaina. Onni onnettomuudessa oli se, että olin kipeä, enkä kyennyt olemaan töissä, joten Selman ja Heran vahtiminen sen viikon päivien osalta ei olisi mikään ongelma.

Sairastin aina kiirastorstaihin asti ja onneksi oloni koheni niin paljon, että kykenimme lähtemään pääsiäiseksi mökille, kuten olimme suunnitelleet.

Selma ensimmäistä kertaa mökillä, rappuselle väsähtäneenä

Aivan kuten Heran kanssa, Selmakin viettäisi siis ensimmäisen viikonloppunsa perheessämme mökillä. Tällä kertaa olimme jo paljon viisaampia kuin vuosi aikaisemmin, kun helatorstaina suunnistimme 8 viikkoa vanhan Heran kanssa mökkeilemään. Tuolloin meillä oli mukana ruuan lisäksi sänky, peitto, leluja ja muuta härpäkettä. Joita yhtäkään ei olisi tarvittu. Asian hölmöyttä alleviivasi se, että raahasin tuon ylimääräisen tavaran mökillemme, jonne jo välttämättömien tavaroiden raahaaminen on haaste, sillä emme pääse autolla perille asti, vaan kaikki, juomavettä myöten, on konkattava polkua pitkin, alas jyrkkää mäkeä, satakunta metriä. Ja sitten kammerrettava takaisin kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen ylös tuota rinnettä, mikä on raskaampaa kuin voisi kuvitella.

Koska Hera vähät välitti mukana tuomastamme pedistä ja löysi nukkumapaikan kumollaan olevasta Kontio-saappaasta, ajattelimme päästä helpommalla ja varasimme Selmaa varten mukaan vain ruokaa. Jätimme kotiin jopa sen oman lelun, jonka kasvattaja oli pannut mukaan pentureppuun. Tuon nallen tarkoitus oli lievittää koti-ikävää, sillä siinä oli sisarusparven ja emän tuttu haju. En tiedä, auttoiko se, sillä Hera omi tuon nallen heti kättelyssä ja piilotti sen visusti, pennun ulottumattomiin.

Tervetuloa

Kotimatka Selman kanssa sujui ongelmitta. Se nukkui jaloissani olevalla huovalla, eikä itkeskellyt, niin kuin Hera oli tehnyt, kun haimme sen kotiimme noin vuosi aikaisemmin.

Ennen kotiin tulemista teimme pienen pysähdyksen muutaman koiratarvikeliikkeeseen, joihin olimme saaneet pentupaketin mukana alennus- ja ilmaisnäytekuponkeja.

Nostimme Selman auton viereen nurmikolle, jotta se pissisi. Tytär vahti koiraa ja minä kipaisin pikapikaa liikkeeseen, vilautin saamiamme kuponkeja ja sain mukaani pussillisen pennuille tarkoitettuja raakaruokapullia. Lisäksi mukaan tarttui joitakin näytepakkauksia ja kylkiäisiä. Pääasia oli, että meillä olisi ruokaa muutamaksi päiväksi.

Alku vaikutti lupaavalta

Soitin matkan varrelta kotiin ainakin kolme kertaa ja kuvailin miehelleni, kuinka ihana pentu on samalla kun pidin hänet ajan tasalla siitä, milloin olisimme perillä, jotta he ehtisivät käyttää Heraa ulkona. Mitä lähemmäksi tulimme, sitä suuremmaksi jännitys kohosi. Miten Hera ottaisi pennun vastaan.? Olin lukenut, että koirat kannattaisi tutustuttaa toisiinsa neutraalilla maalla eli esimerkiksi pihalla. Nämä viisaat neuvot unohtuivat siinä innostuksen huumassa ja kannoimme pennun suorinta tietä sisälle. Selma oli sylissäni ja Hera loikki ympärilläni takatassuilla seisten koettaen saada kosketusta tuohon ihmeelliseen otukseen, jonka toimme sen reviirille.

Selma simahti ruokakipon viereen

Olohuoneen lattialla meni hyvin pari minuuttia, kunnes Hera ärähti.

Koko sen iltapäivän ja illan se kyöräsi Selmaa, vahti tavaroitaan ja hyökkäili, näykki ja oli kaikin puolin kärttyisä pelkästä pennun läsnäolosta. Selma ei saanut liikahtaa, puhumattakaan siitä, että se olisi saanut edes katsoa Heran leluja.

