Suklaisia piparinmuruja

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, Selma oppi taitavasti sisäsiistiksi, eikä sille sattunut pissivahinkoja sisätiloissa sen täytettyä 4 kuukautta, mikä oli minusta uskomatona, kun Hera oli niin hitaasti kypsyvää sorttia.

Joinakin öinä sen ollessa alle viisikuinen, heräsimme siihen, että Selma tassutteli hereillä ja puuhasteli jotakin työhuoneessa. Välillä tuntui siltä, kuin nenään olisi leijailut vieno paskantuoksu, mutta kun aamulla ei löytynyt mitään todisteita hajun alkuperästä, ajattelin sen vain piereskelleen.

Seuraavana yönä heräsin johonkin outoon ääneen. Heristin korviani ja paikansin äänen työnhuoneen suunnalle. Aivan kuin joku olisi maiskuttanut. Koska ääni vaimeni enkä uniltani jaksanut kammertaa peiton alta, jatkoin nukkumistani. Aamulla työhuoneen lattialla oli outo tahra ja sen ympärillä suklaapikkuleivän murusia. Tai siis siltä ne näyttivät. Todellisuus paljastui kuitenkin lähtiessäni siivoamaan jälkiä. Selma ei todellakaan ollut herkutellut pikkuleivillä tai piparkakuilla, vaan se oli hipi hiljaa käynyt kakalla työhuoneessa, minkä jälkeen se oli tyytyväisesti maiskutellen pistellyt tuotoksensa parempiin suihin.

Selma mökin rannassa puolen vuoden ikäisenä

Tämä vaihe meni onneksi ohi muutamassa viikossa, eikä Selmalle ole sen jälkeen paska maistunut. Mikäli sille iskee yöllä hätä, mitä tapahtuu ainakin, jos se on syönyt luita, se raapaisee vakuuttavasti ulko-ovea. Silloin ei kannata jäädä odottelemaan, mikäli koira hiljenisi. Ensimmäisen kerran kun se pyysi ulos tassulla raapaisemalla, en tajunnut, että se todellakin oli tosissaan.

Heräsin raapaisuääneen, ja ennen kuin ehdin paikallistaa, mistä se kuului ja mikä sen aiheutti, kuulin uuden äänen: Selma ravasi päättäväisesti työhuoneeseen ja 15 sekunnin hiljaisuuden jälkeen nenään leijui vieno tuoksu. Kokemuksesta viisastuneena herään heti, kun kuulen sen raapaisevan ovea, tempaisen päälleni vuodenajan vaatiman määrän vaatteita ja kipitämme Selman kanssa lähimmän pensaan juurelle, jonne se kyyristyy, päkertää 4-6 kananmunan kokoista kovaa papanaa ja jolkottaa sitten sisälle. Koko toimitus on nopea ja tehokas, sillä pääsen palaaman unten maille alle viidessä minuutissa.

Enemmän kuin nainen

Aamuisin ulos tultuamme Selma istahtaa pitkäksi toviksi silmät nautinnollisesti sikkaralla ja kuono aamuilmaa nuuhkien. Hera odottaa vuoroaan, sillä sen täytyy aina käydä pissimässä Selman lätäkön päälle varmistaakseen sen, ettei Selman hajuja jää kenenkään haisteltavaksi. Pitemmällä lenkillä käydessämme Selma saattaa pissiä muutaman kerran ja joka kerta Hera odottaa, että pääsee kuittaamaan päivityksen.

Hera nuuhkii tarkasti, että osuu varmasti oikeaan kohtaan, minkä jälkeen se kyykistyy ja nostaa samalla oikean takatassunsa ilmaan. Kolmella tassulla tasapainotellen se likistää vaikka väkisin muutaman pisaran Selman hajujen peitoksi, minkä jälkeen Hera astuu pari askelta ja potkii pontevasti jaloillaan taaksepäin ryydittäen potkujaan tomerasti urahtelemalla. Ylipäätään se pissii aina toinen jalka ilmassa, mikä on saanut minut ajattelemaan, että Hera todellakin on enemmän kuin nainen.

