Pikku piski kakki kalliolle, kalliolle, kalliolle

Ensimmäisinä viikkoina Hera ei millään meinannut kakata ulos. Kun näin, että sillä oli hätä, nappasin sen kainalooni ja riensimme ulos. Se kiersi levottomana sinne, tänne, kiskoi ja tempoi remmin päässä ja uikutti lohduttomasti. Jostain kumman syystä se ilmaisi, että nyt on iso hätä ja tosi lähellä siten, että se seisoi talon kivijalkaa vasten takatassujen varassa. Välillä luulin, että se halusi sisälle koettamalla kiivetä seiniä pitkin. Kivijalan juuressa oli nyrkinkokoisia pyöreitä kiviä, joiden päällä Hera taiteili ja lopulta antoi periksi, kyykistyi ja väkersi pienen kikkaran kivien lomaan.

Syksyn ja talven tultua Hera ei olisi millään halunnut kyykistellä ulkona, etekin jos satoi tai tuuli vähänkään. Se saattoi ottaa kakkamisasennon, mutta jos pienikin tuulenvire osui sen peräpäähän, se loikkasi pystyyn ja päätti olla kakkaamatta. Joka kerta, kun se köyristi selkäänsä häntä tanassa pidin etusormiani ristissä ja toivoin, ettei mikään häiritsisi sen keskittymistä. Tuulisella säällä koetin jopa asettua seisomaan tuulen yläpuolelle, kuin suojaksi.

Hera 4 kuukauden ikäisenä

Ja jos ei tuullut, toivoin, ettei ohi ajaisi pyörää, mopoa, autoa tai muuta kulkupeliä. Ettei ohi kulkisi ihmistä ilman koiraa tai koiran kanssa. Ja ettei mistään kuluisi paloauton, poliisin tai ambulanssin sireenin ääntä. Koska, jos jokin edellämainituista sattui ajallisesti osumaan samaan kohtaan Heran keskittymisen kanssa, saattoi olla varma, että se ojentautui, laski häntänsä normaaliasentoon ja päätti säästää koko paketin myöhäisemmäksi, mikä usein tarkoitti sitä, että se päätti kakata vasta sisälle palattuamme.

Yksi suosikkipaikka oli verannan nurkka. Paikka oli ovelasti valittu, sillä sen tummakuvioinen matto antoi hyvän suojavärin ja kikkareet maastoutuivat siihen niin hyvin, että joskus meni hyvinkin päivä, ennen kuin sattumalta joku astui päälle ja totesi Heran jälleen kakkineen sisälle.

Joulun tienoilla kikkareita ei enää ilmestynyt ja olin aivan haltioissani. Nyt koira vihdoinkin oli sisäsiisti. Nuorin poikani oli lähtenyt välipäiviksi sukuloimaan, eikä näin ollen kukaan ollut yläkerrassa muutamaan päivään. Kävin hakemassa pyykkikorin ja totesin Heran löytäneen uuden käymälän. Yläkerran käytävän matolla oli eri kuivumisasteisia kikkaroita siistissä rivissä.

Mitä sitä turhaan ulkona käymään kun sisällekin voi…

En istu pissillä vaikka siltä näyttääkin....

Pikkuhiljaa Hera kuitenkin oppi ja vahinkoja sattui yhä harvemmin. Mutta se oli yli puolivuotias, joten minusta oli jo aikakin. Sen verran vainoharhainen olin, että laitoin matot lattialle vasta jouluksi, Heran ollessa 9 kuukauden ikäinen. Vuodenvaihteen jälkeen Heran oltua sisäsiisti jo hyvän aikaa, se pissi eteisen lattialle kahtena peräkkäisenä yönä. Minulla oli teoria siitä, että kyse saattoi olla jollain tapaa sen juoksuihin liittyvä tiheentyvä virtsaamistarve. Vaikkakin Hera oli leikattu joulukuussa, ajattelin sen elimistön muistavan jollain tapaa sen hormonikierron. Tai oliko kyseessä jokin tulehdus vai oliko se jostain syystä sattumalta juonut tavallista runsaammin. Mikä siihen loppujen lopuksi oli syynä, mene ja tiedä, mutta niiden kahden kerran jälkeen vahinkoja ei ole sattunut.