Nyt se nukkuu...ihme tyyppi

Selma vaikutti päällisin puolin varsin rauhalliselta, vaikka se oli varmaan aika hämmentynyt uudesta paikasta ja saamastaan kohtelusta. Saatuaan mahansa täyteen se nukahti ruokakipon viereen, uupuneena kaikesta uudesta. Hera hiipi sen viereen, nuuhki sitä epäluuloisesti ja pani makuulle vähän matkan päähän sopivasta tarkkailuasemiin, mikäli pentu heräisi. Meille oli laskeutunut kauhun tasapaino…

Tähtiin kirjoitettu

Ja niin lopulta koitti päivä, jolloin kuvat ilmestyivät kasvattajan kotisivuille. Tiesin, että meille tulisi lila—tyttö, joten avasin pentukuvagallerian ja aloin selata kuvia. Ensiksi esiteltiin urospennut, joilla oli P-kirjaimella alkavia miehekkäitä nimiä kuten Pehtori ja Patruuna. Narttupentujen nimet edustivat selkeästi tyttömäistä linjaa: Priscilla, Prunelle, Penelope, Pandora ja Pernilla. Kunkin nimen lisäksi kuvan vieressä oli myös värikoodi, jolla pentu oli tunnistettu. Koetin olla katsomatta värikoodia ja miettiä kuvien perusteella, mikä oli minusta suloisin. Uroksista silmääni miellyttivät Patruuna ja Patriootti, tytöistä Pernilla oli ehdoton ykkönen. Ja miten ihmeissäni olinkaan, kun juuri yksi ja ainoa valitsemani tyttö oli juuri se narttu, jota meille oli kaavailtu.

Muistojoen Pernilla (lila tyttö)

No, sattumiahan aina tapahtuu, joten huusin mieheni katsomaan pentujen kuvia. En ollut paljastanut hänelle edes pennun värikoodia, jotta hän ei millään tapaa voisi ennakkoon tietää, mikä pennuista oli meidän. Hän myös katsoi ensimmäiseksi uroksien kuvat ja totesi, että meillä oli sama maku, sillä hän olisi valinnut juuri ne kaksi, jotka minua miellyttivät.

No, siirryimme narttupentuihin. Hän tiiraili niitä aikansa ja sanoi, että valinta on vaikea, mutta yksi on ehdottomasti yli muiden: lila.

Mielestäni kyse ei enää ollut sattumasta, vaan siitä, että juuri oikea pentu valikoitui meidän koiraksemme.  Kun hehkutin tätä uskomatonta etiäistä ja olin jo kallistumassa johdatuksen ja taivaankappaleiden tienneen tämän ennestään, mieheni toppuutteli minua ja sanoi, että kyse on vain ja ainoastaan sattumasta. Ei muusta. Ja että minä olin tiennyt pennun värin entuudestaan, enkä näin ollen voinut olla puolueeton. Ja että kaikista paras olisi, jos en missään nimessä mainitsisi kenellekään siitä, miten jo ennalta oli päätetty, että juuri tämä koira tulee meille. Että se tiesi jo etukäteen, mikä koti sitä tarvitsisi. Täydellisestä aasinleiman saamisesta ei puuttuisi kuin se, että julkisesti toitottaisin uskovani horoskooppehin ja joulupukkiin.

Luonnollisestikin kyse ei ollut kuin sattumasta, kasvattaja oli valinnut meille pennun, jonka kuva vaikutti meistä kaikista suloisimmalta. Piste. Mutta en halunnut myöntää tätä ääneen, sillä olisin joutunut samalla myöntämään puheeni siitä, että tuo koira tiesi, mihin perheeseen sen piti tulla, hölmöläisien höpinöiksi. Sen sijaan sanoin, että nyt olisi pikapikaa keksittävä kutsumanimi Muistojoen Pernillalle.

kuva kasvattajan kotisivulta

Eihän noista ota selvää

Vierailulla käytyämme minun oli tyydyttävä odottelemaan lisätietoja siitä, mikä pentu meille tulisi. Muistona vierailustamme meillä oli vain muutama kuva. Suurin osa oli epätarkkoja, koska emme voineet käyttää salamaa, sillä pennut olisivat voineet säikähtää sitä, eikä se varmaankaan olisi ollut kovin hyvä pienten silmille. Onneksi kasvattaja otti kuvia pentueesta ja julkaisi niitä kotisivullaan, jossa oli pentukuvakansio, johon tulisi noin kuuden viikon ikäisistä pennuista naama- ja profiilikuvat ja ne esiteltäisiin niiden virallisilla kennelnimillä.