Selma noin 10 viikkoa toukokuussa 2014

Sen naiseutta alleviivaa kuitenkin se, että se ei tee isoa numeroa siitä, että sillä on hätä, vaan se käy vaivihkaa kakkimassa johonkin nurkaan, jos sillä on hätä, eikä sitä huvita mennä ulos. Onneksi näin käy todella harvoin ja päiväsaikaan se pyytää ulos tomerasti ovea rapsuttamalla hädän iskiessä. Mutta yöllä tai aikaisin aamulla se on niin ajattelevainen, ettei tohdi meitä herättää, vaan hipi hiljaa päkertää kikkaran.

Selma on ihan toista maata. Jos sille iskee hätä, se raapaisee isolla tassullaan ovea niin, ettei ole epäilystäkään siitä, että se haluaa ulos. Paha vain, että näin tapahtuu vain ja ainoastaan öiseen aikaan. Siis ei joka yö vaan silloin, kun se on syönyt luita.

Selma rakastaa raakoja luita, joita se nakertaisi vaikka kuinka paljon. Antaisin mieluusti sille puuhasteltavaa päiviksi, kun olemme poissa. Mutta tällä luiden nakertamisella on varjopuolensa. Aina, kun Selma on nakertanut luita, sille iskee kakkahätä yöllä. Herään siihen, kun se raapaisee ulko-ovea, nousen ylös ja hyppään joihinkin vaatteisiin, remmi koiran kaulaan ja ulos. Selma vetää lähimmän puskan juurelle ja päkistää 3-5 pienen kananmunan kokoista ja näköistä kovaa papanaa, luukakkaa. Tähänastinen ennätys on kolmet kakat, yöllä.

Joka kerta, kun olen antamassa sille luita, vaakakupissa on puntaroitava sitä, haluaako nousta yöllä Selmaa kakattamaan vaiko jännittää työpäivän ajan sitä, mitä muuta Selma mahdollisesti keksii nakertaa meidän poissaollessamme.

Pikku piski kakki kalliolle, kalliolle, kalliolle

Ensimmäisinä viikkoina Hera ei millään meinannut kakata ulos. Kun näin, että sillä oli hätä, nappasin sen kainalooni ja riensimme ulos. Se kiersi levottomana sinne, tänne, kiskoi ja tempoi remmin päässä ja uikutti lohduttomasti. Jostain kumman syystä se ilmaisi, että nyt on iso hätä ja tosi lähellä siten, että se seisoi talon kivijalkaa vasten takatassujen varassa. Välillä luulin, että se halusi sisälle koettamalla kiivetä seiniä pitkin. Kivijalan juuressa oli nyrkinkokoisia pyöreitä kiviä, joiden päällä Hera taiteili ja lopulta antoi periksi, kyykistyi ja väkersi pienen kikkaran kivien lomaan.

Syksyn ja talven tultua Hera ei olisi millään halunnut kyykistellä ulkona, etekin jos satoi tai tuuli vähänkään. Se saattoi ottaa kakkamisasennon, mutta jos pienikin tuulenvire osui sen peräpäähän, se loikkasi pystyyn ja päätti olla kakkaamatta. Joka kerta, kun se köyristi selkäänsä häntä tanassa pidin etusormiani ristissä ja toivoin, ettei mikään häiritsisi sen keskittymistä. Tuulisella säällä koetin jopa asettua seisomaan tuulen yläpuolelle, kuin suojaksi.

