Vielä on kesää jäljellä

Näin kesän vääjäämättä lähestyessään loppuaan, on aika palauttaa mieliin mökkikauden alkumetrien paras viikonloppu.

Meillä on tapana mökkeillä talvisaikaan vain satunnaisesti, sillä paikkamme ei ole talviasuttava. Mikäli on runsasluminen talvi, autolla ei pääse kuin puolen kilometrin päähän ja loppumatka on taitettava umpihangessa tarpoen kaikki tarpeellinen rinkkaan pakattuna – juomavettä myöten.

Tämä seikka hillitsee pakkasen ohella mökkeilyintoa aika tehokkaasti. Mutta jos talvi on leuto ja etenkin yöllä vain muutama pakkasaste, mökkeillä voi vallan hyvin vuoden ympäri.

Kevättalvella me koetamme joko hiihtolomalla tai viimeistään pääsiäisenä olla sen verran mökillä, että saamme edellisenä vuonna kasaantuneet risukasat poltettua jäällä. Haastavaa tässä on se, että pääsiäinen on välillä niin myöhään, että jäät ovat lähtemäisillään, jolloin saa pitää kiirettä, mikäli aikoo kokkoa jäällä polttaa. Toinen seikka, mikä jäidenlähdön aikaan on otettava huomioon, on luonnollisestikin koirat. Nämä kun eivät tajua, milloin jäät kantavat ja milloin eivät.

Hera ei niin paljoa kokeile onneaan lahdenselällä juosten, mutta ei siihenkään ole luottamista, mikäli vastarannalla jotain mielenkiintoista sattuisi näkymään. Selma taas haahuilee kuin hajamielinen lapsi pitkin rantoja kaikkea nuuhkien eikä tajua, mihin se tassuttelee. Toisaalta Hera varmaan on itselleen vaarallisempi, sillä se kun ei paljoa paina, se myös etenee hyvinkin heikkoja jäitä pitkin sen verran kauas, että sen pelastamiseksi ei olisi paljoa tehtävissä, mikäli se putoaisi jääkanteen ilmestyneeseen pieneen avantoon.

Kevään ikimuistoisin viikonloppu oli huhtikuussa, kun avasimme punkkikauden. Niitä verenhimoisia iljetyksiä osaa odottaa juuri niihin aikoihin, minkä vuoksi minulla on jo hyvissä ajoin hankittuna lääkkeet tätä varten. Kun löydän ensimmäisen perkeleen koiran kulmakarvojen tietämiltä (tällä kertaa Selmasta) annan heti tabletit, minkä jälkeen punkit kuolevat ja putoilevat omia aikojaan.

En usko koirien arvostavan tätä proseduuria, mutta toisaalta eivät ne sitä vihaakaan. Hera ottaa tabletin makupalana, Selmaa täytyy vähän maanitella (eli myötäote alaleuasta ja tabletti niin pitkälle nieluun, kuin vain sormet riittää, minkä jälkeen napakka ote kuonosta, jolloin koira ei saa kielellä työnnettyä tablettia ulos vaan sen on pakko nielaista).

Selman päiväkirjamerkintöihin sen sijaan tuli maninta rantajäihin vajoamisesta, kun se päätti lähteä moikkaamaan rajanaapureita rantajäiden kautta. Kuului vain molskahdus, kun se meni jäiden läpi ja aikamoinen räpiköinti ennen kuin se sai sen verran otetta jääsohjosta, että se pääsi kammertamaan takaisin maihin. Olin jo kovaa vauhtia potkimassa kenkiä ja housuja jalastani kahlatakseni sen pari metriä, minkä Selma rannasta oli. No, se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi matkaansa naapurin rantoja komuten kadoten näkyvistä. Odotimme aika pitkän tovin ja päivystin rantaviivan tuntumassa siltä varalta, että se eksyisi taas heikoille jäille. Aikamme odotettuamme käväisin sisällä ja näin ikkunasta, kun koira palasi omalle tontillemme, jotain isoa karahkaa raahaten. Se paneutui ilmeisen tyytyväisenä makuulle keväänkosteaan maahan ja alkoi järsiä tuomisiaan. Koska sillä ei ole tapana kaluta puunrankoja, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se oli löytänyt. Minut nähtyään onnesta soikea koira raahasi näytille aarteensa: kokonainen takajalka, jossa karvatupsuja siellä, täällä. Joku peurarukka oli hukkunut ja sen raato tai osa siitä oli ajautunut rantaan. Minulla ei ollut sydäntä ottaa tuota herkkua Selmalta. Joka viikonloppu se jatkoi jalan kaluamista, kunnes juhannuksen alusviikolla päätin heittää viimeiset pätkät kompostiin.

