Kunnon henkilökuntaa on vaikea saada

Heran ruokintahistoriikki on mielenkiintoinen vaihtelevuudeltaan. Pentuna se ei suostunut syömään turvotettuja nappuloita, vaikka niin sen ohjeiden mukaan piti tehdä. Mutta kun Hera ei vieläkään osaa lukea, ei se pentunakaan ollut tutustunut kaikkiin kirjallisiin ohjeisiin siitä, mitä pennulle pitää tarjota. Eli se suostui syömään vain, jos se sai nakertaa nappulansa kovina ja sellaisinaan. Ai niin, oikealla tavalla tarjoiltuina. Tämä tarkoitti sitä, että kun sille tarjosi jotain kupista, se tuijotti sitä halveksien, sekä ruokaa että kuppia. Mutta kun nappulat viskeli ympäri huonetta, ne kelpasivat. Joten välttääkseni koiran nälkäkuoleman annoin sen metsästää oman ruokansa, mikä mitä ilmeisimmin oli russelille sopivaa puuhaa.

Heran aikuistuttua ruoka alkoi maistua ihan eri tavalla ja nyt, kun se tänään täyttää kolme vuotta, olemme tilanteessa, jossa se söisi melkeinpä mitä vain ja todella innolla.

Leikattu narttu on herkkä lihomaan, mutta kun Hera oli niin nirso syömään, en ajatellut tuota seikkaa sen kummemmin. Ja koska se myös oli tarkka tarjotusta ruuasta, ajattelin, ettei se kuitenkaan pääse lihomaan. Jauheliha kelpasi paistettuna, mutta raakana vain kädestä syötettynä. Kaikki mössöt ja muut herkut, joita koetin sille valmistaa, saivat Heran katsastamaan kupin säälin sekaisen halveksivan katseen siivittämänä.

Älä häiritse, mä nukun eteisessä takkien takana lelulaatikossa

Mutta pikku hiljaa se alkoi vaatia ruokaa ja sen sisäinen kellon on niin tarkasti kalibroitu, että kun Heran itsensä määrittelemä ruoka-aika alkaa olla kohdilla, se todellakin antaa koko lähiseudun tietää, että tarjoilu on myöhässä.

Aamulla se herättää meidät sillä, että se pomppii makuuhuoneen ovella olevaa porttia vasten. Portin kolistelun jälkeen alkaa piipitys. Hera vinkuu ja vinkuu, portti kolisee, joten siinä metelissä ei kukaan saa nukuttua. Kun sitten joku kömpii hereille, se pinkaisee keittiöön ja istuu tuijottamassa pää kallellaan kaappia, jossa sen ruoka on. Katse siirtyy kuin tennisottelussa kaapinoven, pöydällä olevan kupin ja keittiössä olevan ihmisen väliä niin kauan, kunnes kupissa on ruokaa ja kuppi tarjoillaan.

Hera hotkii nappulat muutamassa sekunnissa. Illalla on sama juttu. Kun kello lähenee kuutta, Hera alkaa uikuttaa keittiössä. Useimmiten olen olohuoneen sohvassa. Selma hyppää sohvaan ja alkaa tuijottaa. Sitten se tönäisee kuonollaan ja mikäli en reagoi, se huitaisee isolla tassullaan. Mikäli olen huomaamatta tätä, se lönkyttää olohuoneen ja keittiön väliin, kohtaan, josta on näköyhteys sekä minuun että Heraan. Selma katsoo hetken minua, sitten merkitsevästi keittiön suuntaan ja taas minua. Mikäli en vieläkään tajua, se tulee viereen, haukahtaa (mitä se ei koskaan muuten tee) ja tuuppaisee tassullaan todella kovaa. Rauha laskeutuu vasta, kun iltaruoka on tarjoiltu.

Sallittu hedelmä

Perinteisen koiranruuan lisäksi Selmalle maistuvat mitä eriskummallisemmat herkut, näistä suurimpana marjat ja hedelmät. Ensimmäinen kosketus hedelmien valloittavaan maailmaan tuli, kun se istui vieressäni, tuijottaen herkeämättä minun kuoriessani omenaa. Annoin sille pienen palan, minkä se söi uteliaan makustellen. Tämän jälkeen se on aina saanut omenan karan, vaikka siementen väitetään olevan haitallisia koiralle. Ja vaikka ne kotioloissa poistaisinkin, se popsii loppukesästä ja syksyllä puista pudonneita omenoita, joten eivät ne varmaankaan hirmuisen myrkyllisiä ole.