Me emme vieläkään tietäneet, mikä pentu meille tulisi, sillä kasvattaja oli sanonut meidän siellä käydessämme, että he halusivat tavata kaikki pennunostajat ja jutella heidän kanssaan siitä, millaisen tarpeeseen pentua on ajateltu ja mitä ajatuksia koirasta uudella omistajalla olisi. Joku panostaa näyttelyihin, toinen aktiiviharrastamiseen, kolmas haluaa kotikoiran. Yksi tästä pentueesta oli käsitykseni mukaan menossa diabeteskoiraksi, joten sopivimpien koirien ja perheiden yhdistäminen ei varmaankaan ollut se kaikista helpoin tehtävä. Kasvattajan mukaan vasta juuri luovutuksen kynnyksellä osasi parhaiten sanoa, mikä pennuista esimerkiksi olisi soveltuvin näyttelykoiraksi.

Nyt jäimme odottamaan tietoa siitä, mikä pennuista meille tulisi ja millaiset esittelykuvat verkkoon ilmestyisivät.

Olin niin malttamaton ja innoissani, että minun oli lähetettävä sähköpostia ja kysyttävä, milloin pennut olisi jaettu ja milloin kuvat tulisivat. Sain vastausviestin, että kuvat tulisivat viikon sisällä ja että meille muuttaisi lila pentu. Eli siis se narttu, jonka hännässä oli lilanvärinen tiplu. Avasin heti ottamani kuvat ja koetin tiirailla, näkyisikö jonkun pienen makkaran hännänpäässä tuon värinen tiplu, mikä sinänsä oli aivan hölmöläisen puuhaa, sillä kuvissa näkyi kasa pieniä tassuja ja nassuja ja häntiä. Ja vaikka olisin erottanutkin meille tulevan pennun, en olisi tästä tiedosta koostunut paljoakaan, sillä ne kaikki olivat tuossa kolmen, neljän viikon ikäisinä aika samannäköisiä pentulaatikon lattialla mönkiessään.

Pentuja katsomassa

Luna

Muistojoen Harmonialle eli Lunaksi kutsutulle nartulle ja Kiparimäen Damianolle eli Nelsonille syntyi helmikuussa yhdentoista pennun lauma, kaikki ruskeita. P-pentueeksi kutsuttu oli laskujeni mukaan kasvattajan 16. pentue.

Nelson

Pentuhuoneessa mönki lattialla ruskeita pötkylöitä siellä sun tällä. Niiden mamma oli poissa aitauksesta, sillä tarkoitus oli vähitellen opettaa pennut kiinteään ravintoon ja pois rintaruokinnasta. Emä istui meidän vieressämme aitauksen toisella puolella seuraten tiiviisti, mitä sen pennuille tehtiin. Sain ottaa syliini yhden. Se pieni olento oli avuttomuudesaan aivan liikaa, enkä tiennyt, mitenpäin olisin ollut. Jokaisella pennulla oli hännässään pieni väritiplu, jotta ne kyettiin tunnistamaan ja pitämään erillään.

Aikamme pentuja ihasteltuamme joimme kahvit ja juttelimme koirista, pennun hoidosta ja vähän muustakin. Aluksi minua jännitti, sillä tiesin kasvattajan arvioivan meitä, mutta tämä jännitys hälveni muutamassa minuutissa, sillä koin, että meidät oli hyväksytty, sillä keskustelimme lähinnä käytännön asioista. Tässä yhteydessä tulin kysyneeksi, mitä pentu maksaa, sillä tämä tärkeä, vaikkakin sinänsä sivuseikka, oli jäänyt minulta täysin tiedustelematta. Maksoin pennun käsirahan ja kuitin saatuamme aloimme tehdä lähtöä. Meiltä kysyttiin, halusimmeko jäädä katsomaan, kun pennut saisivat ruokaa, mutta tiesimme kellon kallistuneen jo ehtoon puolelle ja meillä olisi vielä ajomatka kotiin.

