Look at that doggy in the window

Vuoden kääntyessä vääjäämättä kohti loppua tulee mietittyä menneitä ja elettyä elämää. Joulun aika on myös otollinen hetki rauhoittua ja muistella kaikkia heitä, jotka eivät enää ole kanssamme, mutta jotka ovat jättäneet jälkensä elämäämme. Huomaan ajattelevani myös niitä, joita en ole koskaan tavannut, vaikka heillä on oma tärkeä paikkansa siinä, että minä olen juuri minä. Isäni vanhempien kanssa vietin paljon aikaani lapsuudessani ja esimerkiksi isänäidilläni oli tusinan verran sisaruksia, joten siltä puolelta sukua löytyy paljon.

Äitini sukua en ole koskaan tavannut, mikä hetkittäin tuntuu surulliselta. Välillä huomaan ajattelevani, millaisten ihmisten perimää olen osaltani siirtänyt eteenpäin lapsiini?

Vajaat kaksi vuotta sitten kuollut äitini vietti elämänsä ensimmäiset vuodet lapsenkodissa, jonne hänen biologinen äitinsä oli hänet joutunut jättämään, koska ei yksin kyennyt huolehtimaan pienestä vauvastaan. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että hän sai uuden äidin.

Äitini adoptoinut nainen oli naimaton liikenainen, jolla oli ompeluateljee ja kangaskauppa. Yrittäjän elämä ei varmaankaan ollut helppoa pienen lapsen kanssa, vaikka se takasi heille hyvän toimeentulon. Kontaktien ja tuttujen kautta adoptioäiti otti luoksensa asumaan tukholmalaisen nuoren naisen, Birgitin, auttamaan muun muassa lapsenhoidossa. Birgit palasi sittemmin kotikaupunkiinsa, mutta siteet eivät koskaan katkenneet. Kutsuimme häntä Birgit-tädiksi ja pienenä luulin hänen ihan oikeasti olevan äitini naimaton ja lapseton isosisko.

Oletettavasti suomalaisen työnantajansa ompeluateljeessa vietetty aika kantoi hedelmää, sillä kun Birgit palasi Ruotsiin, hän työskenteli aluksi ompelijana eräässä ateljeessa kunnes hän perusti omansa. Muistan lämmöllä kaikkia niitä kertoja, kun hän vietti luonamme viikon kesällä ja jouluna, välillä muulloinkin, ja ompeli meille lapsille ihania leninkejä ja muita vaatteita.

Vähän vanhempana saimme viettää aikaa Birgitin luona Tukholmassa. Hän otti minut ja kaksi vuotta nuoremman sisareni mukaansa ateljeehensa, jossa me saimme auttaa muun muassa poimimalla lattialle pudonneita nuppineuloja. Pienessä liikehuoneessa oli sovitustila isoine peileineen ja takahuoneessa lattiasta kattoon laatikoita ja rasioita täynnä toinen toistaan ihanampia nappeja, pitsejä, nauhoja ja rusetteja lukuisien kangaspakkojen seurana. Välillä ateljeehen tuli joku hieno rouva sovittamaan iltapukua. Tuolloin me istuimme hiiren hiljaa ompelupöydän alla ja katsoimme silmät ymmyrkäisinä niitä ihania luomuksia, joita sovitettiin asiakkaiden päälle. Birgitin asiakaskunta oli hienostorouvia ja aatelisia ja jopa edesmennyt prinsessa Liliane.

Staffordshire-koirat

Ateljeen näyteikkunassa oli kauniisti laskeutuva verho, joka suojasi iltapukujen sovittajia ohikulkijoiden katseilta. Verhon edessä ikkunalaudalla istui kaksi posliinikoiraa, toistensa peilikuvia. Staffordshire-koirat olivat Cavalier King Charles –spanieleita, joka oli englannin kuningatar Viktorian lempirotu ja ne oli nimetty niitä valmistaneen tehtaan kotipaikan mukaan. Koiria alettiin valmistaa 1800-luvun alussa ja niiden idea oli lähtöisin Kiinasta, josta matkamuistona kulkeutuneiden Foo-koirien rotu vaihtui briteille tutumpaan spanieliin. Ne istuivat ikkunassa, odottamassa meriltä palaavaa miestä. Kun mies oli kotona, koirat käännettiin katsomaan sisälle päin. Näin ohikulkevat naapurit ja tuttavat tiesivät, milloin talon isäntä oli kotona ja milloin hän oli merillä. Birgitin kuoltua koirat löysivät tiensä äitini luo, joka vuorostaan antoi ne pikkusiskolleni joitakin vuosia ennen kuolemaansa.

Toivon hartaasti, että vaikka meillä kaikilla ei olekaan posliinikoiria, jotka odottavat maailmalta kotiin palaavaa rakasta, meillä jokaisella olisi joku, jota odottaa ja jonka seurasta nauttia. Hyvää uutta vuotta.

Ensimmäinen joulu

Heran ensimmäinen joulu alkoi siis toipilaana. Niihin päiviin mahtui kuitenkin myös monta valonpilkahdusta, joista parhaimpiin kuului se, kun kasvattaja tuli käymään muutamaa päivää ennen aattoa ja toi meille joulutervehdyksen: Heralle paketin ja meille oman lahjamme. Onneksi oli osannut ennakoida tämän ja olin ehtinyt saada valmiiksi Heran isoäidille Saralle neulomani villapaidan.

Kaikki eivät ole Heran pakertteja...

Hera avasi pakettinsa jouluaattona meidän muiden kanssa ja siitä kuoriutui karvainen pötkylä tai patukka, jolla oli leijonan pää. Kun sitä puristi, se päästi vinkuvan äänen. Aaton uuvuttamana Hera nukahti pitkin pituuttaan sohvaan, uusi lelu kainalossaan. Sen ensimmäinen joulu ja viimeinen joulu ainoana koirana oli kaikin puolin onnistunut.

Hera ja kasvattajalta saatu lelu

Joulu ei sinänsä tuottanut huolta eikä murhetta, sillä Hera jätti joulukuusenkin rauhaan, vaikka olimme pelänneet sen pahimmassa tapauksessa kaatavan koko komeuden. Muutaman pallon se tuhosi, mutta ne olivat sellaisia, jotka putosivat kuusesta omia aikojaan tai jonkun meidän ihmisen tönäistyä kuusen oksaa siten, että pallo pääsi putoamaan. Heran mielestä kuusenpalloilla olisi voinut leikkiä enemmänkin, mutta me otimme ne pois heti, kun se testasi hampaitaan niihin, sillä pallot olivat sellaista materiaalia, että ne hajosivat aika teräviksi sirpaleiksi.

Pahin huolenaiheemme oli edessä, sillä aikaisemmat kokemuksemme uudesta vuodesta koiran kanssa eivät olleet mitään mukavia. Merryn ensimmäinen uusivuosi oli täysi katastrofi, kun autuaan tietämättömänä siitä, että koirat voivat olla paukkuarkoja, jätin Merryn poikakaverini asuntoon. Hän palasi omista juhlistaan ennen minua ja joutui siivoamaan kauhuissaan olevan koiran ripuloimat matot. Sittemmin kävi ilmi, että Merry pelkäsi kuollakseen kaikkia kovia ääniä ja pamauksia, kuten ukkosta, raketteja, pakoputken paukahduksia ja vastaavia.

Tällä kertaa olimme onneksi tietoisia siitä, kuinka paha koiran pelko voi olla, emmekä suunnitelleet mitään ohjelmaa vuoden vaihteeseen. Olimme jopa valmistautuneita ajamaan autolla kauemmaksi sivistyksestä ja paukkeesta, mikäli Hera osoittautuisi yhtä pelokkaaksi, kuin Merry aikoinaan.

Toipilaana

Muutettuamme taloomme 2002 ruuvasin irti eteisen kaapin ovet. Ne olivat painavat ja aina tiellä. Halusin päällysvaatteiden roikkuvan tangossa, avonaisessa syvennyksessä, sillä sateen kostuttamat takit eivät varmaan kuivuisi kovinkaan hyvin piilossa katseilta ovien takana. Halusin myös esteettä potkaista kengät jalastani takkien alle.

Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa tekemässäni pedissä, olohuoneessa

Kaappi ei ollut perinteinen vaatenaulakko, vaan joku aikaisemmista asukkaista oli neronleimauksena asentanut eteisen syvennykseen 80-luvulta peräisin olevan tuplalevyisen vaatekaapin yläkaappeineen. Sinänsä hyvä idea, paitsi ne ovet. Ensinnäkin ne roikkuivat vähän miten sattuu vanhojen saranoidensa varassa, toiseksi, talomme on juuri sen verran vino, että kun avasi oven ripustaakseen takkinsa naulakkoon, ovi pamahti kiinni nenän edessä ellei pitänyt toisella kädellä ovesta kiinni, mikä taas hankaloitti takin taiteilemista vaatepuulle.