Onnistuneen omenakokeilun jälkeen vuorossa on ollut mango, ananas, päärynä ja banaani. Minusta on aika hellyttävää, kun kuorin banaanin puoliväliin, minkä jälkeen ojennan sitä Selmalle. Se haukkaisee päästä palan, minä vedän kuoria alemmas, se haukkaa taas palan ja niin me jatkamme, kunnes jäljellä on vain kuoret.

Heralle eivät hedelmät maistu, vaikkakin se rakastaa niillä leikkimistä. Parhaita ovat kirsikkatomaatit, oliivit ja viinirypäleet. Viimemainittuja ei myöskään suositella koirille, joidekin lähteiden mukaan ne ovat hyvinkin vaarallisia koirille, mutta Hera ei niitä syö vaan ottaa ne suuhun, sylkäisee ulos, jotta ne pomppivat lattialla. Se leikkii ja pallottelee niitä tassuillaan ja tanssii niiden ympärillä hauskan piirileikin. Mikäli en korjaa niitä pois, löytyvät ne ennemmin tai myöhemmin, joko sukanpohjasta tai joulusiivouksessa pölyisinä muumioina kirjahyllen alta, perimmäisestä nurkasta.

Selman ensimmäisenä kesänä maistoimme tietenkin mansikoita. Tai siis me söimme mansikat ja Selma niiden trontit. Jotain taianomaista niissä marjoissa oli, sillä joka kerta, kun se haistoi mansikoita, sen suusta alkoi valua solkenaan. Armahdimme sitä kesän mittaan lukuisia kertoja ja herkuttelimme yhdellä jos toisella mansikkalitralla, saimmehan hyvän syyn ostaa niitä varsin tiuhaan. Ja tietenkin se sai myös kokonaisia marjoja eikä pelkkiä perkeitä. Mansikoiden lumovoima oli niin voimakas, että kun kerran iltakävelyllä ostimme mansikkapehmikset, Selma kulki silmät melkein ummessa, kuono ilmaa nuuhkien meidän perässämme jättäen jälkeensä sellaisen kuolavanan kuin jalkakäytävää olisi madellut valtaisa jättietana.

Ei ihan kaikki papanat kupissa

Hera söi pienenä penturuokaa, turvotettuna. Tai siis se oli turvottua penturuokaa, jota se ei suostunut syömään. Sen syömättömyys ratkaistiin sillä, että se sai nappulat kuivina, joko kädestä syötettynä tai lattialle viskottuna, sillä kupista se ei halunnut syödä. Vieläkin se nirsoilee, jos tarjoan sille jotain epämääräistä mössöä. Parhaiten uppoaa paistettu liha, paistettu lohi, raaka jauheliha ja sen omat nappulat. Jos jauhelihaan erehtyy sekottamaan raejuustoa tai ruokaöljyä, se tuijottaa sitä epäluuloisena ja koettaa varovasti napsia jauhelihan muruset sieltä joukosta.

Selma on toista maata. Tähän mennessä ainoastaan raaka lehtiselleri on jäänyt syömättä. Selman myötä olemme siiryneet osittain raakaruokintaan. Tämänhetkistä ruokalistaa voisi kutsua semi-barfiksi. Toisinaan koirat saavat teollisia nappuloita, joiden kohdalla koetan pitää huolen siitä, että ne ovat mahdollisimman korkealaatuisia.

Toinen tukipilari ruuassa on erilaiset mössöt, joita teen aina ison määrän ja pakastan. Perussotkuun tulee yrjölän puuroa, joka ällöttävästä nimestään huolimatta on varsin ei-ällöttävää. Siinä on riisiä, ohraa, hirssiä ja tattaria, jotka keitetään tai haudutetaan uunissa puuroksi. Tähän sekoitan raakaa jauhelihaa ja raastettuja porkkanoita. Tarjoilun yhteydessä ruokaan voi sitten lisätä muun muassa raejuustoa, raakaa kananmunaa, ruokaöljyä ja niin edelleen.

Reikiä nolla

Välillä ostan broileria, joka on suurta herkkua. Koirien rehuksi myytävät pakastetut siivet ja koivet ovat aika hintavia verrattuna siihen, että ihmisravinnoksi myytäviä koipireisipaloja saa noin neljäsosaan siitä hinnasta. Koipipalat lilluvat kuitenkin oranssissa marinadissa, mitä en syötä koirille enkä ihmisille. Ongelma on helppo ratkaista: liotan koipipaloja runsaassa kylmässä vedessä, minkä jälkeen huuhtelen ne huolellisesti juoksevan veden alla. Reiden ja koiven saa erilleen kunnolla vääntämällä ja runksauttamalla. Pakkauksen kolmesta isosta saa siis kuusi pienempää, joista Hera saa kerralla yhden pienen ja Selma saa kaksi isoa palaa. Luut, rustot ja liha katoaa parempiin suihin muutamassa minuutissa, minkä jälkeen Selma alkaa surkeana tuijottaa Heraa, joka yhä hitaasti nautiskellen nakertaa omaansa.