Lähtiessämme kävin vielä kurkkaamassa pentuja ja pidin yhtä hetken sylissäni. Kun sitten laskin sen takaisin lattialle, tein sen niin huolimattomasti, että varmaankin tottumattomasta käsittelystäni hätääntynyt pentu alkoi rimpuilla ja pudotin sen lattialle, onneksi vain muuttaman kymmenen sentin korkeudelta. Pentu taisi säikähtää pahanpäiväisesti, sillä se päästi kamalan parkaisun ja jäi itkemään. Kauhistuin ja huomasin muidenkin vähän säikähtävän, sillä kasvattaja katsoi heti, mikä väritiplu pennulla oli hännässään, jotta he voisivat seurata sen vointia illan mittaan.

Kotiin päästyämme lähetin heti sähköpostiviestin ja tiedustelin pennun vointia. Onneksi kaikki oli hyvin ja kasvattaja viisaana ihmisenä ei moittinut edes vahingon tapahduttua, vaan lohdutti ja sanoi, että minä se tässä taisin pahimmat traumat saada.

vanhempien kuvat kasvattajan kotisivulta 

Pentuja katsomaan

Sain puhelun sopivasti omana syntymäpäivänäni, kaksi päivää pentueen syntymästä. Kasvattaja kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin, mutta että hän soitti siksi, ettei jaksanut vastailla kaikkien sähköpostiviesteihin, vaan että puhelimitse asiat hoituisivat nopeammin ja joustavammin. Hän kertoi, että meille oli nyt varattuna urospentu. Hämmennyin sekunniksi ja sopersin, että narttua me kyllä olimme ajatelleet. Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus ja anteeksipyyntö: pentujen ensimmäiset vuorokaudet ovat niin intensiivisiä ja työntäyteisiä, että hänellä on univelkaa ja että vahingossa sekoitti asiat. Meille on varattuna narttupentu, jota saisi tulla katsomaan maaliskuun puolivälin paikkeilla.

Tajusin tuossa vaiheessa kysäistä, että oliko heillä asiaan vihkiytyneinä ja pitkän kokemuksen omaavina mielipidettä siitä, oliko koiriemme ikäero liian pieni, Herahan ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, sillä sen syntymäpäiviin oli aikaa pari viikkoa. Mitään estettä kasvattajan mielestä ei ollut etenkään, kun Hera ei ollut enää ihan pentu.

Odotin malttamattomana iltapäivää, jonka olimme sopineet vierailuun. Maaliskuisena maanantaina ajoimme töitten jälkeen reilun tunnin ajomatkan ja saavuimme perille tavoillemme uskollisina hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Soitin heidän kulmilleen päästyämme ja kysyin, saimmeko tulla vähän aikaisemmin, mikä sopi kasvattajalle mainiosti.

Omakotitalon ovesta astuessamme meitä tervehti lauma aikuisia koiria, yksi juoksi ympärillämme, toinen kerjäsi taputuksia, kolmannella oli suussaan iso nalle, jota se esitteli innokkaana. Saimme kuulla, että tuolla koiralla oli aina tapana hakea suurin mahdollinen pehmolelu, kun se halusi tervehtiä vieraita. Istuuduin jakkaralle riisumaan kenkiäni, kun syliini änkesi yli kolmekymmenkiloinen hellyydenkipeä koira. Labradorit olivat toivottaneet meidät tervetulleiksi.

Värillä ei ole väliä

Kun olimme päättäneet hankkia toisen koiran, emme oikeastaan miettineet lainkaan sitä, etteikö se olisi labradori. Eniten päänvaivaa aiheutti ajankohta, sillä halusimme sen mahdollisimman lähellä loman alkamista, touko-kesäkuun vaihteeseen. Toinen seikka, johon myös oli otettava kantaa, oli koiran väri.

Labradorinnoutajia on kolmea väriä: perinteisten mustan ja keltaisen rinnalle on noussut ruskea, joita vielä muutama vuosi sitten näki todella harvoin. Nyt väri on alkanut yleistyä. Ruskeaa väriä kutsutaan maailmalla suklaaksi, meillä suomessa värin nimi on arkisempi maksanruskea.