Irrotettuani ovet ja kammottavat saranat, niistä jäi varsin ikävät jäljet. Onneksi pakkelilla, hiekkapaperilla, tartuntamaalilla ja kunnon pesunkestävällä lateksilla saa ihmeitä aikaan.

Kun Hera muutti meille, taittelin vanhasta petauspatjasta sille pedin ja päällystin sen pesussa kutistuneella päiväpeittokankaalla. Peti vei puolet takkien alatilasta ja tyhjäksi jääneeseen tilaan sai mukavasti Heran lelulaatikon. Kengät muuttivat toisaalle.

Välillä Hera valitsee lelulaatikon makuupaikakseen

Leikkauksesta kotiin tultuamme koetin pissittää Heraa, mutta laskiessani sen sylistäni pihalle, se lässähti kasaan kuin epäonnistunut kohokas. Kannoin koiran sisälle ja panin sen lattialle, sillä sohvaanhan sitä ei uskaltanut missään nimessä ottaa ja sen takkien alla oleva petikin tuntui minusta korkealta paikalta. En halunnut että jotain tapahtuisi, kun se heräisi ja hyppäisi lattialle.

Olimme saaneet ohjeet, että koira liikkuu vointinsa mukaan ja että rajuimpia liikkeitä, kuten sohvalle hyyppämistä, tulisi välttää muutaman päivän.

Leikkauksen jälkeen, eteisen lattialla.

Kun Hera sitten heräsi sen verran, että se pysyi jaloillaan, se kipitti ensi töikseen sohvan luo ja hyppäsi siihen. Minä kiljaisin kauhusta, minkä seurauksena koira hyppäsi alas. Sydän tykyttäen otin sen syliini, nostin varovasti viereeni sohvaan nukkumaan. Paketoin sen peiton sisään, sillä Hera tärisi vilusta, kuten eläinlääkäri oli sanonut sen tekevän nukutuksen poistuessa sen kehosta.

Leikkaushaava oli yllättävän ylhäällä vatsassa, eikä jalkovälissä, kuten olin kuvitellut. Hera ei ylettynyt nuolemaan haavaa, mikä oli hieno juttu, sillä emme tarvinneet lainkaan sellaista tötterökauluria, joita koirille yleensä eri toimenpiteiden jälkeen laitetaan. Halusin kuitenkin suojata haavaa jollain tavoin, joten leikkaisin vanhasta pitkä- ja kapeahihaisesta t-paidasta hihat irti ja muotoilin niistä Heralle trikoobodyn. En tiedä, oliko siitä hyötyä, mutta tunsin tehneeni jotain ja koira näytti enemmän toipilaalta, kun sillä oli tuo vartaloputkilo päällä.

Nips naps

Hankittuamme Heran olimme sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava kerran. Ajattelimme, että saattaisi olla hieno kokemus käydä läpi koiran pennuttaminen kaikkine siihen liittyvine vaiheineen. Ajatusta tarkemmin vatvuloituamme ja tietoa kerättyämme tulimme toisiin aatoksiin. Suutari pysyköön lestissään. Koirien kasvattaminen ja pennuttaminen on parasta jättää asiaan vihkiytyneille ja olisihan siinä se vaara, että saisimme kasan pentuja, joille kaikille ei löytyisi kotia. Mikäli haluaisimme toisen koiran, kannattaisi se hankkia valmiina pakkauksena hyvältä kasvattajalta.

Näin päätettyämme teimme myös sen päätöksen, että antaisimme steriloida Heran.

Odotimme ensimmäiseen juoksuun ja siitä sen verran, että mahdolliset valeraskaudet ja muut hormonimyrskyt olisi selätetty.

Hera ja sen pentu

Päätös oli hyvä, sillä valeraskaus osoittautui aika rankaksi. Hera teki pari päivää vimmatusti pesää, minkä jälkeen se valikoi rakkaimman lelunsa, punaisen pienen vinkulelun, jota se hoiti ja kuljetti paikasta toiseen itkien ja uikuttaen sydäntä särkevästi. Hera ei syönyt, ei juonut eikä halunnut mennä ulos ja jättää pentuaan hetkeksikään. Tätä kesti kolmisen vuorokautta, minkä jälkeen se pikkuhiljaa rauhoittui.

Vein Heran eläinlääkärille aamupäivällä kymmeneltä ja rauhoittavan piikin alettua vaikuttaa jätin sen sinne. Sovimme, että hakisin sen iltapäivällä kahden paikkeilla. Olimme varanneet toimenpiteen joululoman alkuun, jotta meillä olisi aikaa olla kotona toipilaan kanssa.

Hakumatkalle varasimme mukaan peiton, sillä arvelin koiran palelevan autossa. Maksaessani lystiä alkoi vastaanoton takahuoneesta kuulua sydäntä viiltävä uikutus. Eläinlääkäri totesi hymyillen, että koira oli heräämässä ja mitä ilmeisimmin tunnisti tutun ääneen ja alkoi itkeä surkeaa oloaan.

Lähtiessämme saimme evästykseksi ohjeen välttää rasitusta, pariin päivään ei sohvalle hyppäämistä ja kipulääkettä kahdesti päivässä 3-5 päivän ajan.

Kannoin vetelän koiran autoon, peittoon käärittynä ja mieheni ajoi kotiin minun istuessa takapenkillä potilas sylissäni. Ihmettelin toimenpiteen pienuutta, sillä olin kuvitellut koiran olevan kääreissä ja paketissa, mutta leikkauksesta kieli vain pieni tulitikkulaatikon kokoinen laastarilappu keskellä ylävatsaa.

Voiko tämän alemmaksi vajota?

Mä sotken nämä langat....

Villapaitojen ja mielestäni nerokkaan sadeviitan, josta Hera oli aivan eri mieltä, lisäksi puikoilla ja virkkuukoukulla saa paljon kivaa aikaiseksi. Vaikka itse tuotosta tuskin tulee koskaan käytettyä, oli aikaisemmassa tekstissäni mukana olleen harmaan kypärämyssyn virkkaaminen kivaa, sillä sen väkersi iltapuhteena.

Lapsena pidin paljon nukenvaatteiden tekemisestä sekä paperinukkien piirtämisestä, sillä niille oli helppo puuhastella kokonainen vaatevarasto kaikkine asusteineen. Ei niillä varsinaisesti voinut leikkiä eikä tullut leikityksi, itse juju oli siinä tekemisessä. Asustekokonaisuuksien suunnittelemisessa, toteuttamisessa ja leikkaamisessa vierähti mukavasti tunti poikineen. Erityisen antoisaksi touhun teki se, että kaksi vuotta nuorempi sisareni oli selkeästi minua huonompi ja hyödynsin iän suomaa etulyöntiasemaa häikälemättömästi. Tämä valitettavasti kääntyi ennemmin tai myöhemmin minua vastaan, sillä jossain vaiheessa sisareni purki turhautumisensa esimerkiksi mummiini, joka tuli auttamaan häntä ja piirsi tukevalle paperille hienoja vaatteita, jotka leikattiin irti kynsisaksilla, todella tarkasti. Näin ollen minun oli tyydyttävä omiin räpellyksiini, koska olin vanhempi ja taitavampi ja sisareni sai leikkiä vaatteilla, jotka minun silmissäni olivat kuin kaupasta ostettuja.

Vaikka nykyään naureskelen ja päivittelen hollywoodjulkkiksien pikkukoirien vaatteita ja varusteita ja mietin, kuinka aikuiset ihmiset ihan tosissaan vaatettavat koiriaan kuin pieniä nukkeja, on välillä vaikea vastustaa kiusausta koristella koirasta vielä söpömmän näköinen.

Viime jouluna lahjoja pakatessani solmin leveästä lahjanarusta rusetin Heran kaulaan, koska se näytti minusta niin suloiselta. Hera ei tästä ulkonäkönsä tuunaamisesta piitannut, mutta sain sen istumaan pienen hetken, että ennätin ikuistaa sen voidakseni jakaa kuvan netissä ja saada sille paljon ihastuneita tykkäyksiä.

Jouluaaton lähestyessä oli vuorossa perinteinen tonttulakkikuva. Koska miellä ei enää ole pieniä lapsia, joutui Hera jälleen uhrikseni. En todellakaan usko saavani yhtä paljon huomiota kuvalla, jossa istuisi parikymppiset lapset tonttulakki päässään maireasti hymyillen. Lähinnä ajatus tuosta kuvasta asettuu nolon ja pelottavan välimaastoon.

Tää on kyllä jo kaiken huippu

Viimeisin repsahdus tapahtui vain pari päivää sitten, kun eräs koirakaverini lähetti minulle kuvan koiralle neulotusta kypärämyssystä. Minusta Heran elämä ei olisi täydellinen ilman tuota pipoa ja kuvan nähtyäni kipasin käsityökorille. Olin todella tyytyväinen parin tunnin päästä käsissäni olleeseen lopputulokseen.