                                                                                  

            

Maali!

Kirjoitin Herasta joskus taannoin, ja kerroin, että koirapuistossa eräs puistoilija kutsui pommikoneeksi. Sen pelottomuus ja yltiöpäinen rohkeus herättääkin melkein joka kerta hilpeyttä sen luonnetta todistaneiden ihmisten keskuudessa. Tässä erään kerran koirapuiston lähelle oli pysäköity pieni kauhakuormaaja, jonka ohi emme päässeet, sillä Hera oli sitä mieltä, että se pitäisi kyllä tappaa. Kuten myös Haunisissa, jossa käymme metsälenkillä, se haastaa satunnaisesti kärrytietä pitkin ajavan maanomistajan, joka käy tiluksillaan pakettiautolla tai traktorilla. Hera on tassut tanakasti harallaan ja häntä pystyssä kuin pulloharja keskellä tietä, eikä päästä ajoneuvoa ohi. Onneksi kuljettaja ja apukuski vain naureskelevat ja heilauttavat kättä hitaasti Heran ohi hivuttaessaan.

Selma taas on toista maata. Ensimmäisenä kesänä se säikähti rannassa olevia joutsenia ja on siitä lähtien ollut aina varuillaan ja tarkistaa rannan kurkkaamalla oikealle ja vasemmalle kuin suojatietä ylittävä, ennen kuin uskaltaa veteen. Toisaalta ymmärrän Selmaa, sillä parin metrin päässä siivet levitettynä sähisevä joutsen, joka suojelee poikasiaan, on pelottava ilmestys.

Siellä ne joutsenet ui ja mää vaaan kattelen...

Joutsenet eivät ole se ainoa asia, jota Selma pelkää. Se pelkää myös jalkapalloa. Siis ei itse pelivälinettä, sillä sen kanssa on hauska leikkiä etenkin jos se on hieman lötkö, jolloin siitä saa otteen hampaillaan. Selma pelkää televisiosta tulevaa jalkapalloa. Satuimme katsomaan jotain ottelua ja maalin tullessa mieheni pamautti nyrkillä pöytään ja tuuletti tämän jälkeen kovaäänisesti.

Ihmettelimme, että mikä koiraan meni, kun se kapusi syliini, läähätti ja oli levoton. Tajusimme sen säikähtäneen tuuletusta. Mitä me emme voineet edes kuvitella oli se, että tuo yksi kerta oli Selmalle liikaa.

Iltana eräänä television urheiluruutu näytti jalkapallokoosteen. Yhtäkkiä Selma kapusi syliini, koetti halata, työnsi päänsä pääni päälle, minkä jälkeen se kapusi olkapäilleni ja edelleen niskani taakse, hartioille. Todellakin, tuo iso koira kiipesi ylitseni sohvan selkänojan päälle ja läähätti. Kesti tovin, ennen kuin tajusimme yhdistää tapahtuneen telkkarista tulevaan urheiluruutuun.

