Pakkomielle

Rohkea rokan syö. Käytin joululoman ja tammikuun kahlaamalla läpi labradorinnoutajien sivustolla olevaa kasvattajaluetteloa. Karsin aluksi pois kaikki yli 150 kilometrin päässä sijaitsevat. Tämän jälkeen katsoin, kenellä oli kennelin kotisivuilla maininta pentusuunnitelmista. Mikäli kevääksi tai alkukesään 2014 oli suunnitteilla pentue, kirjoitin kasvattajille sähköpostiviestin, jossa kerroin perheestämme, Herasta ja siitä, että olimme aikeissa ottaa koiralle kaverin.

Lähetin toistakymmentä viestiä, joihin vastauksia tuli vain muutamaan, mikä oli minusta ihmeellistä, sillä jos kotisivuilla on yhteystiedot sähköpostiosoitteineen, olisi voitava olettaa, että ihmiset vaivautuisivat vastaamaan.

meidän labradorimme kesällä 2014

No, koska me emme tarvinneet kuin yhden sopivan vapaana olevan pennun, näin jälkeenpäin on samantekevää, kuinka monta vastausta sain. Eräs vastaaja kiitti kohteliaasti viestistäni ja mielenkiinnostani heidän koiriaan kohtaan, mutta kirjoitti samaan hengenvetoon, että he kasvattavat metsästyslinjaisia koiria, joten meidän tarpeisiimme heidän koiransa eivät olisi soveliaita. He kehottivat ottamaan yhteyttä näyttelylinjaisien labradorien kasvattajiin ja toivottivat onnea uuden koiran etsinnässä.

Täytyy myöntää, että asia oli minulle aivan uusi. Käsitykseni koirarodusta pohjautuu lapsuuteni tuttujen labradoriin ja muihin tapaamiini rodun edustajiin, jotka kaikki olivat rauhallisia, leikkisiä, ihmisrakkaita punkeroita. Sukelsin jälleen netin pohjattomaan tietokaivoon ja viisastuin. Rotu on selkeästi jaettu kahteen linjaan, joista toinen on sulavalinjainen, siro ja kehitetty aktiivisesti rodunomaisia lajeja harrastaville. Koska en metsästä enkä tunne voimakasta vetoa sitoutua noutamis- tai jäljittämisharrastukseen, rodun toinen linja sopisi tarpeisiimme paremmin. Näyttelylinjaisiksi kutsuttu haara tuntui tutummalta. Kuvissa oli raskastekoisia, upeita koiria, jotka hymyilivät koko leveällä naamallaan.

Olin myyty ja samalla jännittynyt, löytäisimmekö meille sopivan pennun läheltä, ja vieläpä siihen ajankohtaan, jonka olin mielessäni lukinnut koiran hankinnalle kaikista sopivimmaksi.

Aloitetaan helpolla ja kasvatetaan haastetta

Kahden nartun yhteiselosta varoiteltiin netin eri palstoilla niin suurin kirjaimin, että minua alkoi arveluttaa koko toisen koiran ottaminen. Kaksi narttua tappelisi jatkuvasti ja pahimmassa tapauksessa toinen pääsisi hengestään. Ihmettelin näitä kirjoituksia, sillä tuttavapiirissä oli useita kahden koiran talouksia, joissa oli kaksi narttua. Ja koska olin tutustunut moniin kahden nartun omistajiin koirapuistossa, päätin olla vaivaamatta päätäni kaikella sillä, mitä netistä saa lukea.

Ohimenevän hetken mietimme, jos silti ottaisimme uroksen, mutta kun muistelimme Merryä, palasimme takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan, tyttökoira tai ei mitään.

Hera lymyilee kalliolla

Merry oli kaikessa ihanuudessaan uros, ja vaikka se ei kuseskellut sinne, tänne eikä ollut nylkyttämässä kaikkea mahdollista, oli se ainoa kokemukseni uroskoirasta. Vaikkakin sen kielteiset puolet eli vetäminen, karkailu ja hetkittäinen tottelemattomuus johtuivat koulutuksen puutteesta, se kuitenkin edusti uroskoirien klaania. Ja entäpä jos se olisi ollut sellainen koulutuksesta huolimatta? Silloinhan olisi olemassa se riski, että seuraavakin uroskoiramme kiskoisi remmilenkeillä kuin viimeistä päivää.

Hera vaanii lintuja

Jo ennen Heran hankintaa olimme välillä leikitelleet ajatuksella, että mikäli joskus ylipäätään ottaisimme koiran, olisi se labradorinnoutaja. Kun koirapäätös alkoi kypsyä, ajatus isosta koirasta ei tuntunut oikeimmalta. Iso koira vaatisi paljon liikuntaa ja aktiviteettejä. Ja koska varsinaiset jättirodut eivät puhuttele, aloitin rodun etsinnän karsimalla kaikki isot ja keskikokoiset mahdollisen tulevan koiran listalta. Mieheni ei taas pitänyt pienistä koirista enkä itsekään syttynyt kääpiöroduille, joten rotujen määrä rajautui entisestään. Koira ei saisi olla metsästykseen ajateltu, mutta ei pelkkä sylikoirakaan. Sen turkki ei saisi olla työläshoitoinen, toisaalta ihan karvaton koira tuntui vieraalta ajatukselta.