Hera ei ollut. Se jämähti seisaalleen ja riiputti päätään kuono melkein lattiassa kiinni, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin armahdin sen ja kiikutin pipon samaan kasaan muiden tarpeettomien tekeleiden seuraan.

Riemua langoista

Kuten jo aikaisemmassa jutussani mainitsin, neulomisprojekti tuntui palkitsevalta, kun aloitin paidan sen alalaidasta. Olin ajatellut, että kylmällä ja tuulisella säällä paidassa oleva huppu voisi olla kiva lisä, joten lisäsin siihen sellaisen. Tajusin kuitenkin varsin pian mitoittaneeni sen aivan liian pieneksi, mutta jollain tapaa se näytti söpöltä, vaikkakin oli pelkkä koriste, ilman mitään käyttöfunktiota. Pikaäänestyksen tuloksena sain perheen parista enemmän puoltoääniä, joten pieni huppu tupsuineen sai jäädä koristamaan paitaa.

Chili ja hupullinen villapaita

Chilin emäntä ihastui tekeleeseen ja tilasi samanlaisen ja olen ymmärtänyt, että valkoinen koiruli puna-harmaassa paidassaan, jota myös koristaa pieni tupsullinen huppu, on herättänyt paljonkin ihastusta. Myös toisen työkaverini mäyräkoira Vixi sai oman paidan, vähän erilaisen.

Wixi ja villapaita

Vauhtiin päästyäni neuloin kasvattajille tai tarkemmin Heran isoäidille paidan ja Heralle vielä yhden, tällä kertaa ilman huppua. Samalla säädin mittasuhteita hieman, muun muassa pitensin kaulusta hieman. Kaiken kaikkiaan lopputulos oli tähänastisista istuvin.

Kun on kylmä ja tuulee, Hera ei suostuisi lähtemään ulos lainkaan. Sama koskee sadesäätä. Se suhtautuu taivaalta putoileviin pisaroihin kuin henkilökohtaiseen loukkaukseen. Pentuna se pelkäsi tuulta, sillä se ei voinut ymmärtää, mikä siihen koski, kun tuuli tarttui karvoihin ja pörrötti niitä .Se loikki säpsähdellen edes takaisin eikä voinut keskittyä kävelemiseen. Nykyään se säntäilee välillä tuulessa lentävien lehtien tai roskien perään, joten kävelylinkit voivat olla ajoittain haastavia. Puhumattakaan aamuista, kun pitäisi tehdä tarpeet sen kummemmin ihmettelemättä.

Heran kyykistyessä kakalle keskitän kaiken tahdonvoimani toivomaan, että tuulenpuuska malttaisi hetken, sillä jos pienikin vire osuu Heran hännänaluseen, se istahtaa maahan kesken toimituksen, katsoo närkästyneenä ympärilleen ja päättää olla tekemättä sillä kertaa mitään. Siinä sitä on palattava kotiin kirjaimellisesti tyhjin käsin ja toivottava, että töistä kotiin palattuani en löydä pientä kikkaretta jonnekin piilotettuna.

Pyhäinpäivän sarastuksessa

Useina aamuina Heralla on tapana herättää meidät ennen herätyskelloa. Se itkee makuuhuoneen ovella, aidan takana, sillä meillä koirat saavat huseerata vapaasti kaikkialla muualla paitsi makuuhuoneessa.

Nykyisin annan sen useimmiten itkeä ja odotan, että se hiljenee, jottei se opi, että kun aikansa parkuu, niin kyllä sieltä joku nousee. Tätä voi tehdä nyt, kun enää tarvitse sännätä ulos heti, kun kuulee Heran heränneen.

Sisäsiistiksi opettelemisessa oli ylimääräistä haastetta, kun Hera heräsi, hiipi pissille eteisen lattialle, usein paperin viereen, minkä jälkeen se alkoi iloisen loikkimisen porttia vasten, jolloin me heräsimme. Nukuin varoiksi puolipukeissa, jotta minun olisi helppo sännätä ylös ensimmäiset tassunrapinat kuullessani, napata koira kainaloon ja äkkiä ulos, usein vain todetakseni, että vahinko oli jo tapahtunut. Nyttemmin Hera ei halua ulos kuin vasta kunnolla herättyään. Se itkee makuuhuoneen ovella aivan muusta syystä.

Kun hellyn ja nousen ylös, se kääntyy portilta ja kipittää olohuoneeseen, sohvan viereen odottamaan. Menen sen perässä, puoliunessa, panen pitkäkseni sohvaan samalla kuin Hera loikkaa viereeni. Se tassuttelee aikansa päälläni, minkä jälkeen se löytää mieleisensä paikan rintakehäni päältä.

Hera päiväunilla, sohvassa tietenkin.

Mieheni kertoi minulle lukeneensa, että pelästynyttä tai itkevää lasta tyynnyteltäessä käytettävä pehmeä ’shh’ ääni toimii myös rauhoittavana äänenä hermostuneen eläimen ollessa kyseessä. Ääni muistuttaa meidän aivojemme alkukantaisissa osissa sikiöajoista tuttua ääntä, äidin veren kohinaa ja hengitystä. Muistan elävästi, kun lasten ollessa pieniä parhaita hetkiä oli, kun kuunteli nukkuvan lapsen raukeaa hengitystä ja tunsi hengityksen liikkeet ja pienen sydämen sykkeen omaa kehoaan vastan, kun makasi sohvassa tai istui mukavasti nojatuolissa nukkuva lapsi sylissään.

Nämä ajat palautuivat elävästi mieleeni, kun Hera aamuisin on hellyydenkipeä ja hakeutuu nukkumaan aivan minuun kiinni. Koskaan muulloin se ei makaa näin, vaikka sylissä tai sohvassa nukkuisikin. Se panee päänsä toiselle olkapäälleni niin, että sen kuono nuuskuttaa niskassani ja sen kaula painautuu minun kaulaani vasten.

Aamuun heräävä talo on vielä hiljainen ja ummistan silmäni hetkeksi. Jään kuulostelemaan koiran tasaista hengitystä ja tunnen sen kaulasuonen sykkivän omaa kaulaani vasten. Viikonlopun kiireetön aamu salli minun nauttia tästä hetkestä tavallista pitempään. Hiljaisen hengityksen ääni tuntui niin lohdulliselta, kun pyhäinpäivän aamun sarastuksessa ajattelin lämmöllä ja kaipauksella puolitoista vuotta sitten kuollutta äitiäni, kauan sitten poisnukkuneita isovanhempiani ja pientä isosiskoani, jota en koskaan ennättänyt tavata.

Paremman puutteessa

Määrätyssä iässä sitä haaveilee määrätyistä asioista. Kun lapset ovat ehtineet nuoriksi aikuisiksi, sitä väistämättäkin alkaa miettiä, millaista elämä on sitten, kun he saavat lapsia. Etenkin kuin ystäväpiirissä näitä lapsenlapsia on alkanut ilmestyä, ihan useita kappaleita.

Mä jään sisälle, jos sataa

Pienten jalkojen tepsutuksen korvaa toistaiseksi hyvin se pliplitys, joka kuuluu Heran tassuista, kun se sipsuttaa liian pitkine kynsineen paljaalla lattialla. Ja omaa puuhastelun tarvetta voi tyydyttää asustamalla koiraa.

Hera ei kylläkään pitänyt lainkaan omasta mielestäni loistavasta ideasta väkertää lapsilta pieneksi jääneestä sadetakista viitta. Sitä kokeiltiin kerran, mutta koira ei suostunut liikahtamaankaan se yllään. Sittemmin ostin alelaarista ihan oikean jokasääntakin, joka harmikseni on jäänyt vähän liian pieneksi. Hera on se yllään kuin kolmen kilon kalakukko kahden kilon pussissa.

Tämä päähän ja keskiaikaisille markkinoille

Yhtenä iltana kaivoin langat ja virkkukoukun esiin ja siinä aikani virkattuani lopputuloksena oli kypärämyssy, jota ei itse asiassa tarvitse yhtikäs mihinkään.

Piilottakaa ton langat ja puikot, pliis

Totesin, että voisin kanavoida tekemisintoni johonkin käyttökelpoiseen, ja aloin tehtailla villapaitoja. Ensimmäinen oli melko ok, mutta istuvuudeltaan liian löysä ja alkoi lörpöttää vatsan alla, kunnes vähän myöhemmin neuloin siihen napakan resorin ja paransin paitaa jonkin verran.

Tuon retrovärisen villapaidan kutomisen aloitin kaulasta häntää kohti. Koska lopputulos ei tyydyttänyt, ajattelin kokeilla päinvastaista lähestymistapaa, ja aloitin paidan neulomisen alareunasta kohti päätä.

Pilviprinsessat

Näin lennokasta menoa Heralla ja Jadella

Chili ja Peppi ja muutamat muut eivät ole ainoita Heran koirakavereita. Tyttären anoppiehdokkaalla on kaksi lagottoa, joiden kanssa Hera pääsee leikkimään aina silloin tällöin. Meno kuulemma voi äityä aika railakkaaksikin, ja uskon kiitollisuuden olevan aitoa ja suurta, kun Hera lähtee kotiin kyläilyreissun jälkeen.