Joka kerta, kun haluamme katsoa jalkapalloa tulee muistaa laitaa television ääni hiljaiselle ja vähitellen lisätä ääntä. Pitkien turnausten aikana se tottuu siihen, että telkkarista tulee jalkapalloa viikkosotalla, monta tuntia illassa. Ensimmäiset ottelut ottavat koville, sitten se nukkuu korvaansa lotkauttamatta lopun kisoista. Kunhan vaan muistamme, että yhtään maalia, niin hieno ja toivottu kuin se onkin, ei tuuleteta omalla sohvalla.

Rukous

Toivoisin, että saisin lisää ruokaa

kun meillä annokset ovat pieniä ja niitä tarjoillaan liian harvoin

Mä pelkään ihan tosissani

Toivoisin, että saisin vielä enemmän rapsutuksia ja haleja

vaikka niitä saa usein ja kukkuramitalla

Jos olisin ihminen toivoisin

maailmanrauhaa

kaikille puhdasta vettä

viisautta päätöksentekoon

Tai edes sitä, ettei sodittaisi ihan jatkuvasti

kaikilla olisi puhdasta vettä edes joskus

että viisaita päätöksiä tehtäisiin edes välillä

Tai edes sitä, että naapurin kanssa oltaisiin sovussa

jakaisimme omastamme tasaisesti

emmekä tekisi tyhmyyksiä

ainakaan koko ajan

Mutta kun olen vain koira

en pyydä mahdottomia

paitsi silloin kun toivon

että edes yhden kerran

vuosi vaihtuisi ilman raketteja…

Hyvää uuttavuotta 2018 toivovat Selma ja Hera

Joutsenlampi

Näin satavuotiaan itsenäisyytemme aattona voi viihdyttää itseään tai vaikkapa kysellä kanssajuhlijoiltaan, osaavatko he nimetä kansallishenkisiä symboleitamme, kuten eläimiä, lintuja, kasveja ja kukkia. Karhun ja laulujoutsenen moni osaa mainita ja kansalliskalamme ahvenkin on monella hallussa. Kasvimaailmasta maatamme edustavat kielo ja rauduskoivu, kivilajeista maatamme symboloi tietenkin graniitti. Kotieläimemmekin ovat edustettuina, eikä arvaaminen ole vaikeaa, sillä niiden nimessä on paljastava etuliite: suomenhevonen ja suomenpystykorva. Sitten pääsemmekin haastavimpaan osioon, joka erottaa tietäjät meistä tavallisista osaajista ja arvaajista. Tiesitkö, että meillä on myös kansallishyönteinen ja –perhonen? Minä en ainakaan tiennyt, että tällaisetkin on joskus nimetty, mikä asia varmaan saattaa närkästyttää sekä seistenpistepirkkoa ja paatsamasinisiipeä.

Joutseneen palatakseni. Myyttistä laulujoutsenta näkee harvemmin, vaikka sen kanta onkin saatu elvytettyä melkein sukupuuton partaalta. Useimmin törmää sen lajitoveriin kyhmyjoutseneen, joka ainakin minun silmissäni on yhtä uljas ja komea näky. Ja varmaan myös yhtä kiukkuinen.

Mökkilahdelmassamme pesii vuodesta toiseen kyhmyjoutsenpari. Ne uiskentelevat muutaman metrin päässä rannasta ja syövät pohjasta vesikasvien juuria ja versoja, joita ne kiskovat pitkän kaulan päässä olevalla vahvalla nokallaan. Loppukesästä niiden seurana on vaihtelevan kokoinen poikue pörröisenharmaita poikasia, jotka opettelevat joutsenten tavoille ennen syksyn muuttoa.

Ei kai ne vaan tuu tänne

Mökille tullessamme meillä on tapana laskea koirat auton takaluukusta ja ne kirmaavat täyttä laukkaa edellämme, kun me raijaamme kottikärryllä tuomisiamme, jota aina tuntuu olevan paljon. Etenkin kesäkuumalla Selmalla on tapana laukata pää viidentenä kinttuna rantaan ja siitä veteen vilvoittelemaan.