Ekana kesänä 2013

Koin olevani ruosteessa ja aloittelija koirankasvatuksen suhteen, joten ehkä olisi parempi aloittaa vähän helpommasta rodusta ja kasvattaa haastetta vähitellen. Päädyimme siis Jack Russell -terrieriin.

Kun minulta kysyttiin rotuvalinnasta ja perusteluista, vastauksen kuultuaan kysyjät joko remahtivat nauruun tai hienotunteisimmat koettivat olla vaiti, mutta pään puistelusta huomasi heidän ajattelevan, että ihmispolo hourii, sillä raukka tiedä, mitä suustaan päästää.

Hera on itsepäinen, vaativa ja paljon liikuntaa ja aktiviteetteja vaativa koira. Onneksi en tiennyt tätä etukäteen, vaikka olin lukenut rodusta paljon ja tiesin, että se on älykäs ja omapäinen, kuten terrierin kuuluukin. Vasta kun olin maksanut pennun ja Heran tuloon oli vuorokausi, tajusin, mitä oli tullut tehtyä, olin hankkinut erittäin paljon haasteita ja aktiviteetteja kaipaavan metsästyskoiran.

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Kuten aikaisemmin olen pari kertaa maininnut, päätimme jo varhaisessa vaiheessa, että Heralle hankitaan kaveri. Tai ehkäpä Hera ei kaveria kaivannut vaan meitä ihmisiä vaivasi levoton pentukuume.

Heran yksivuotiskuva 11.3.2014

Puolustukseksi mainittakoon, että ei se toisen koiran hankinta-ajatus ollut mikään hetken päähänpisto tai joku haihatus. Eikä myöskään mikään ”pakko-saada-toinen koira”. Mielestämme harkitsimme asiaa perin pohjin ja osasimme myös perustella päätöstä järkevästi. Kaksi koiraa ei lisäisi työmäärää, vaan tuplaisi ilon. Niillä olisi seuraa toisistaan yksin ollessa ja kesällä mökillä ja muualla kirmailtaessa lajitoverin kanssa leikkiminen olisi varmasti mieluista. Perustelut kuulostivat varmaankin sivullisten korviin kaikkea muuta kuin järkeviltä ja harkituilta, sillä niihin reagoitiin huvittuneesti hymyilemällä, ilkikurisesti kulmia kohottamalla tai muuten vaan hellyyttävän säälinsekaisin ilmein. Onneksi me emme olleet vastaanottavia näille reaktioille, me näimme ja kuulimme vain sen, minkä halusimmekin: epäröimätöntä tukea ja kannustusta hienolle päätöksellemme.

Vaikeinta asiassa ei ollut koirarodun valinta vaan se malttamaton odottaminen, että Heralle kertyisi sen verran ikää, että kaverin voisi ottaa tekemättä suurempia mokia.

Olin jo jonkin aikaa lueskellut netistä toisen koiran hankinnasta ja suositeltavasta ikäerosta. Mielipiteitä oli laidasta laitaan. Iäkkäämmän koiran kaveriksi toisen hankinta saattoi olla kaikista haastellisinta. Ainoan koiran rooliin ja yksinolemiseen tottunut aikuinen koira ei välttämättä seuraa kaipaisi ja saattaisi kokea pennun tungettelijana. Ja jos koiralla oli korkean iän tuomia vaivoja ja kolotuksia, ei innokas pentu terävine hampaineen ollut välttämättä se paras ratkaisu. Jokin kirjoittaja suositteli, ettei ikäero olisi yli viisi vuotta.

Heran yksivuotiskuva 11.3.2014

Etenkin varoteltiin liian pienestä ikäerosta, ettei kotona olisi pentua ja uhmakasta teiniä samanaikaisesti. Koirat ovat yksilöitä, mutta yleisesti kehotettiin odottamaan, kunnes ensimmäinen koira olisi ainakin vuoden. Meille tämä sopi mainiosti, sillä Hera täyttäisi vuoden maaliskuun alussa ja pentu olisi helpointa ottaa kesän kynnyksellä, kun lomalla olisi aikaa ja lämmin ilma sekä runsas ulkoilu tekisivät sisäsiistiksi opettelemisesta helpompaa kuin talvipakkasilla.

Olimme vakaasti sitä mieltä, että ottaisimme toisen nartun. Jollain tapaa uroksen ottaminen ei tuntunut mitenkään houkuttelevalta. Näin sieluni silmin edessäni poikakoiran, joka merkkaili kaikki paikat, sisällä ja ulkona ja tilaisuuden tullen nylkyttäisi kaikkea ja kaikkia.