Hera 4 kuukauden ikäisenä

Ja jos ei tuullut, toivoin, ettei ohi ajaisi pyörää, mopoa, autoa tai muuta kulkupeliä. Ettei ohi kulkisi ihmistä ilman koiraa tai koiran kanssa. Ja ettei mistään kuluisi paloauton, poliisin tai ambulanssin sireenin ääntä. Koska, jos jokin edellämainituista sattui ajallisesti osumaan samaan kohtaan Heran keskittymisen kanssa, saattoi olla varma, että se ojentautui, laski häntänsä normaaliasentoon ja päätti säästää koko paketin myöhäisemmäksi, mikä usein tarkoitti sitä, että se päätti kakata vasta sisälle palattuamme.

Yksi suosikkipaikka oli verannan nurkka. Paikka oli ovelasti valittu, sillä sen tummakuvioinen matto antoi hyvän suojavärin ja kikkareet maastoutuivat siihen niin hyvin, että joskus meni hyvinkin päivä, ennen kuin sattumalta joku astui päälle ja totesi Heran jälleen kakkineen sisälle.

Joulun tienoilla kikkareita ei enää ilmestynyt ja olin aivan haltioissani. Nyt koira vihdoinkin oli sisäsiisti. Nuorin poikani oli lähtenyt välipäiviksi sukuloimaan, eikä näin ollen kukaan ollut yläkerrassa muutamaan päivään. Kävin hakemassa pyykkikorin ja totesin Heran löytäneen uuden käymälän. Yläkerran käytävän matolla oli eri kuivumisasteisia kikkaroita siistissä rivissä.

Mitä sitä turhaan ulkona käymään kun sisällekin voi…

En istu pissillä vaikka siltä näyttääkin....

Pikkuhiljaa Hera kuitenkin oppi ja vahinkoja sattui yhä harvemmin. Mutta se oli yli puolivuotias, joten minusta oli jo aikakin. Sen verran vainoharhainen olin, että laitoin matot lattialle vasta jouluksi, Heran ollessa 9 kuukauden ikäinen. Vuodenvaihteen jälkeen Heran oltua sisäsiisti jo hyvän aikaa, se pissi eteisen lattialle kahtena peräkkäisenä yönä. Minulla oli teoria siitä, että kyse saattoi olla jollain tapaa sen juoksuihin liittyvä tiheentyvä virtsaamistarve. Vaikkakin Hera oli leikattu joulukuussa, ajattelin sen elimistön muistavan jollain tapaa sen hormonikierron. Tai oliko kyseessä jokin tulehdus vai oliko se jostain syystä sattumalta juonut tavallista runsaammin. Mikä siihen loppujen lopuksi oli syynä, mene ja tiedä, mutta niiden kahden kerran jälkeen vahinkoja ei ole sattunut.

Paitsi kerran mökillä, kun ulkona satoi, eikä Hera siedä sadetta. Ja oltuamme pitemmän rupeaman mökillä se luultavasti kuvitteli, että kaupunkiasunto on otettava uudelleen haltuun, ja merkkasi olohuoneen lattian mökiltä palattuamme. Ja sen kerran, kun se oli uppiniskaisella päällä, se kipitti perässä kellarikerrokseen meidän ollessa menossa saunaan. Se pysähtyi keskelle käytävää, tuijotti meitä uhmakkaasti, istahti ja kusaisi pienen lätäkön, minkä jälkeen se pinkoi pakoon hippulat vinkuen. Ai niin, ja se kerta, kun se oli nuoremman tyttären luona hoidossa. Heidän makuuhuoneensa matto taisi haista poikaystävän äidin koirille, sillä sekin oli merkattava. Ja sitten syksyinen aamu mökillä, kun ylipitkä nurmikko oli aamukasteesta märkä. Hera jatkoi sikeitä uniaan, kun hätyytin koiria aamupissille. Ihmettelin, kun sillä ei ollut hätä, kunnes näin eteisen räsymatolla tumman läiskän.

Jos pissiminen oli alussa haasteellista ja vielä ajankin kuluttua vähän sattumanvaraista, oli kakkiminen sitäkin mielenkiintoisempi projekti.