Ihmettelimme erään kerran, kun perässä tullessamme näimme koiran pysähtyvän rantaan kuin jähmettyneenä, minkä jälkeen se pyörsi ympäri, luikki häntä koipien välissä piiloon karviaispensaan taakse.

Heran rähinä rannassa paljasti syyn: joutsenisä ärhenteli tunkeilijoille siivet tanassa. Heraa ei paljoa pelottanut, vaan se seisoi mahaa myöten rantavedessä, häntä pulloharjana pörhöllään. Joutsen sähisten kaula korkealla valmiina nokkaisemaan russelia otsaan. Mutta kuitenkin juuri niin etäällä, että saattoi olla varma, ettei Hera pääse yllättämään.

Hera uhoaa rannassa olevalle joutsenperheelle

Tuon välikohtauksen jälkeen meni päiviä, ettei Selma uskaltanut tontin puoliväliä lähemmäs rantaa. Vähitellen se rohkaistui ja uskoi, etteivät ne siellä jatkuvasti väijyneet. Siitä päivästä lähtien Selma kuitenkin joka kerta rantaan jolkottaessaan pysähtyy, katsoo vasemmalle ja oikealle varmistaen, että reitti on selvä. Ja jos jossain matkankin päässä näkyy joutsenia, se hakeutuu hädissään piiloon.

Rannassamme uiva joutsen kesällä 2014

Tutkimattomalla maaperällä

Selman ja Heran karkailu ei ottanut loppuakseen ja toivoimme hartaasti niiden rauhoittuvan, kun ikää vain tulisi lisää. Ajattelimme antaa niille muuta virikettä, remmilenkkien muodossa. Siinä teimme ison virheen.

Toinen koirien yhteinen kesä alkoi vähän rauhallisemmissa merkeissä, Hera ei enää uhmaillut ja jahdannut kaikkea, mikä vähänkin liikkui ja rapisi. Ja jos ne jossain pyörähtivät, liikkumissäde oli paljon edelliskesää suppeampi. Aivan kuin ne olisivat unohtaneet, mitä ympäristössä oli. Ja sitten me muistutimme niitä. Teimme kävelylenkkejä mökkiteitä pitkin ja kylän keskustassa. Seuraavana päivänä koirat olivat tiessään, ja ne löytyivät peräkanaa kulkemasta kylänraitilta tai kun joku oli ottanut ne kiinni ja soittanut. Kiitin hiljaa mielessäni itseäni, että olin hommannut kummankin pantaan laatan, jossa oli puhelinnumeroni.

Hera väsähti kesken kaiken touhuilun

Karkailu alkoi käydä hermoille, eikä mökkeily tuntunut kovinkaan rentouttavalta, kun koko ajan sai jännittää ja olla valppaana. Eikä sekään auttanut, kun ne lähtivät hippulat vinkuen jonkun hajun tai muun innoittamina. Aloin pohtia eri vaihtoehtoja. Tontin aitaaminen ei tullut kyseeseen, sen verran iso urakka olisi ollut. Juoksulieka ei tuntunut sekään hyvältä idealta, vaikka viime kädessä sellainen olisi pakko hankkia, ellei muita konsteja keksitty.

Selailin nettiä ja punnitsin, olisiko yksinkertaisinta hankkia paikantimet, jotka eivät kylläkään estäneet karkailua, mutta koirat löytyisivät paljon helpommin. Olin jossain tullut törmänneeksi koulutuspantoihin, ja uppouduin tutustumaan niihin lähemmin. Sitruunasuihkepannan avulla moni oli saanut karkailevan koiransa ruotuun. Tuote oli aika tyyris, enkä ollut valmis sijoittamaan toistasataa euroa, etenkään, jos se ei toimisi toivotulla tavalla. Sellaisia sai myös vuokrata, mutta hinta olisi yhdeltä viikolta noussut aika isoksi. Minua onnisti, kun koiratarvikekirpputorilta löytyi muutaman kerran käytetty viidellä kympillä.