Paitsi kerran mökillä, kun ulkona satoi, eikä Hera siedä sadetta. Ja oltuamme pitemmän rupeaman mökillä se luultavasti kuvitteli, että kaupunkiasunto on otettava uudelleen haltuun, ja merkkasi olohuoneen lattian mökiltä palattuamme. Ja sen kerran, kun se oli uppiniskaisella päällä, se kipitti perässä kellarikerrokseen meidän ollessa menossa saunaan. Se pysähtyi keskelle käytävää, tuijotti meitä uhmakkaasti, istahti ja kusaisi pienen lätäkön, minkä jälkeen se pinkoi pakoon hippulat vinkuen. Ai niin, ja se kerta, kun se oli nuoremman tyttären luona hoidossa. Heidän makuuhuoneensa matto taisi haista poikaystävän äidin koirille, sillä sekin oli merkattava. Ja sitten syksyinen aamu mökillä, kun ylipitkä nurmikko oli aamukasteesta märkä. Hera jatkoi sikeitä uniaan, kun hätyytin koiria aamupissille. Ihmettelin, kun sillä ei ollut hätä, kunnes näin eteisen räsymatolla tumman läiskän.

Jos pissiminen oli alussa haasteellista ja vielä ajankin kuluttua vähän sattumanvaraista, oli kakkiminen sitäkin mielenkiintoisempi projekti.

Karvaleili

Sisäsiistiksi oppiminen on joko helppoa tai haasteellista. Heran alkutaival oli hieman kivikkoinen, vaikka koetin toimia aivan, kuten olin lukenut kaikista niistä kasvatusoppaista, joita lainasin kirjastosta Heran ollessa ihan pieni. Kaikkialla, niin kirjoissa kuin netissä, oli selkästi sama linja, mikäli koira ei opi sisäsiistiksi, on sen siisteyskasvatuksessa tehty virheitä, ja koko homma on aloitettava alusta. Hermoilin jo etukäteen sitä, että Hera ei oppisi ja koetin miettiä, miten estää tekemästä kaikkia niitä virheitä, joista netissä varoiteltiin.

Tavatessani nuorien koirien omistajia kyselin kaikilta, oliko heidän koiransa jo sisäsiistejä ja minkä ikäisinä heidän pentunsa olivat lakanneet kuseksimasta sisälle. Masennuin entisestään. Moni lausui ylpeys äänessään rinta rottingilla, että nelikuisena oli jo täysin oppinut. Mutisin jotain siitä, kuinka kyllä se Herakin, ja vaihdoin puheenaihetta.

Päivisin ei paljoa vahinkoja tapahtunut, mutta aamut olivat haasteellisia. Vaikka kuinka koetin olla valppaana ja kuulostella, milloin Hera heräsi, jotta voisin kaapata sen syliini ja rynnätä ulos, olin melkein aina myöhässä. Se osasi uskomattoman äänettömästi ensiksi käydä pissillä, paperin viereen, ja sitten kevein olemuksin aloittaa aamuriekkumisen, johon me heräsimme. Kuvittelin ja toivoin aina sen herättävän meidät ja että ennättäisin sen kanssa ulos. Mutta ei. Eteisen lattialla oli melkein aina valtava lammikko. Pissa oli vielä aivan lämmintä, kun ryntäsin sitä kuivaamaan, ettei se ehtisi valua lattialistojen alle, sillä vanha talomme on juuri sen verran vinossa, että pissalätäköt alkoivat vaeltaa välittömästi. Päivittelin joka aamu, kuinka voi olla mahdollista, että noin pieneen koiraan mahtuu niin paljon pissaa, olin aivan varma, että se oli tilavin karvaleili, mitä markkinoilla oli.

Välillä tuli kuitenkin aamuja, jolloin eteisen lattia oli kuiva. Onnesta hymyillen ryntäsin viemään Heraa ulos vain palatakseni pettyneenä sisälle. Sillä ei ollutkaan hätä. Koska se oli siirtynyt pissimään keittiön pöydän alle. Ja aikaisemmin aamuyöllä, joten pissa oli ehtinyt valua joka suuntaan. Joskus se pissi aamulla ulos, enkä näin ollen ollut lainkaan varautunut siihen, että istuutuessani aamiasipöytään sukkani kastuivat kylmään koiranpissaan.

Missään vaiheessa en kuitenkaan rankaissut tai torunut koiraa, sillä uskoin, ettei se tehnyt sitä tahallaan eikä kuonon uittaminen pissalätäkössä tuntunut oikealta kasvatusmenetelmältä, vaikka sitäkin netin lukuisilla keskustelupalstoilla osa kehui toimivana keinona. Palasin kasvatusopusten pariin, mutta en oikein saanut niistä mitään irti, sillä ne vaikuttivat painottavan sitä siisteyskasvatuksen epäonnistumista ja ainoana keinona koko homman alusta aloittamista, mikä jäi minulle pieneksi mysteeriksi, sillä olin mielestäni kehunut koiraa sen tehdessä tarpeet ulos, korjannut välittömästi sisälle tulleet vahingot tekemättä niistä sen kummempaa numeroa ja koettanut olla valppaana, kun se näytti siltä, että sillä oli hätä.