Anoppiehdokas harrastaa tosissaan agilityä ja kilpailekin koiriensa Jaden ja Vikin kanssa. Tavattuani nuo hahtuvapilven pehmoiset valkoiset veijarit olin kallistumassa lagoton hankkimiseen. Siis toiseksi koiraksi.

Heran ensimmäisen kesän kallistuttua elokuun puolelle oli palattava takaisin mökkeilemästä ja töihin. Syys-lokakuun viikonloput vietämme mökillä, mikäli sää vähänkään sen sallii, mutta viikolla on pysyttävä kaupungissa. Ulkona aamusta iltaan telmivälle Heralle tämä ei varmaankaan ole mitenkään mukavaa, mutta koirat mitä todennäköisimmin ovat varsin sopeutuvia elämiä. Olen koettanut käydä sen kanssa melkein jokaisena päivänä koirapuistossa, jossa se on tottunut telmimään lajitovereiden kanssa. Viikonloppuisin ohjelmassa on pitkä metsälenkki.

Hera ei malta jättää kaveria rauhaan hetkeksikään...

Valitettavasti se koirapuisto, joka on meitä lähinnä, on useimmiten autio. Yksittäisiä kertoja lukuun ottamatta olemme seisseet aitauksessa kahdestaan, minä koetan heittää keppiä ja leikkiä Heran kanssa, joka useimmiten hetken ympäriinsä nuuhkittuaan istuu portin ääressä hiljaa uikuttaen. Jotta voisin olla varma, että puistossa on seuraa, on sitä lähdettävä hakemaan kauempaa, mikä tarkoittaa autoon hyppäämistä ja toiseen koirapuistoon ajamista. Välillä ei suosituimmissakaan puistoissa ollut seuraa juuri silloin, kun me siellä olimme, joten ajatus toisen koiran hankkimisesta alkoi itää.

Koska ihminen on mestari oikeuttamaan tekojaan ja järkeistämään perusteluitaan, minäkin kykenin pitämään pitkän esitelmän miehelleni siitä, miten itse asiassa ainoa järkevä vaihtoehto oli toisen koiran hankkiminen. Tämä hyvä valmistautumiseni meni kuitenkin hukkaan, sillä hän sanoi ajatelleensa ihan samaa.

Hyppy tuntemattomaan

Pomponrahkan pitkospuut

Tavallisten kävelyiden ollessa Heran mielestä varsin tylsää puuhaa, olemme koirapuistovierailuiden ja mökillä juoksentelun ohessa käyneet metsälenkeillä, jolloin se saa juosta vapaana. Yksi suosikkipaikkamme on kotimme lähistöllä oleva ulkoilualue, jossa voi kiertää kävelylenkin, joka suurimmalta osalta kuljetaan pitkospuita pitkin. Metsä on kosteaa lehtomaista ja lenkin käännekohdassa kävellään pitkä tovi aidon suomaaston läpi. Hera kulkee meidän välissämme ja koettaa innokkaasti päästä ensimmäisenä kulkevan ohitse. Muutaman kerran se on yrittänyt astua polulta sivuun vain havaitakseen, että alusta upottaa ja on märkää. Suolla kasvaa suopursuja, sammalta ja syksyisin voi löytää karpaloita, ellei joku ole niitä ennättänyt käydä korjaamassa parempaan talteen.
Toinen lenkkimaasto on lentokentän viereinen metsäalue, jossa valitettavasti usein pörräävät motocross-ajajat, joiden polut ovat piirtäneet hiekansekaiseen metsämaahan syviä ajouria.

Lentokentän metsässä on paljon syvänteitä, joissa on vettä. Osa lammikoista on ihan pieniä, osa taas isohkoja. Kuivan kauden sattuessa osa lammista on kokonaan kuivuneita, mutta sopivan runsassateisena kesänä suurin hiekkapohjainen lampi on välillä jopa uimareiden käytössä.

Hera oli vapaana ja nuuski innoissaan erään jyrkkäreunaisen lammen rantavettä. Vesi oli mustaa, turpeen ja humuksen sekaista velliä. Kielsimme sitä menemästä pitemmälle, sillä emme tienneet, kuinka syvä tuo lammikko oli. Yhdessä kohtaa ranta oli loiva, ja koira jolkotti sinne. Veden rajassa oli kaatunut puunrunko, puoliksi maahan uponneena. Hera loikkasi rungon yli toiselle puolelle, jossa oli kosteaa, mustaa mönjää.

Hera pulahdettuaan metsälampeen

Säikähdimme sanoinkuvaamattomasti, kun tuo mönjä ei ollutkaan rantaa, vaan veden pinnalla kelluva paksu matto, jonka läpi koira humahti kadoten näkyvistä. Se pulpahti pinnalle ja itsekin säikähtäneenä alkoi kauhoa eteenpäin, kohti lammen keskustaa. Sekunnin murto-osassa mielessäni kävi, etten haluaisi mennä sen perässä, sillä pelkäsin, että en pääse enää ylös vaan juutun pohjamutaan. Onneksi Hera kääntyi ja ui rantaan. Se oli yltä päältä mädäntyneen lehtisilppeen peitossa ja haisi käyneeltä kompostilta.

Time in a bottle

Vakiokoirapuistossani törmäsin erääseen rouvaan, joka tuli sinne Heraa muutaman kuukauden nuoremman tiibetinterrietin kanssa. Hera ja Peppi löysivät yhteisen sävelen heti ja ovat olleet ylimmät ystävykset siitä lähtien. Jos puistossa on muitakin koiria, ei Hera välttämättä leiki muiden kuin Pepin kanssa. Ja päinvastoin.

Joskus ollessamme jossain ihan muualla ja satun sanomaan sanan, joka kuulosta vähän Pepiltä, Hera valpastuu ja alkaa katsella innoissaan joka suuntaan.

Koska koirat viihtyvät niin hyvin keskenään ja monesti olemme puistossa kahdestaan, tulee väistämättäkin juteltua niitä näitä. Syksyn, talven ja kevään aikana tapailimme puistossa melkein päivittäin. Välillä kului muutama päivä, kun jompikumpi ei ollut ehtinyt puistoon ja kun jälleen tapasimme, minua lämmitti, kun Pepin emäntä ensi sanoikseen puistoon tullessaan totesi, että hän niin toivoi meidän olevan siellä. Monesti lähtiessämme tulimme kiittäneeksi toisiamme seurasta ja hetkestä, jolloin juttelimme pois kaikki arjen surut ja murheet.

Hera vahtii muiden leikkejä koirapuistossa.

Noina iltapäivän tunteina kertoilimme vähitellen toisillemme perheistämme, lapsista, kesäharrastuksista, töistä ja elämästä. Huomasin viihtyväni mainiosti itseäni parikymmentä vuotta vanhemman naisen seurassa. Ikäero ei tuntunut juttua haittaavan, sillä saatoimme jopa puhua lapsistamme, vaikka omani ovat juuri aikuistumassa ja hänen jo keski-ikäisiä, omine lapsineen. Tuiki tuntemattomalle ihmiselle, jonka etunimeä en tiennyt, tuli kerrottua asioita, joista ei yleensä tule puhetta kuin aivan läheisimpien kanssa.

Istuimme erään kerran jälleen toppatakeissamme ja pipot syvälle päähän vedettyinä puiston penkillä, vieretysten, koirien painiessa muutaman metrin päässä. Jostain syystä puhe siirtyi vanhempiimme ja kerroin äitini kuolleen vajaa vuosi sitten. Rouva puolestaan kertoi menettäneensä läheisensä traagisella tavalla. Murehdimme yhteen ääneen sitä, kuinka pahalta odottamattomat poismenot tuntuvat ja vaikka läheisen kuoleminen on aina kova paikka, on silti onnellista, mikäli siihen jollain tapaa saa valmistautua.

Joskus sitä väsähtää...

Hän kertoi minulle koskettavasti, kuinka hän oli saanut hyvästellä isänsä, olla mukana, kun tämä sai viimeisen voitelun sairaalapastorilta ja todistaa, kuinka kivuttomasti ja tyynesti ihminen voi siirtyä pois tästä ajasta.

Istuimme hetken, me nimettömät koiranomistajat, kevättalven hämärässä puiston kostealla penkillä kyyneliä pyyhkien. Lähtiessämme kiitimme toisiamme seurasta tavallistakin lämpimämmin ja tiesin, että vaikka aikaa ei voi säilöä pulloon myöhempää käyttöä varten, muistojen täyttämää rasia on kevyt kantaa ja lohdullista avata aina, kun tuntee sitä tarvitsevansa. 