Panta tuli postissa juuri parahiksi ennen seuraavaa mökkikeikkaa. Täytin sen säiliön mukana tulleella sitruunasuihkeella. Pannan idea on, että se laitetaan koiran kaulaan säiliö leuan alle. Kun koira käyttäytyy huonosti tai on lähdössä litoon, painetaan kaukosäätimestä nappia, jolloin pannasta tulee suihkaus sitruunalle haisevaa nestettä.

Itelläs on allit kaulan alla...

Ja se tepsi. Eka kerran sitä painettuani Hera hyppäsi ilmaan kuin olisi astunut maamiinaan, pysähtyi kuin seinään ja tuli häntä koipien välissä luokseni. Toisen kerran jälkeen se ei lähtenyt mihinkään. Lopulta se totteli kun sillä vain oli se panta päällä. Selma luonnollisestikin jatkoi karkailua, ihmetellen, miksi toinen ei lähtenytkään mukaan. Siirsin pannan Selman kaulaan ja painoin napista, kun se pinkoi jälleen kerran naapuriin. Painoin ja painoin. Ei mitään vaikutusta. Jonkin ajan kuluttua takaisin saapui iloinen labradori raikkaan sitruunan tuoksuisena. Se säiliö uppoutui niin syvälle sen muhkeisiin kaulahelttoihin, ettei suihkaus päässyt sen nenään asti. Tai sitten se ei vain välittänyt.

Rapurapurallaa

Mä en kyllä ala jos joudun liekaan...

Karkailusta tuli ihan jokapäiväinen juttu. Hera edellä ja Selma perässä, minkä pentukömpelyydeltään pääsi. Niillä oli muutama eri reitti, joita hyödynnettiin vuorotellen. Odottelin yleensä muutaman minuutin, josko ne olisivat tulleet takaisin. Ja kun niitä ei sitten kuulunut, lähdin harmistuksen ja kiukun voimin perään. Välillä niitä sai etsiskellä ihan olan takaa, ja tulin komunneeksi kaikki naapurimökkien tontit. Useimmiten ne löytyivät sieltä, missä oli ihmisiä, etenkin jos nämä grillasivat. Jos seuraa ei löytynyt, ne palasivat hakematta. Kun löysin koirat, pyytelin jälleen kerran vuolaasti anteeksi ja pahoittelin niiden käytöstä. Onneksi ihmiset olivat myötämielisiä ja iloisia, sillä pahin pelkoni oli se, että joku pelkäisi koiria tai että Selma hyppisi jonkun kumoon. Tai että jossain ei vain pidettäisi koirista, mikä tarkoittaisi sitä, että ne viettäisivät lopun kesää remmin jatkeena.

Välillä jouduin aikani käveltyäni ja huudeltuani hakemaan autonavaimet ja ajelin kerran jos toisenkin ympäri pikkuteitä. Joskus ne tulivat kuultuaan auton käynnistyvän, joskus ei.

Selma ei ollut ongelma, sillä kun se näki tai kuuli minut, se laukkasi iloisesti luokseni ja seurasi minua kotiin tai loikkasi autoon. Hera oli toista maata. Se pinkoi ympäriinsä, haukkui räkättirastaita, tuli lähelle vain loikkiakseen karkuun. Jos olin autolla, se juoksi mökkitietä auton edessä eikä suostunut loikkaamaan takaluukkuun. Paras tapa saada se satimeen oli avata sivuovi, jolloin se pomppasi kyytiin.

Näen unta ruuasta....