Karvaleili

Sisäsiistiksi oppiminen on joko helppoa tai haasteellista. Heran alkutaival oli hieman kivikkoinen, vaikka koetin toimia aivan, kuten olin lukenut kaikista niistä kasvatusoppaista, joita lainasin kirjastosta Heran ollessa ihan pieni. Kaikkialla, niin kirjoissa kuin netissä, oli selkästi sama linja, mikäli koira ei opi sisäsiistiksi, on sen siisteyskasvatuksessa tehty virheitä, ja koko homma on aloitettava alusta. Hermoilin jo etukäteen sitä, että Hera ei oppisi ja koetin miettiä, miten estää tekemästä kaikkia niitä virheitä, joista netissä varoiteltiin.

Tavatessani nuorien koirien omistajia kyselin kaikilta, oliko heidän koiransa jo sisäsiistejä ja minkä ikäisinä heidän pentunsa olivat lakanneet kuseksimasta sisälle. Masennuin entisestään. Moni lausui ylpeys äänessään rinta rottingilla, että nelikuisena oli jo täysin oppinut. Mutisin jotain siitä, kuinka kyllä se Herakin, ja vaihdoin puheenaihetta.

Päivisin ei paljoa vahinkoja tapahtunut, mutta aamut olivat haasteellisia. Vaikka kuinka koetin olla valppaana ja kuulostella, milloin Hera heräsi, jotta voisin kaapata sen syliini ja rynnätä ulos, olin melkein aina myöhässä. Se osasi uskomattoman äänettömästi ensiksi käydä pissillä, paperin viereen, ja sitten kevein olemuksin aloittaa aamuriekkumisen, johon me heräsimme. Kuvittelin ja toivoin aina sen herättävän meidät ja että ennättäisin sen kanssa ulos. Mutta ei. Eteisen lattialla oli melkein aina valtava lammikko. Pissa oli vielä aivan lämmintä, kun ryntäsin sitä kuivaamaan, ettei se ehtisi valua lattialistojen alle, sillä vanha talomme on juuri sen verran vinossa, että pissalätäköt alkoivat vaeltaa välittömästi. Päivittelin joka aamu, kuinka voi olla mahdollista, että noin pieneen koiraan mahtuu niin paljon pissaa, olin aivan varma, että se oli tilavin karvaleili, mitä markkinoilla oli.

Välillä tuli kuitenkin aamuja, jolloin eteisen lattia oli kuiva. Onnesta hymyillen ryntäsin viemään Heraa ulos vain palatakseni pettyneenä sisälle. Sillä ei ollutkaan hätä. Koska se oli siirtynyt pissimään keittiön pöydän alle. Ja aikaisemmin aamuyöllä, joten pissa oli ehtinyt valua joka suuntaan. Joskus se pissi aamulla ulos, enkä näin ollen ollut lainkaan varautunut siihen, että istuutuessani aamiasipöytään sukkani kastuivat kylmään koiranpissaan.

Missään vaiheessa en kuitenkaan rankaissut tai torunut koiraa, sillä uskoin, ettei se tehnyt sitä tahallaan eikä kuonon uittaminen pissalätäkössä tuntunut oikealta kasvatusmenetelmältä, vaikka sitäkin netin lukuisilla keskustelupalstoilla osa kehui toimivana keinona. Palasin kasvatusopusten pariin, mutta en oikein saanut niistä mitään irti, sillä ne vaikuttivat painottavan sitä siisteyskasvatuksen epäonnistumista ja ainoana keinona koko homman alusta aloittamista, mikä jäi minulle pieneksi mysteeriksi, sillä olin mielestäni kehunut koiraa sen tehdessä tarpeet ulos, korjannut välittömästi sisälle tulleet vahingot tekemättä niistä sen kummempaa numeroa ja koettanut olla valppaana, kun se näytti siltä, että sillä oli hätä.