Iltasella puistossa

Koirapuistoista suosikikseni on kaikkien yritysten ja ympäri ajamisten jälkeen valikoitunut toisiksi lähinnä oleva. Onneksi kotimme lähettyvillä on kaksi puistoa, koska kaikista lähin, viiden minuutin kävelymatkan päässä oleva, on melkein aina tyhjillään. Kävellen tuohon toisiksi lähimpään kestää runsaan vartin, mutta laiskana ihmisenä ja mukamas kiireisenä, hurautan sinne melkein poikkeuksetta autolla.

Minun on tapana käydä siellä iltapäivällä neljän ja kuuden välillä. Ja koska me olemme tapojemme orjia, olen tutustunut moneen samanaikaisesti kävijään. Jotkut käyvät satunnaisesti, toiset vähän useammin. Suurimman osan kanssa jutustellaan varovaisesti tunnustellen koirista.

Välillä ei sielläkään ole tuona ajankohtana seuraa ja kun harmittelin tätä eräälle toiselle koiranomistajalle, hän kertoi, että iltaisin seura on taattu. Niinpä päätin poiketa tavoistani ja lähdin puistoon muutamaa tuntia myöhemmin.

Joskus voi seuraa olla paljonkin

Tyhjään puistoon tuli samalla ovenavauksella toinen koira omistajineen. Kello oli seitsemän. En ehtinyt sanoa kuin hei, kun tämä jo kaivoi soivan puhelimen taskustaan. Tervehdittyään soittajaa hän laski puhelimen korvaltaan ja kysyi yllättäen koirani nimeä. Ällistyneenä en voinut kuin vastata, Hera.

Tämän jälkeen nainen jatkoi puheluaan ja kertoi, että muita ei ole vielä tullut, mutta täällä on yksi uusi, Hera. Sitten hän lisäsi saaneensa tekstarin ja että Tassu on tulossa, vartin päästä.

Kymmenisen minuutin sisällä paikalle oli tullut puolentusinaa koiria ja heidän omistajiaan. Keskustelu kävi vilkkaana ja velloi laidasta laitaan. Joku tiesi kertoa, että Masa oli lomalla, eikä siksi tulisi tänään ja Peku sukuloimassa Keski-Suomessa. Sakua ei kukaan ollut nähnyt vähään aikaan, mikä oli hyvä, sillä sen idiootimpaa sai hakea.

Ymmärsin, että tämä porukka oli tiivis ja tarkkaan järjestäytynyt. Se tekstitteli keskenään puistoon tuloaikojaan ja tiedotti, kuka milloinkin oli paikalla. Totesin, että olen ulkopuolinen enkä toisaalta tuntenut paloa työstää itseäni heidän joukkoonsa, etenkin, kun olin poikkeuksellisesti liikkeellä niin myöhäiseen ajankohtaan.

Huikatessani heille heit huomasin, kuinka kaipasin niitä omia koirakavereitani ja sitä seuraa, jonka kanssa kulutin aikaa iltapäivisin, runsaan tunnin kerrallaan.

Kelmusilmien kerho

Eräässä koirapuistossa en käynyt Heran kanssa kuin kerran. Puisto sinänsä oli ihan tavanomainen, mutta sen asiakaskunta oli varsin mielenkiintoista. Loppukesän auringon lämmössä istui puolentusinaa auringon ahavoittamaa miestä, joilla jokaisella oli suuri, sekarotuinen hurtta. Miehet vaikuttivat viihtyneen puistossa jo jonkin aikaa ja päättelin, että tämä aitaus toimitti olohuoneen virkaa. Eväinä heillä oli kopallinen kaljaa ja koirille oli varattu iso kanisteri vettä.

Huonolaatuiset tatuoinnit saivat minut ajattelemaan, että niitä ei ollut teetetty isolla rahalla kaupungin parhaissa studioissa. Seisoskelin vähän etäämpänä, lähellä roskista, jolloin yksi heistä vaihtoi kanssani muutaman sanasen hakiessaan lapion koiransa kasan siivotakseen. Miehen silmät paljastivat, että nautittu oli muutakin kuin pelkkää keskiolutta.

Heidän koiransa kuljeskelivat ympäriinsä, juoksentelivat hetken ja kävivät sitten juomakupilla. Kun kaksi koirista yhtäkkiä alkoi tapella, omistajat karjaisivat täysillä koiransa nimen, minkä jälkeen niitä rangaistiin kovalla kädellä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että koiran rankaiseminen on väärin. Mikäli koiraa komentaa, kieltää tai kasvattaa karjumalla, huutamalla ja rankaisemalla, koirasta tulee epävarma ja epäluuloinen, mikä johtaa siihen, että koirasta saattaa tulla arvaamaton.

Vähän ensimmäisen ja ainoan vierailuni jälkeen kuulin eräältä koiranomistajalta, että puistossa oli tapahtunut vakava onnettomuus. Joku oli tullut sinne koiransa kanssa, joka oli säikähtänyt yhtä isoista koirista ja alkanut juosta karkuun, minkä seurauksena koko lauma oli lähtenyt sen perään ja yksi näistä hurtista oli purrut pakenevaa koiraa todella pahasti.

Päälle käyneen koiran omistaja oli ollut sitä mieltä, että syy oli karkuun juosseen koiran, eikä hän olisi millään tapaa vastuussa tapahtuneesta. Tapahtuman nähnyt sivullinen tarjoutui todistamaan, jotta pahoin vahingoittuneen koiran eläinlääkärikulut langetettaisiin purreen koiran omistajan maksettaviksi. Miten siinä sitten loppujen lopuksi kävi, jäi minulle epäselväksi. Oletettavasti pikkukoira selvisi. Ja kelmusilmien kerho jatkoi päivittäisiä istuntojaan, kunnes syksyn kaatosateet ja talven pakkaset ajoivat heidät sisätiloihin.

kuvien koirat eivät mitenkään liity kertomukseen, kuvat: flikr-kuvapankki

Pommikone

Hei leikitään!

Koirapuistot ovat pääsääntöisesti siistejä, sillä jokainen vastuullinen omistaja korjaa koiransa jätökset roskikseen tai kompostiin aitauksessa sitä varten olevalla lapiolla. Monissa puistoissa on myös aitaan kiinnitetty kakkapussiteline. Valitettavasti löytyy myös niitä, jotka eivät näin tee ja usein kävelenkin lapio kädessäni ympäri aitausta keräillen muiden koirien jätöksiä. Joissakin koirapuistoissa osa aluetta on metsikköä, jonne koirien kasat helposti katoavat, eikä niitä aina löydä, vaikka kuinka tuijottaisi kyykkivää koiraansa samalla kun hamuaa lapiota käteensä ja alkaa kävellä kakkivan koiransa suuntaan. Pimeänä vuodenaikana läjän löytäminen voi olla mahdotonta, mikä osittain selittää sen, miksi kasoja löytyy.

Osa aitauksista jaettu kahtia eli niissä on oma puolensa pienille ja isoille koirille. Mikäli seuransa voi valita, menen aina Heran kanssa isojen puolelle, sillä siellä leikit ovat enemmän Heran mieleen. Heran leikit saattavat välillä äityä aika railakkaiksi ja koska se aidon terrierin tavoin ärisee ja murisee leikkiessään, eivät kaikkien pienten kanssakoirien omistajat arvosta tätä ja luulevat Heraa vihaiseksi. Jos pieni leikkikaveri vielä sattuu olemaan pitkäkarvainen, Hera on täysin pitelemättömissä. Se tuljuttaa ja nujuuttaa kaveriaan turkista ja pitää kamalaa meteliä.

Näin ollen isojen aitaus on kaikkien kannalta parempi valinta. Isot koirat myös pääsääntöisesti sietävät Heran rajuja leikkejä eivätkä hyökkää näykkien kimppuun, kuten välillä pienempien kavereiden kanssa tapahtuu.

Kävin Turun keskustassa, Kupittaan puistossa olevassa koirapuistossa jossain vaiheessa aika usein. Eräs usein samanaikaisesti siellä ollut iäkkäämpi rouva koiransa kanssa tervehti meitä aina iloisesti ja totesi, että sieltä se pommikone tulee. Heran lempinimen perustana oli se, että se mitään pelkäämättä tunkee itseään paljon isompien koirien leikkeihin, kasan alimmaiseksi. Se seisoo takajaloillaan ja yrittää saada otteen kookkaan kaverin niskavilloista, pinkoo ympäriinsä laukkaavien jättiläismäisten kavereiden perässä niin kovaa, kuin tappijaloista lähtee. Pienen kokonsa puolesta Hera pystyy tekemään äkkikäännöksiä ja oikaisemaan sisäkaarretta pitkin, jolloin se pysyy muiden vauhdissa.

Jos kukaan ei sattuisi korvaansa lotkauttamaan Heran leikkiyrityksille, se hakee suuhunsa kepin ja alkaa juosta karkuun. Se on pettämätön keino saada muut jahtaamaan itseään.

Seuraa vailla, tositarkoituksella

Koirapuistot ovat varsin mielenkiintoisia paikkoja. Paitsi silloin, kun seuraa ei ole. Tällöin Hera juoksentelee hetken ympäriinsä nuuhkimassa viimeisimmät uutiset, minkä jälkeen koetan saada sitä innostumaan kepin noutamisesta. Tämä on hauskaa noin kahden heiton verran, jos senkään.