Metsästyslinjaisissa ei käsittääkseni ole ruskeita, vaan tuo väri löytyy ainoastaan näyttelylinjaisista. En muista nähneeni kuin ohimennen ruskeaa labradoria, kaikki lapsuuteni koirat olivat joko mustia tai keltaisen eri sävyjä. Osa keltaisista oli melkein luonnonvalkoisia, toiset taas sävyltään paljon tummempia.

Meidän ruskea labradorimme 4 kk ikäisenä

Mieheni oli sillä kannalla, että se olisi musta, tai sitten keltainen. Itse haaveilin ruskeasta, varmaankin siksi, etten ollut sellaista nähnyt kuin kuvissa. Ja ruskea on minusta kaunis väri koiralle. Loppujen lopuksi totesimme, että ei sillä värillä ollut väliä, tärkeämpi seikka oli se, että koira olisi hyvältä kasvattajalta, hyvistä vanhemmista ja että se tulisi sopivana ajankohtana.

Sitten kävikin niin, että kaikki asiat loksahtivat paikoilleen, paitsi se tärkein, eli ajankohta. Meille oli varattuna ruskea narttupentu, hyvistä vanhemmista ja hyvältä vaikuttavalta kasvattajalta. Ainoa mutka matkassa oli se, että pentu olisi luovutusiässä jo huhtikuun puolessavälissä. Eli kesälomaan oli vielä aikaa. Meidän olisi löydettävä ratkaisu siihen, miten järjestelisimme työt, sillä pennun totutteleminen yksinoloon tulisi tapahtua pienin askelin, toisaalta haastetta lisäsi se, ettemme tienneet, miten Hera pentuun suhtautuisi. Pahimmassa tapauksessa niitä ei voisi jättää keskenään aikoihin.

Onneksi ratkaisu ongelmaan oli yhtä lähellä kuin itse ongelmakin. Nuorempi tyttäremme vietti juuri abikevättään, kirjoitukset olisivat ohi ja hän olisi päivät kotona lukemassa pääsykokeisiin. Näin ollen hän voisi kantaa päävastuun koirista meidän ollessamme töissä.

Laitoin heti sähköpostiviestin Muistojoen kenneliin, onnittelin pentujen syntymästä ja jäin odottamaan, että he vahvistaisivat varaukseni. Kahden päivän kuluttua kasvattaja soitti.

Ikkunanpesua ja uusiokäyttöä

Päivä sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa pentuja, soitin kasvattajalle ja sanoin, että mikäli he meidät kelpuuttavat koiranpennun uusiksi ihmisiksi, ottaisimme sen. Sovimme, että tulisimme hakemaan sitä torstaina, joka oli vapaapäivä helatorstain osuessa sille viikolle.

Meillä oli vajaat kaksi vuorokautta aikaa valmistella koiran tuloa. Tamppasin kaikki matot ja rullasin ne pois. Jouduttaakseni ajan kulumista tein suursiivouksen, sillä eihän sitä sitten enää ennättäisi, kun koira tulisi taloon. Keskiviikkoiltaan mennessä olimme pesseet lattia ja ikkunat, mikä herätti suurta hilpeyttä perheen parissa, sillä koira varmaankaan ei arvostaisi tätä panostusta rahtustakaan. En lotkauttanut korvaani eri suunnilta sateleville hyväntahtoisille naljailuille vaan jatkoin valmistautumistani pennun tuloon.

Heran emä Nanni

Sain sähköpostiini kasvattajalta pentuoppaan, jossa lueteltiin, mitä kaikkea olisi hyvä olla hankittuna ennen pennun tuloa. Olin päättänyt selvitä mahdollisimman pienin kustannuksin, minkä vuoksi suuntasin läheisen ostosparatiisin halpahalliin.

Löysin edullisen pentupannan ja remmin, kynsisakset ja kuljetuslaatikon. Vintiltä kaivoin vanhan sijauspatjan ja puuvillaisen, tummanruskean torkkupeiton. Leikkelin patjasta kuljetuslaatikon pohjalle sopivan palan ja verhoilin sen peitosta leikkaamallani kankaalla. Loput patjasta taitoin paksuksi pediksi, joka myös sai verhokseen samaa kangasta. Nyt koiralla oli peti, eikä ollut maksanut euroakaan.

kuva kasvattajalta