Toisin kuin yleisesti luullaan, raa’at luut, broileri mukaan luettuna, eivät ole vaarallisia koirille, sillä ne sulavat ja ovat joustavia. Jos ne kypsentää, ne pirstaloituvat purtaessa teräviksi tikuiksi, jotka voivat olla koiralle hengenvaarallisia. Olemme syöttäneet koirille raakoja luita ihan pienestä pitäen. Ainoa huono puoli niissä on se, että lattiat ja matot ovat ihan kuolassa, kun koira makaa nurskuttamassa luutaan. Ja yöllä saa juosta ulos, kun Selmalle iskee kakkahätä. Luita syötyään se kakkaa luukakkaa: kovia, kuin jauhetusta luusta puristettuja kananmunia, jopa neljä kertaa vuorokaudessa. Onneksi luiden syönnissä on paljon hyviä puolia: ne tarjoavat ohjelmaa ja viihdykettä, pökäleitä joutuu päkistämään jonkin veran, jolloin samalla tyhjenevät koiran anaalirauhaset lisäksi luiden nakertelu pitää hampaat terveinä ja hammaskiven poissa.

Vastakohdat täydentävät toisiaan

Selma oli alusta asti aivan Heran vastakohta, eikä pelkästään ulkonäkönsä perusteella. Ihan ensi tunneista terrierin ja labradorin luonteiden ja tavanomaisen käytöksen ero oli selkeästi havaittavissa. Siinä missä Hera oli oikukas ja ailahtelevainen ruuan suhteen koko ensimmäisen vuoden, Selma oli tyypillinen labradori, joka söi hyvällä ruokahalulla. Oltuamme ensimmäistä päivää kotona muutaman tunnin, annoin sille kasvattajalta mukaan saamani muutaman raakalihapullan, jotka seitsenviikkoinen pullea pentu söi suurella ruokahalulla. Seisoimme koko perhe sen ympärillä ihastelemassa, kuinka koira syö, sillä tuoreessa muistissa oli Heran nirsoilu. Selma nuoli kuppinsa puhtaaksi ja nukahti tyytyväisenä ja kylläisenä sen viereen.

Selma nukahti ruokakipon viereen

Vaikkakin Hera onkin ruvennut syömään hyvin ja haluaa ruokaa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä tuijottamalla ruokakaapin ovea, ei se silti ole läheskään Selman kaltainen, jolle kelpaa kaikki mitä eteen kannetaan. Niin, paitsi raaka selleri, siitä se ei pitänyt.

Vieläkin Heralla on selkeitä suosikkiruokia. Kuivaruokapapanoiden täytyy olla määrätyn merkkisiä ja kokoisia, muuten se jättää ne kuppiin. Liharuuat se söisi mieluiten paistettuina, kun taas Selma hotkaisee raakana tarjotun lihan suurella nautinnolla. Jos annokseen on sekoitettu raaka kananmuna, ruokaöljyä, raejuustoa tai jotain muuta ihanaa, Selma aloittaa suun maiskuttelemisen ja huulien nuolemisen kuppia odotellessaan. Hera taas aavistaa, että nyt on joku sotkuannos tulossa, se kyräilee minua ja kuppia, kääntää minulle selkänsä ja tassuttelee mielenosoituksellisesti kauemmaksi kupista. Se panee maata lattialle ja jää tuijottamaan kuppiaan.

Yleensäkin on niin, että Hera odottaa, että Selma on hotkinut oman annoksensa, minkä jälkeen Hera astelee hitaasti kupilleen ja alkaa syödä. Se noukkii nappulan kerrallaan ja rouskuttaa ne yksitellen, hitaasti nautiskellen. Labradori saa tyytyä makaamaan metrin päässä, tuijottaen toisen ruokailua, kuolalammikon kasvaessa sen tassujen edessä. Välillä minusta tuntuu, että Hera tekee sen ihan vaan kiusalla.