Vastakohdat täydentävät toisiaan

Selma oli alusta asti aivan Heran vastakohta, eikä pelkästään ulkonäkönsä perusteella. Ihan ensi tunneista terrierin ja labradorin luonteiden ja tavanomaisen käytöksen ero oli selkeästi havaittavissa. Siinä missä Hera oli oikukas ja ailahtelevainen ruuan suhteen koko ensimmäisen vuoden, Selma oli tyypillinen labradori, joka söi hyvällä ruokahalulla. Oltuamme ensimmäistä päivää kotona muutaman tunnin, annoin sille kasvattajalta mukaan saamani muutaman raakalihapullan, jotka seitsenviikkoinen pullea pentu söi suurella ruokahalulla. Seisoimme koko perhe sen ympärillä ihastelemassa, kuinka koira syö, sillä tuoreessa muistissa oli Heran nirsoilu. Selma nuoli kuppinsa puhtaaksi ja nukahti tyytyväisenä ja kylläisenä sen viereen.

Selma nukahti ruokakipon viereen

Vaikkakin Hera onkin ruvennut syömään hyvin ja haluaa ruokaa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä tuijottamalla ruokakaapin ovea, ei se silti ole läheskään Selman kaltainen, jolle kelpaa kaikki mitä eteen kannetaan. Niin, paitsi raaka selleri, siitä se ei pitänyt.

Vieläkin Heralla on selkeitä suosikkiruokia. Kuivaruokapapanoiden täytyy olla määrätyn merkkisiä ja kokoisia, muuten se jättää ne kuppiin. Liharuuat se söisi mieluiten paistettuina, kun taas Selma hotkaisee raakana tarjotun lihan suurella nautinnolla. Jos annokseen on sekoitettu raaka kananmuna, ruokaöljyä, raejuustoa tai jotain muuta ihanaa, Selma aloittaa suun maiskuttelemisen ja huulien nuolemisen kuppia odotellessaan. Hera taas aavistaa, että nyt on joku sotkuannos tulossa, se kyräilee minua ja kuppia, kääntää minulle selkänsä ja tassuttelee mielenosoituksellisesti kauemmaksi kupista. Se panee maata lattialle ja jää tuijottamaan kuppiaan.

Yleensäkin on niin, että Hera odottaa, että Selma on hotkinut oman annoksensa, minkä jälkeen Hera astelee hitaasti kupilleen ja alkaa syödä. Se noukkii nappulan kerrallaan ja rouskuttaa ne yksitellen, hitaasti nautiskellen. Labradori saa tyytyä makaamaan metrin päässä, tuijottaen toisen ruokailua, kuolalammikon kasvaessa sen tassujen edessä. Välillä minusta tuntuu, että Hera tekee sen ihan vaan kiusalla.

Jos ruokakipossa on jotain, mikä ei russelineidille maistu, se jää tarkkailemaan kippoaan vähän matkan päästä. Joka kerta, kun Selma koettaa lähestyä kippoa, Hera syöksyy kuin kärppä kolosta ja murisee. Tämän jälkeen se peruuttaa ja jää tarkkailuasemiin. Tätä edestakaisin ryntäilyä ja asemasotaa saattaa jatkua hyvinkin kauan, kunnes Heran tarkkaavaisuus herpaantuu ja Selma syöksyy kupille, hotkaisee sen tyhjäksi ennen kuin kukaan ehtii reagoida. Vaikkakin Heran annos on sen kokoon suhteutettu, Selma vaikuttaa tyytyväiseltä, sillä sen käsityksen mukaan annokset ovat aivan liian pieniä ja niitä tarjoillaan aivan liian harvassa. Kun se on muutamassa sekunnissa tyhjentänyt kuppinsa ja istuu odottamaan lisää, sen katseesta on selkeästi luettavissa, että äskeinen annos oli vain maistelukappale, minkä jälkeen sen OIKEA annos tulisi tarjoilla. Valitettavasti sitä ei ole vieläkään kuulunut.

Kuinkas sitten kävikään?