Mennäänkö pois, mulla on tylsää...

Tämän jälkeen se tuijottaa toiveikkaana kaikkia lähestyviä ihmisiä, etenkin jos he kulkevat koiran kanssa. Mikäli mahdollinen leikkikaveri kävelee ohitse puistoon tulematta, Hera jää hiljalleen itkemään portin luo. Tällöin ei auta muu kuin kytkeä koira ja lähteä kävelylle puistossa telmimisen sijaan.

Syksystä kevääseen, jolloin emme ole mökillä edes viikonloppuja, olen tehnyt tuttavuutta monien lähialueen puistojen kanssa. Kotimme lähellä parin minuutin kävelymatkan päässä on pieni koira-aitaus, jossa valitettavasti ei useinkaan ole seuraa. Tämän vuoksi olen laajentanut reviiriä ja autoillen kartoittanut puistoja lähellä ja kauempaa. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta, että on ajanut vartin verran koirapuistoon, joka ammottaa tyhjyyttään.

Heralla on omalaatuinen tapa tappaa aikaa...

Seuraa löytyy useimmiten, mikäli osaa ajoittaa käyntinsä iltapäivän tunteihin, jolloin ihmiset ovat palanneet töistä. Toinen varma koirapuistoaika on illalla, kahdeksan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole Heran mieleen, se ei malta odottaa eikä ymmärrä, jos sille sanoo, että mukavaa on tiedossa myöhemmin.

Koirapuistoissa tulee jutusteltua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja olen tavannut monta mukavaa koiranomistajaa, joiden kanssa on tullut puhuttua muustakin kuin koirista, vaikka koirat ovat se tavallisin aihe, mistä jutella ventovieraan kanssa.

Säännöllisesti jossain puistossa vierailtuaan alkaa koirat ja niiden omistajat tulla tutuiksi, vaikkei heitä tunnistakaan muuten kuin koiran perusteella.

Chili con Hera

Työkaverini kotiin muutti samana päivänä, kun Hera tuli meille, valkoinen länsiylämaanterrierin pentu, joka oli vain kolme päivää Heraa nuorempi. Koska meillä kummallakin nyt oli pentukoira, päätimme käydä koiratreffeillä ja antaa niiden tutustua ja juosta metsässä vapaana.

Ensimmäinen tapaaminen sovittiin seuraavaksi viikoksi ja koska tapaus oli suurmenestys, olemme jatkaneet yhteisiä ulkolenkkejä aina, kun saamme sovitettua aikataulut yhteen, mikä harmi kyllä on aivan liian harvoin.

Hera ja Chili nauttivat toistensa seurasta, ne juoksevat rinta rinnan, pysähtyvät nuuhkimaan samaa ruohotypästä, välillä äristään ja otetaan toisesta mittaa, kunnes riita unohtuu ja matka jatkuu havuneulasten verhoamaa polkua kovaa laukkaa. Ne loikkivat toistensa yli ja jahtaavat toisiaan vuorotellen.

Chili ja Hera

Aina tapaamiset eivät kuitenkaan sujuneet onnellisten tähtien alla. Emme olleet ehtineet tavata pitkään aikaan ja vaikka kesän jälkeen sää tuntui kolealta ja syksyiseltä, päätimme lähteä samaan paikkaan, jossa aina kävimme. Rannan tuntumassa kiemurteleva metsäpolku oli autio, oletettavasti sää oli karkottanut satunnaiset muut kulkijat muuten niin suositulta ulkoilualueelta. Ajankohtakin oli kuin luotu koirien vapaana pitämiselle, sillä töittemme puolesta meillä oli aina silloin tällöin mahdollisuus käydä ulkoilemassa aamupäivällä, jolloin törmääminen toisiin ulkoilijoihin on epätodennäköisintä.

Kuin taikaiskusta pieni vihmominen lakkasi, tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti esille. Kävelimme polun ääripäähän, jossa meidän oli määrä kääntyä ja palata takaisin. Niemen kärjessä oli kallio, jolla oli isohkoja kivenmurikoita. Koirat olivat kavunneet kalliolle ketterästi, minä ähkien ja puhkien niiden perässä ja Chilin emäntä jäljessäni. Seisoin kalliolla nauttimassa näköalasta merelle Chilin ja Heran nuuhkiessa kivien kupeessa. Yhtäkkiä Chili hypähti taaksepäin ja ajattelin, että Hera näykkäsi sitä leikillään. Kiven alta kuului kiukkuista sihinää ja tajusin, että siellä oli käärme, jonka talvehtimisrauhaa koirat olivat häirinneet.

Chilin emäntä nosti koiran, joka ei aluksi vaikuttanut olevan moksiskaan, syliinsä ja lähdimme askeltamaan ripeään tahtiin kohti autoa, jonne oli runsaan vartin kävelymatka, mikäli pani joutuisasti jalkaa toisen edelle. Soitin samalla eläinlääkärille, josta neuvottiin tulemaan suorinta tietä. Autolle päästyämme koira alkoi oksentaa ja jatkoi sitä koko matkan kaupunkiin ja eläinlääkäriin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira selvisi oltuaan tiputuksessa toista vuorokautta.

Niin metsä vastaa…

Kun Hera oli saanut ensimmäisen rokotuksensa 12 viikon iässä, päätin heti tutustuttaa sen mahdollisimman moneen koiraan ja tähän tarkoitukseen koirapuistot sopivat vallan mainiosti. Kesää lukuun ottamatta, jolloin oleilemme mökillä, Hera on saanut temmeltää koirapuistoissa melkein päivittäin.

Sen ulkoiluttaminen on pikkuhiljaa muovautunut omaksi rutiinikseen. Aamulla hyppään sängystä ja käytän sen pikaisesti pissalla talon kulmalla, useimmiten yöpaitasillani. Tämän jälkeen pukeudun ja syön aamupalan, minkä jälkeen se pääsee uudelleen ulos ja teemme lenkin, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kiire on töihin ja millainen sää on, sillä Hera ei viihdy ulkona sateella. Aamun ulkoilutuksen tarkoituksena on, että se saa pissiä ja kakkia.

Töistä tullessani teen samanlaisen lyhyehkön pikalenkin. Myöhemmin iltapäivällä on pitemmän ulkoilun vuoro, tällöin käyn joko pitkällä kävelyllä tai ajan koirapuistoon ja toivon koko matkan, että siellä olisi seuraa. Parhaimmat koirapuistokeikat venähtävät reilusti toiselle tunnille.

Illalla on sitten parit pissitykset, minkä jälkeen se nukkuu sikeästi koko yön.

Hera jakaa ulvovan mielipiteensä, tällä kertaa päiväsaikaan

Paitsi kun jostain kuuluu hälytysajoneuvon sireeni, jota on pakko haukkua, minkä jälkeen auton ääneen vaiettua Hera nostaa kuononsa suoraan ylös ja ulvoo luita viiltävästi muutaman kerran. Tämän lisäksi yöllä pitää haukkua, jos ulkoa kuuluu jotain rapinaa. Pimeys on todella vaarallista.

Kesän taittuessa kohti loppuaan ja iltojen pimetessä se istuu mökin verannan portaalla ja tuijottaa pimeyteen. Valppaudesta kielii sen tanassa oleva häntä ja niskasta hännänjuureen selkärangan suuntaisesti pörhölleen nostetut karvat. Yhtäkkiä se murahtaa, sitä seuraa haukahdus, jonka kaiku toistaa vastarannalta. Tähän keskusteluun pitää tietenkin vastata, minkä jälkeen haukunta yltyy kilpalaulannaksi kaiun kanssa.

Takaisin koulunpenkille

Lomalla voi tehdä mitä vaan

Viime kesä ei ollut yhtä helteinen eikä töihin palaaminen tuntunut siltä osin mitenkään vastenmieliseltä, vaikka lomalla siirtynyt vuorokausirytmi ja yleinen aktiivisuustaso vaatisi jälleen kovalla kädellä tehtävän ryhtiliikkeen.

Ainoa asia, joka jännitti, oli se, miten Hera pärjää. Se oli viettänyt koko kesän meidän kanssamme vuoroin mökillä vuoroin kaupungissa saaden jakamatonta huomiota kaikkialta.

Ennen lomien alkua se oli joutunut harjoittelemaan yksinoloa, joten ihan yllättävänä juttuna yksin jääminen ei tulisi. Ja olimme luonnollisestikin harjoitelleet sitä tasaisin väliajoin kesälläkin: yksin kotona pari tuntia, kun me käymme asioilla, kaupassa…ihan missä vaan.

Mökillä nukutaan päivät pitkät

Opettajan työssä päiviini mahtuu hyppytunteja, jotka aikaisemmin tuli käytettyä tuntien valmisteluun ja muuhun vastaavaan. Nyt tunnin loputtua hyppäsin autoon, ajoin kotiin tuulispäänä, ulos koiran kanssa pienelle lenkille, takaisin autoon ja juuri ajoissa seuraavalle tunnille.

