Joulupukki lahjan jo toi

Heran kasvattajalla on ihana tapa muistaa kasvattejaan perheineen jouluksi. Olin ihan hämmentynyt ensimmäisenä jouluna (2013), kun he ilmoittivat tulevansa käymään tuomaan joululahjan. Muistaakseni minulla ei ollut heille mitään, mikä tuntui nololta, vaikka eihän he mitään vastalahjaa odottaneet. Hera sai pehmolelun, sellaisen leijonapäisen pötkylän, josta lähti vinkuääni sitä puristaessa.

Seuraavana jouluna olin paremmin varautunut: olin neulonut hyvissä ajoin Heran isoäidille Saralle samanlaisen villapaidan, joka Heralla oli. Heran saaman lahjan kanssa ongelmaksi muodostui se, että Selma, joka tuolloin oli 10 kk ikäinen, ei oikein ymmärtänyt, että lahja on todellakin vain Heralle. Ja Hera taas ei ymmärtänyt, että sen vanhempana olisi ehkä pitänyt jakaa lelujaan. Meitä ihmisiä kasvattaja muisti isolla lasipurkillisella sydämenmuotoisia suklaakonvehteja. Lasipurkkia koristi tarra, johon oli tulostettu Heran pentunaama.

Tuona jouluna muistimme myös koiria lahjoin: olin ostanut kaksi tennispalloa, pienen ja ison. Ne olivat koirille tarkoitetut, sillä mikäli niitä puristi kunnolla, niistä pääsi ääni. Toinen taisi kestää muutaman tunnin, toinen pari päivää. Sitten ne oli purtu riekaleiksi ja paloiksi.

Heralla on aina ollut itsepäinen tapa leikkiä tullimiestä. Kun mikä tahansa uusi tavara tai esine ylittää kynnyksemme, on se näytettävä Heralle. Se nuuhkii tavaraa hetken, minkä jälkeen se yrittää omia sen nappaamalla sen suuhunsa koettaen pinkoa karkuun.

Eräänä päivänä Hera istui keittiössä laatikoston luona ja vinkui. Kun piipitystä oli jatkunut vartin, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se halusi. Se tuijotti herkeämättä laatikoita, vilkaisi minuun ja palasi tuijotusasentoon. Mietin kuumeisesti, mitä se oikein halusi, kunnes tajusin: olin aikaisemmin päivällä tullut kaupasta ruokakassit pullollaan. ostosten joukossa oli uusi paistinlasta, jonka olin laittanut laatikkoon.

Avasin laatikon, näytin lastaa Heralle, joka hetken sitä nuuhkittuaan kipitti tyytyväisenä sohvaan. Tehtävä suoritettu, uusi tavara oli hyväksytty.

Joululahjoja ei kuitenkaan voinut näyttää etukäteen, hyvänen aika sentään. Joku järjestys se olla pitää. Kaupasta tultuani kiiruhdin työhuoneeseen, paketoin pallot hätäisesti, kirjoitin kumpaankin pakettikortin, vaikka tunnistin ne koon perusteella, ja piilotin ne kirjahyllyyn. Tai siis en piilottanut, vaan panin ne kirjojen päälle kohtalaisen korkealle.

Meni puoli tuntia, minkä jälkeen ihmettelimme meteliä huoneesta, Hera vinkui ja pomppi kirjahyllyn edessä koettaen päästä kiipeämään hyllytikasta ylemmäs, kaiken kukkuraksi vielä siitä reunasta, jossa sen lahja oli, ei siitä päästä, jonne olin Selman paketin pannut. Onneksi olin ostanut koirien lahjat vain pari päivää ennen aattoa, sillä kukaan ei olisi jaksanut sitä vinkunaa päivääkään pitempään.

Olin kyllä tiennyt, että russelit ovat viisaita, itsepäisiä ja ovelia, mutta tämä oli kyllä enemmän mitä olin ikinä osannut kuvitella…

Ensimmäinen joulu

Heran ensimmäinen joulu alkoi siis toipilaana. Niihin päiviin mahtui kuitenkin myös monta valonpilkahdusta, joista parhaimpiin kuului se, kun kasvattaja tuli käymään muutamaa päivää ennen aattoa ja toi meille joulutervehdyksen: Heralle paketin ja meille oman lahjamme. Onneksi oli osannut ennakoida tämän ja olin ehtinyt saada valmiiksi Heran isoäidille Saralle neulomani villapaidan.

Kaikki eivät ole Heran pakertteja...

Hera avasi pakettinsa jouluaattona meidän muiden kanssa ja siitä kuoriutui karvainen pötkylä tai patukka, jolla oli leijonan pää. Kun sitä puristi, se päästi vinkuvan äänen. Aaton uuvuttamana Hera nukahti pitkin pituuttaan sohvaan, uusi lelu kainalossaan. Sen ensimmäinen joulu ja viimeinen joulu ainoana koirana oli kaikin puolin onnistunut.

Hera ja kasvattajalta saatu lelu

Joulu ei sinänsä tuottanut huolta eikä murhetta, sillä Hera jätti joulukuusenkin rauhaan, vaikka olimme pelänneet sen pahimmassa tapauksessa kaatavan koko komeuden. Muutaman pallon se tuhosi, mutta ne olivat sellaisia, jotka putosivat kuusesta omia aikojaan tai jonkun meidän ihmisen tönäistyä kuusen oksaa siten, että pallo pääsi putoamaan. Heran mielestä kuusenpalloilla olisi voinut leikkiä enemmänkin, mutta me otimme ne pois heti, kun se testasi hampaitaan niihin, sillä pallot olivat sellaista materiaalia, että ne hajosivat aika teräviksi sirpaleiksi.

Pahin huolenaiheemme oli edessä, sillä aikaisemmat kokemuksemme uudesta vuodesta koiran kanssa eivät olleet mitään mukavia. Merryn ensimmäinen uusivuosi oli täysi katastrofi, kun autuaan tietämättömänä siitä, että koirat voivat olla paukkuarkoja, jätin Merryn poikakaverini asuntoon. Hän palasi omista juhlistaan ennen minua ja joutui siivoamaan kauhuissaan olevan koiran ripuloimat matot. Sittemmin kävi ilmi, että Merry pelkäsi kuollakseen kaikkia kovia ääniä ja pamauksia, kuten ukkosta, raketteja, pakoputken paukahduksia ja vastaavia.

Tällä kertaa olimme onneksi tietoisia siitä, kuinka paha koiran pelko voi olla, emmekä suunnitelleet mitään ohjelmaa vuoden vaihteeseen. Olimme jopa valmistautuneita ajamaan autolla kauemmaksi sivistyksestä ja paukkeesta, mikäli Hera osoittautuisi yhtä pelokkaaksi, kuin Merry aikoinaan.