Puoliksi suunniteltu on hyvin, tehty, sanotaan. Meillä tämä sanonta ei Selman kohdalla aivan pitänyt paikkaansa. Olimme kyllä suunnitelleet toisen koiran ottamista enemmän kuin tarpeeksi ja valmistautuneet siihen mielestämme perusteellisesti. Ja kun osoittautui, että meille tulisi pentu jo huhtikuussa, eikä vasta kesälomien alettua, olimme jopa varautuneet siihenkin. Nuorempi tytär kykenisi kaitsemaan koiria päiväsaikaan, kun olisimme töissä, sillä hän valmentautui pääsykokeisiin.

Tässä kohtaa tämä suunnitelma sitten menikin metsään. Tyttäreni ovat molemmat nopeita käänteissään ja tekevät ratkaisuja, joita he kyllä pohtivat perusteellisesti, mutta joista ei aina keskustella äidin kanssa. Päätöksistä ilmoitetaan. Niin tälläkin kertaa.

Hera mökin rappusilla, takajalat vähän harittaa...

Tiesimme, että hän suunnitteli yhteen muuttamista poikaystävänsä kanssa, mutta ajattelimme sen konkretisoituvan aikaisintaan kesällä ja viimeisintään syksyn opintojen kynnyksellä. Niinhän me luulimme. Intoa uhkuva tytär kertoi heidän löytäneen unelma-asunnon ja että muuttokuorma siirtäisi hänen tavaransa lapsuudenkodista huhtikuun alussa.

Päivä kerrallaan, ajattelin. Ja niin me teimme. Haimme Selman pääsiäisviikolla maanantaina. Onni onnettomuudessa oli se, että olin kipeä, enkä kyennyt olemaan töissä, joten Selman ja Heran vahtiminen sen viikon päivien osalta ei olisi mikään ongelma.

Sairastin aina kiirastorstaihin asti ja onneksi oloni koheni niin paljon, että kykenimme lähtemään pääsiäiseksi mökille, kuten olimme suunnitelleet.

Selma ensimmäistä kertaa mökillä, rappuselle väsähtäneenä

Aivan kuten Heran kanssa, Selmakin viettäisi siis ensimmäisen viikonloppunsa perheessämme mökillä. Tällä kertaa olimme jo paljon viisaampia kuin vuosi aikaisemmin, kun helatorstaina suunnistimme 8 viikkoa vanhan Heran kanssa mökkeilemään. Tuolloin meillä oli mukana ruuan lisäksi sänky, peitto, leluja ja muuta härpäkettä. Joita yhtäkään ei olisi tarvittu. Asian hölmöyttä alleviivasi se, että raahasin tuon ylimääräisen tavaran mökillemme, jonne jo välttämättömien tavaroiden raahaaminen on haaste, sillä emme pääse autolla perille asti, vaan kaikki, juomavettä myöten, on konkattava polkua pitkin, alas jyrkkää mäkeä, satakunta metriä. Ja sitten kammerrettava takaisin kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen ylös tuota rinnettä, mikä on raskaampaa kuin voisi kuvitella.

Koska Hera vähät välitti mukana tuomastamme pedistä ja löysi nukkumapaikan kumollaan olevasta Kontio-saappaasta, ajattelimme päästä helpommalla ja varasimme Selmaa varten mukaan vain ruokaa. Jätimme kotiin jopa sen oman lelun, jonka kasvattaja oli pannut mukaan pentureppuun. Tuon nallen tarkoitus oli lievittää koti-ikävää, sillä siinä oli sisarusparven ja emän tuttu haju. En tiedä, auttoiko se, sillä Hera omi tuon nallen heti kättelyssä ja piilotti sen visusti, pennun ulottumattomiin.

Tuleeko tästä mitään?