Ennen lomaa Heran ollessa aivan pikkuinen laskin myös sen varaan, että vielä kotona asuva nuorempi tytär voisi jakaa hoitovastuuta, sillä hänellä lukiolaisena oli viimeisessä jaksossa myös jonkin verran hyppytunteja.

Koulun alussa suurena apuna oli vanhin tyttäremme, joka ajoitti lomansa elokuulle. Koulun lähellä asuvana hän oli aamulla vastassa, kun kaarsin parkkipaikalle, otti Heran ja sen pienen repun, johon oli pakannut päivän aikana tarvittavat varusteet. Tilanne ja tunne oli pikkuisen kuin olisi vienyt taaperon hoitotädille.

Ai tää on sun kassi vai?

Iltapäivällä tapasimme jälleen auton luona ja tytär palautti minulle onnellisen koiran, joka oli saanut nukkua hänen sängyssään, syödä kylmiä nakkeja suoraan jääkaapista ja istuskella puistonpenkillä kaikkien ohikulkijoiden ihailtavana.

Heralla oli selvä näkemys työkassistani, jonka se mitä ilmeisimmin osasi yhdistää yksinoloon. Kun kassi oli poissa, minä olin poissa, kun kassi oli kotona, minäkin olin kotona. Hera ratkaisi ongelman loistavasti, sillä se varmaan tiesi, että kasvattajalta saadussa pentuohjeessa luki painokkaasti, että pentua ei saa herättää, mikäli se nukkuu.

Sorry, mua ei saa herättää, joten sä et voi lähteä töihin

Itsensä kokoista seuraa

Mökkinaapureinamme on ikäisemme pariskunta, joka osti naapurimökin tontteineen joitakin vuosia sitten kuolinpesältä. Sen lisäksi, ettemme voisi toivoa parempia naapureita, joista ei ole mitään vaivaa, vaikka tonttimme ovat kiinni toisissaan ja välillä tuntuu, kuin jakaisimme samaa kesäpaikkaa, he ovat koiraihmisiä. Hera viettää paljon aikaansa heidän puolellaan ja joskus minusta tuntuu, että se jumaloi naapurirouvaa, jolla vaikuttaa olevan luontainen kyky olla koirien kanssa. Hera saa juoksennella vapaana ja se yleensä pysyttelee meidän läheisyydessämme eikä kulu montakaan minuuttia, etteikö se kävisi katsomassa, missä me olemme, mikäli se on käynyt jossain vähän kauempana. Kunnes naapurit tulevat töistä tai ovat lomalla. Tällöin ei koiraa näy toviin, ja kun huutelen sitä, kuuluu pensasaidan takaa joko miehen tai useimmiten naisen ääni, joka iloisesti ilmoittaa, että Hera on täällä.

Se nukkuu heidän laiturillaan rouvan aurinkotuolin alla, juoksentelee iloisesti karkuun varastettuaan naapurin rantasandaalin tai saunan verannalle unohtuneen työrukkasen.

Yksi viikonloppu oli ikimuistoinen. Naapureille oli tulossa vieraita ja he olivat kertoneet meille etukäteen, että vierailla oli koira, mikä meistä oli hienoa, Hera saisi seuraa. Iltapäivällä Hera oli tapansa mukaan nuohkaamassa naapurin laiturin juuressa, kun parkkipaikalta laukkasi iso, musta portugalinvesikoirauros. Hera rääkäisi, peruutti kauhuissaan ja putosi laiturilta mereen, ihan rannan tuntumaan.

Koko sen viikonlopun tienoolla kaikui koiran kimeä ulina ja vinkaisut. Joka kerta kun Nani-koira lähestyi Heraa, se huusi jo etukäteen kuin varoittaakseen, että muista, minä olen pienempi kuin sinä. Kun Nani jatkoi matkaansa, Hera pinkaisi sen perään. Nani kääntyi nuuhkiakseen tai leikkiäkseen, jolloin Hera jähmettyi ja huusi kimeästi.

Tätä jatkui kaksi vuorokautta, kunnes naapureiden vieraat lähtivät. Merkillisintä tässä on se, että koskaan tämän jälkeen Hera ei ole kiljunut ja parkunut, vaikka meno vaikkapa koirapuistossa on välillä äitynyt varsin railakkaaksi.

Veden riemut

Hera ei omin päin kahlaa rantaa edemmäs, joten ajattelimme kokeilla, osaako se uida. Kahlasin koira sylissäni syvemmälle ja laskin se varovaisesti veden varaan. Tassujen koskiessa vettä ne alkoivat kauhoa, kuin ikänsä uineena. Kannattelin koiraa hetken ja annoin sen uida rantaan.

Mitään uimaria Herasta ei ole ainakaan vielä kehittynyt, se ui vain, mikäli putoaa vahingossa veteen, kuten on käynyt muutaman kerran.
Soutuveneemme on useimmiten laiturin vieressä niin matalassa vedessä, että se makaa pohjassa, mikä pitää veneen pohjan puhtaana merirokosta. Heralla on välillä tapana hypätä veneeseen, siinä toivossa, että lähtisimme soutelemaan. Se seisoo veneen vieressä olevalla kivellä ja panee tunnustellen etutassunsa sen laidalle. Kun se tuntee otteensa pitävän, se ponnistaa takajaloilla ja loikkaa veneeseen.

Vesi oli normaalia korkeammalla ja soutuveneemme poikkeuksellisesti kellui, jolloin se lähti liukumaan etäämmäs Heran nojattua tassuillaan sen reunaan. Hämmentynyt koira venyi venymistään, kun takajalat varpistelivat kivellä ja etutassut ylettyivät juuri ja juuri veneen laitaan sen livuttua hiljaa etäämmäksi, kunnes ote ei enää pitänyt ja koira teki mahalaskun veteen. Hera kapusi vedestä kivelle, siitä rantaruohikolle ja alkoi juosta kahdeksikkoa maata viistäen, häntä koipien välissä.
Aina ollessaan märkä, oli se sitten kastunut sateessa, suihkussa tai muuten, Hera saa hepulin. Mikäli hepuli tapahtuu sisällä, se juoksee edestakaisin rutaten kaikki matot. Ulkona se painelee jonkin aikaa, minkä jälkeen se hyppää johonkin aurinkotuoliin tai muuhun istuimeen, kaivaa etutassuilla vimmatusti sen tyynyä, tekee maanisesti pesää ja panee tuhahtaen maate.

Kynttiläkierros

Lapsuuteni juhannuksista mieleenpainuvimmat olivat ne, jotka vietimme saaristossa, veneillen. Monesti olimme joko jonkun tutun kesäpaikassa tai sitten vierasvenesatamassa ja osallistuimme paikallisten juhannuskarkeloihin, johon sisältyi kukkaseppelein ja lehväköynnöksin koristellun juhannussalon nosto, musiikkia, tanssia ja hyttysiä.

Veneettöminäkin vietimme juhannuksia tuttujen mökeillä, missä oli tylsää. Aikuiset juhlivat aikuisten tavoin, minä ja sisareni istuimme pelaamassa korttia saatuamme osamme pöydän antimista. Laihana lohtuna oli se tieto, että kaikki kaverit olivat kohtalotovereita: kukin joutui tahollaan olemaan vanhempiensa kanssa jossain maalla, pahimmassa tapauksessa kiviriippanaan joku itseään selvästi nuorempi serkku, jonka kanssa oli pakko viettää aikaa.

Lasten ollessa pieniä emme varsinaisesti viettäneet juhannuksia. Mikäli sää salli, kävimme appivanhempieni mökillä ja söimme lasten isovanhempien seurassa. Mikäli satoi, pysyttelimme visusti mukavuuksien äärellä, nauttien kaupungin hiljaisuudesta.

Heran ensimmäinen juhannus oli toisenlainen. Olimme jo jonkin aikaa isännöineet kesämökkiä omin voimin, kun meitä edeltävä sukupolvi ei enää jaksanut. Omat lapset alkoivat olla kotoa muuttaneita ja päättivät koota ison porukan ja viettää juhannusta kanssamme.

Täydellä tusinalla mölkättiin, syötiin, juotiin, heitettiin tikkaa, pelattiin kuningasta, syötiin, grillattiin, pelattiin lentopalloa, painittiin, saunottiin, uitiin, paistettiin makkaraa, laulettiin ja naurettiin.

Illan viiletessä istuimme rannan tuntumassa olevalla nuotiopaikalla, jossa tuli lämmitti ihanasti ja savu piti hyttyset loitommalla. Joku näppäili kitaraa, lauloimme välillä hiljaa, välillä kovaa ja kun sanat unohtuivat, hyräiltiin mukana.