Jos ruokakipossa on jotain, mikä ei russelineidille maistu, se jää tarkkailemaan kippoaan vähän matkan päästä. Joka kerta, kun Selma koettaa lähestyä kippoa, Hera syöksyy kuin kärppä kolosta ja murisee. Tämän jälkeen se peruuttaa ja jää tarkkailuasemiin. Tätä edestakaisin ryntäilyä ja asemasotaa saattaa jatkua hyvinkin kauan, kunnes Heran tarkkaavaisuus herpaantuu ja Selma syöksyy kupille, hotkaisee sen tyhjäksi ennen kuin kukaan ehtii reagoida. Vaikkakin Heran annos on sen kokoon suhteutettu, Selma vaikuttaa tyytyväiseltä, sillä sen käsityksen mukaan annokset ovat aivan liian pieniä ja niitä tarjoillaan aivan liian harvassa. Kun se on muutamassa sekunnissa tyhjentänyt kuppinsa ja istuu odottamaan lisää, sen katseesta on selkeästi luettavissa, että äskeinen annos oli vain maistelukappale, minkä jälkeen sen OIKEA annos tulisi tarjoilla. Valitettavasti sitä ei ole vieläkään kuulunut.

Saisinko ruokalistan

Heran ensimmäinen vuosi meillä oli syömisen osalta varsin vaihteleva. Pentuna se ei suostunut syömään turvotettuja nappuloita, vaikka niitä sille saamiemme ohjeiden mukaan piti tarjota. Välillä meni päiviä, että se ei muuta kuin kävi kupilla tuhahtamassa viikon ruokalistalle. Eläinlääkäri lohdutteli rokotuksissa käydessämme, että jos koira kasvaa ja kehittyy, kuten Hera teki, ei syömättämyydestä ole tarpeen huolestua. Eihän eläimetkään luonnossa välttämättä syö joka päivä. Niine hyvinemme päätimme olla huolestumatta Heran nirsoilusta. Välillä yritin muistaa ottaa kupin pois, jos ruoka ei kelpaa ja tarjota sitä sitten jonkun ajan kuluttua uudestaan. Välillä taas unohdin tämän hyvän ohjenuoran, ja ruokaa oli kupissa tarjolla koko päivän.

Herkuille Hera oli perso ja koska se ei syönyt ruokaa, meistä tuntui, että täytyyhän sen raukan jotain saada, joten paistoin lohta, jauhelihaa ja muuta ihanaa, joka kyllä kelpasi. Tämän lisäksi se sai ruualta ylijääneitä lihanpaloja. Taisinpa hauduttaa sille jopa oman karjalanpaistinkin,  kun se siitä vaikutti pitävän niin kovin.

Siis saako täällä ruokaa vai ei?

Heralla oli hassu tapa piilottaa ruokansa ja syödä se myöhemmin. Mikäli olimme sisätiloissa, se jemmasi ruokaa huonekaulujen taakse, mattojen alle tai kenkiin. Joskus se jätti ruuan lattialle ja työnsi kuonollaan ilmaa sen päälle, aivan kuin olisi peitellyt sen johonkin kuoppaan. Välillä syötin sitä kädestä, mikä tuntui jo hemmottelun huipulta, mutta jos sen sai syömään, niin olin valmis tekemään niin. Parhaiten Hera söi, kun ruuan tarjosi lattialta, eikä kiposta.

Vasta sen toisena kesänä sen ruokahalu heräsi. Varsinkin iltaisin mökillä se istui samalla kellonlyömällä sen kaapin luona, jossa ruoka oli. Se tuijotti kaappia tiiviisti, vilkaisi syyttävästi olkansa yli meitä päin ja jatkoi sitten kaapin tuijottamista. Tämän jälkeen se alkoi itkeä hiljaa, jälleen vilkaisu olan yli, vähän kovempaa vinkumista, kunnes tajusimme tarjoilla sille iltamuonaa. Nykyään se syö hyvällä ruokahalulla kaksi kertaa päivässä, mutta nirsoilee yhä, jos kipossa on jotain pehmeää ja mössömäistä. Se ei halua tunkea sinne kuonoaan, vaan syö mieluten nappuloita. Jauheliha menee myös hyvällä ruokahalulla, mutta se on tarjoiltava pieninä paloina ja lattialta.

Herkut ovat sitten aivan erikseen. Hera on hulluna sille tekemiini nameihin, jotka useimmiten ovat pieniksi paloiteltuja ja paistettuja kuutoita broilerin sydäntä, maksaa ja kivipiiraa.  Toinen varma hitti on pieniksi kuutioidut nakit.

Minun oli pakko ottaa kunnon järeät aseet käyttöön sen houkuttelemiseksi, kun se vain muutaman kuukauden ikäisenä tajusi, että sillä on oma tahto ja että minua ei todellakaan tarvinnut totella.