Parin ensimmäisen päivän ajan Hera oli epäluuloinen Selmaa kohtaan. Vaikkakin jatkuva kyräily väheni ja Hera mitä ilmeisimmin oli tajunnut, että tuo jää tänne, se jatkoi hyökkäilyjä. Kun me ajattelimme tilanteen rauhoittuneen, Selma kulki liian läheltä Heraa tai muuten vain rikkoi sen henkilökohtaista ilmatilaa, jolloin Hera ärähti ikävän oloisesti.

Hera-riiviö

Eikä kiusanteko rajoittunut vain noihin tilanteisiin. Kun Selma nukkui, mitä se luonnollisestikin teki pitkiä toveja useamman kerran päivässä, Hera kävi tuuppimassa sitä kuonollaan. Ja jos Selma ei herännyt, Hera otti napakan otteen sen niskanahasta tai kyljestä ja alkoi nyhtää ja nujuuttaa. Kieltäminen ei auttanut, Hera teki pienen kunniakierroksen ja palasi tuijottamaan nukkuvaa pentua.

Rauhallisimmat hetket olivat ne, kun lähdin Heran kanssa ulos, lenkille tai puistoon, jolloin se sai purkaa energiaansa ja Selma sai nukkua hetken kenenkään häiritsemättä.

Hereillä ollessaan Selma hakeutui ensimmäisenä päivänä löytämäänsä turvasatamaan, kirjahyllyn alimmalle hyllylle, jonka olimme tyhjentäneet ennen sen tuloa.

Selma kirjahyllyssä

Kolmannen päivän kääntyessä iltaan mieheni puki sanoiksi sen, mitä olin hiljaa mielessäni pelännyt, entäpä jos nämä ei tulisikaan toimeen. Jos Hera ei suvaitsisi pentua ja tilanne vain pahenisi? Ikuisena optimistina sanoin miehelleni, että ei ollut kulunut kuin pari päivää, kyllä tilanne ajan kanssa muuttuisi. Vakuuttelin, että kaikki kääntyisi parhain päin, vaikka sisimmässäni pelkäsin, mitä tuleman pitäisi. Tunsin voimattomuutta ja toivottomuutta. Syyttelin itseäni siitä, että olin ollut niin malttamaton ja ottanut toisen koiran, kun Hera oli vain vähän yli vuoden ikäinen.

Istuskelimme olohuoneen sohvassa ja katsoimme televisiota. Selma nukkui muutaman metrin päässä lattialla, siinä kohdassa, jota Hera ei kokenut omakseen. Kaikki muut paikat, johon Selma yritti, Hera omi juoksemalla niihin ennen Selmaa.

Selma nukkuu tuolin alla

Hera tassutteli tavoilleen uskollisena nukkuvaa Selmaa kohti. Olin juuri komentamaisillani sitä napakasti, mutta maltoin hetken ja katsoin, mitä se aikoi. Hera pysähtyi ja nuuhki nukkuvaa Selmaa. Sitten se kiersi toiselle puolelle ja nuuhki varovasti. Ajattelin sen seuraavaksi aloittavan tavanomaisen herättämisoperaation, mutta se peruutti, kääntyi ympäri ja kipitti määrätietoisin askelein eteiseen.

Parin sekunnin päästä Hera palasi suussaan sen lempilelu, punainen vinkulelu, jota se oli hoitanut pentunaan ekojen juoksujen yhteydessä olleen valeraskauden aikana. Se askelsi Selman luo ja laski lelun varovaisesti suustaan aivan nukkuvan Selman viereen, minkä jälkeen Hera hyppäsi vieressä olevaan nojatuoliin, kiepahti muutaman kerran ja pani maate.

Tuuppasin miestäni kylkeen, sillä en kyennyt sanomaan mitään, ettei ääneni olisi paljastanut kyyneleiden nousseen silmiini. Katsoimme ääneti nukkuvia koiriamme, eikä minun tarvinnut pukea sanoiksi sitä, kuinka helpottuneeksi itseni tunsin. Ja hölmöksi, sillä kukapa sitä nyt koiriensa takia liikuttuisi…