Ennen nukkumaan menoa järjestettiin kynttiläkierros, jossa palava kynttilä kiersi kädestä toiseen. Kynttilän osuessa kohdalle piti sanoa jotain, mikä oli erityisesti painunut mieleen. Yksi kiitteli ruokaa, toinen hauskaa seuraa. Kynttilän osuessa kohdalleni, huomasin palan nousevan kurkkuuni. Huomasin, etten kyennyt peittelemään liikutustani koettaessani sanoa, kuinka suunnattoman kiitollinen olin juuri siitä hetkestä, kun sain istua lastemme ja heidän kavereidensa kanssa kesäyössä nuotion lämmössä.

Kitara ja aamuauringon ensi säteet toivottivat minulle hyvää yötä.

Hauskaa juhannusta ja pitäkää kynttiläkierros, joskus nimittäin ne pienet jutut luovat ne parhaat muistot….

Verenhimoiset nymfit

Hämähäkit, kärpäset ja muut höntiäiset kuuluvat kesään ja hyttyset ovat se välttämätön paha, jotta kirjosiepoilla, peipposilla ja muilla livertäjillä on ruokaa poikasilleen.

Käärmeistä ei varsinaisesti ole muuta haittaa kuin se, että niitä pelästyy niin herkästi. Ja kun me kaksijalkaiset ja matelijat elelemme toisiamme kunnioittavaa rinnakkaiseloa, ei edes kyistä ole vaaraa. Ne kyllä painuvat piiloon hyvissä ajoin tömistellessämme huussipolulla, emmekä edes aina tiedä, kuka menoamme vahtii ruohikon suojissa. Koira kuitenkin liikkuu sen verran nopeasti ja kevyesti tassutellen, että se kyllä saattaa yllättää kyyn, mistä voi seurata ikäviä asioita.

Muuten käärmeistä on paljon hyötyä, sillä ne pitävät pikkujyrsijät pois talonnurkista. Ihan täydellisiä hiirenloukkuja nekään eivät ole, sillä keväisin mökin siivous alkaa metsähiirten papanoiden siivoamisella. Minua ihmetyttää ja askarruttaa joka kerta, kuinka hiirenpipanoita löytyy mitä kummallisimmista paikoista, sellaisistakin, joihin en ymmärrä, miten nuo pienet siimahännät ovat päässeet.

Jos pikkujyrsijät vain jättäisivät jälkeensä pieniä käyntikortteja, ei se olisi kovinkaan iso juttu, mutta niiden olemassaolo mahdollistaa sen kaikista viheliäimmän mökkiötökän kehityskaaren, sillä ne toimivat isäntäeläiminä ja veripankkina punkkien ensimmäiselle kehitysvaiheelle, toukille.

Tässä mielipiteeni punkeista

Ja punkeista en oikein löydä mitään hyvää sanottavaa.

Neljännesvuosisadan aikana vain parina viimeisenä kesänä punkit ovat lisääntyneet kiusaksi asti. Aikaisemmin niitä oli, mutta koskaan en nähnyt elävää esimerkkiä yhdestäkään.

Heraa edeltävänä kesänä nappasin tuon tuostakin kiinni säärtä kävelevän tai niskassa askeltavan perkeleen keksinnön, onneksi vain yksi täysikasvuinen ehti tarttua kiinni. Pienimpiä nymfejä sai napsia ihosta melkein päivittäin, ne kuitenkaan eivät kiinnittyneet kovinkaan napakasti paksuun nahkaani.

Heralla oli punkkeja, välillä ne onnistui huomaamaan, kun ne ryömivät pitkin koiran selkää, mutta kaiken kaikkiaan koirasta napsittiin irti viitisentoista kappaletta kesän aikana. Käytimme niskaan kaadettavaa litkua, mikä tehosikin muutaman päivän, kunnes koira oli uinut niin monta kertaa, että se huuhtoutui pois, mikä sinänsä on huono juttu kalanpoikasten kannalta, sillä punkkiaine käsittääkseni on sen verran järeä myrkky, että sen sanotaan vahingoittavan niitä. Seuraavana keväänä olisimme ajoissa liikkeellä ja varautuisimme punkkikesään toisin asein…

Soutaen olisit jo perillä

Meillä on alumiininen soutuvene, jolla soutelemme silloin tällöin pienellä lahdella, mökkirannan edessä. Lahden pohjukka on joskus taannoin ollut kapea kanava, jota pitkin on voinut kulkea vesiteitse monen kilometrin päässä olevalle toiselle lahdelle. Vuosikymmenten saatossa tuo kanava on kasvanut umpeen, edesauttamassa tätä valitettavaa kehitystä on sen molemmilla puolilla olevat pellot, josta valuu ravinteita veteen. Vettä tuossa pienessä ojantapaisessa on noin metrin verran, matalimmillaan vain niin vähän, että soutuveneellä pääsee etenemään juuri ja juuri. Airon lapa kuopsasee joka kiskaisulla pohjamutaan. Kahta puolen kasvaa monen metrin korkuinen ruovikko tai kansanomaisesti kaislikko. Kaislarannat ovat lähentyneet toisiaan niin paljon, että loppukesästä soutaminen on mahdotonta, sillä airot ottavat molemmin puolin kiinni kaisloihin.

Hera rakastaa veneilyä. Sillä on pienet pelastusliivit, sillä se kuikkii laidan yli niin innoissaan ja nuuhkii pohjasta nousevaa mudan hajua haltioissaan, eikä ole takeita, etteikö se jonkun päähänpiston innoitamana voisi loikata laidan yli. Luonnollisestikin koira osaa uida, mutta jos se säikähtää ja lähtee kauhomaan veneestä poispäin, voi sen kalastaminen vedestä osoittautui vaikeaksi.Tuon umpeenkasvaneen lahdenpohjukan kaislikon suojissa pesii paljon lintuja, lisäksi siellä asuu piisami ja iso määrä vesimyyriä, joiden tuoksu Heran nenässä on vastustamaton.
Kauempana, veneilyn ulottumattomissa, pesii harmaahaikara, joka iltahämärissä lentelee lahden suuntaisesti kauemmas avoimemmille vesille ruokailemaan. Tuo komea lintu on joitakin kertoja laskeutunut aivan mökkirantaamme. Sen lentoa on hieno katsella, kun se kaula mutkalla liitelee edes takaisin. Yksi hienoimmista kokemuksista oli pari kesää sitten, kun havahduimme taivaalta kuuluvaan kahinaan. Aivan päämme yläpuolella, korkeuksissa, liiteli kolme merikotkaa, joiden voimakkaat siiveniskut kantautuivat aina maan pinnalle saakka. Seisoimme mykistyneinä katsomassa, kun nuo taivaan kuninkaat kaarsivat yllämme ja liitelivät tiehensä avomerta kohti.

Pahan päivän varalle

Hera nauttii mökillä olosta täysin karvoin. Se jahtaa rastaita, kaivaa rantamudasta esiin kaikkea sanoinkuvaamatonta, tonkii kompostissa ja viettää aikaansa mökin alla lautakasan päällä taiteillen. Varsin pienestä se äkkäsi, että talon alta pääsee hienosti oikaisemaan ja sitä reittiä se hyödyntää kutakuinkin kaikkeen siirtymiseen.

Tontilla löytyy paljon puuhaa, eikä vähiten kätköillä käymistä. Heralla on tapana piilottaa kaikki saamansa makupalat, purutikut ja muut. Ensiksi kaivetaan kuoppa, jonne uusin aarre piilotetaan, minkä jälkeen se tuuppaa kuonollaan kuopan umpeen. Tätä herkkujen piilottamista se harrastaa sisätiloissakin, surkuhupaisaa siinä on se, että se saattaa pitkänkin tovin koettaa kaapia ilmaa piilotettavan välipalan päälle. Aina siivotessa tulee löydettyä sen kätköjä, puruluun pätkiä on pakastimen takana, television takana, verhojen takana, työpöydän alla, matonreunan alla, kenkien sisällä.

Kun jokin aarre on ollut piilossa määrätyn ajan, Hera käy hakemassa sen ja kiikuttaa sen seuraavaan paikkaan, jonne se piilotetaan tai haudataan samoin menoin. Mökillä se saattoi siirtää parhaimpia herkkujaan lukuisia kertoja, jottei vain kukaan löytäisi niitä. Pisimmän piilotuskierroksen koki sen juhannuksesta grillihiilikasan alta löytynyt hiiltynyt kyljyksenjämä, jota Hera kantoi edestakaisin monta päivää.

Merkillisintä tässä rituaalissa on se, että se todellakin löytää piilonsa ja mitä todennäköisimmin mökillä ollessamme se ei kuolisi nälkään pariin viikkoon, sillä aina jonkun puskan alla on jotain syötävää haudattuna. Käydessämme myöhään syksyllä katsomassa, että paikat ovat kunnossa, se katoaa hetkeksi mökin alle tai jonnekin ja ilmestyy hetken kuluttua suussaan multainen möhkäle, joka tarkemmin katsottuna paljastuu kesällä haudatuksi koirankeksiksi.