Kesän kääntyessä syksyä kohti päätimme pitää rapukekkerit koko perheen voimin. Vanhimmat lapset lähtivät mökille jo hyvissä ajoin perjantaina ja ottivat koirat mukaan. Me tulimme sitten töiden jälkeen perässä. Perille päästyään he aloittivat juhlien valmistelut, yksi leikkasi nurmikkoa ja toinen puuhasteli siinä sivussa. Ja eikä aikaakaan, koirat olivat kadonneet. He etsivät ja huutelivat. Me saavuimme mökille kun koirien katoamisesta oli kulunut jo hyvä tovi. Osa porukasta haravoi lähimetsää ja me muut kaasuttelimme autolla pikkuteitä edes, takas. Pysähdyimme aina jonkun nähdessämme ja huutelimme pihoihin kysellen, onko näkynyt karkureissulla olevia nelijalkaisia. Eräs rouva oli nähnyt ne peräkanaa kulkemassa huvilan ohi.

Loppujen lopuksi puhelin soi, ja poikani kertoi löytäneensä ne, kaksi ja puoli tuntia karkaamisen jälkeen. Eräs avulias mies oli ottanut ne leikkimään oman koiransa kanssa ja todennut niiden varmaan olevan nälkäisiä, minkä vuoksi hän oli ottanut ne sisälle kotiinsa ja antanut ruokaa. Ihan kilttiä, joo, mutta…

Kesää odotellessa

Näin sydäntalven pimeässä on kiva fiilistellä kesämuistoissa ja haaveilla tulevasta kesästä. Kesien ehdottomiin kohokohtiin kuuluu totta kai veneily. Jollekulle tuo sana merkitsee kesää avomerellä purjehtien, toiselle vauhdin hurmaa moottoriveneen kyydissä. Meillä se ei ole kumpaakaan.

Meillä on vaatimaton alumiininen soutuvene, jossa on muutamaheppainen perämoottori. Useimmiten soutelemme kotilahdella ja nuohkaamme rantaruovikkoja, joista löytyy esimerkiksi ajopuita, jotka hinaamme rantaan kuivumaan. Löyly tuntuu, jos mahdollista, entistäkin makoisammalta löytöpuilla lämmitettynä ja kaupan päälle tulee tuoksu: ruovikosta rantamutaan hautatuneiden ajopuiden polttaminen vapauttaa ilmaan vienon mudan ja levän aromin.

Heran lempipaikka, veneen perätuhdolla odottamassa lähtöä

Jos halajamme kotivesiä pitemmälle nykäisemme käyntiin kiinalaisen perämoottorimme. Vakioajeluita on muutamia: ajamme jompaankumpaan kahdesta suunasta, jonne kotirannastamme pääsee, parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran takaisin. Tai sitten ajamme lähellä olevan isohkon saaren ympäri, myötä- tai vastapäivään.

Vanhan sahan rantaviiva

Kerran kesässä täytyy myös vierailla muutaman kilometrin päässä olevalla vanhalla sahalla, jonka toiminnasta kielii enää rantaviivaa nuolevien vedenalaisten lautojen piikkimatto.

Hera nauttii veneilystä, se koettaa vihjailla haluavansa vesille viettämällä aikaansa rantaan vedetyssä veneessä. Eikä Selmaakaan tarvitse kahta kertaa houkutella, kun teemme lähtöä.

Hera ja Selma

Veneemme on kuitenkin sen verran pieni ja kahden aikuisen, kahden koiran, perämoottorin ja bensatankin painosta venee ui aika syvällä, joten vesille lähdetään vain aivan tyynellä. Vähäinenkin aallokko saa veden roiskumaan veneeseen ja kaikki tulevat kotiin litimärkinä. Tyynellä ilmalla, auringon paisteessa on kiva pöristellä lähivesillä, sillä merellä on aina vähän viileämpää, kun keskipäivän helle on pahimmillaan. Alumiinirungossa on vain se huono puoli, että se tuntuu välillä kuumalta kuin paistinpannu. Viime kesänä ei tätä ongelmaa kylläkään ollut, hellepäiviä oli vain muutama ja tuulisia päiviä niin paljon, että suunnittelemamme venereissut kutistuivat muutamaan.

Selma nuuhkii ruovikon hajuja

Heralla on pienet pelastusliivit yllään, kun lähdemme vesille, sillä sen on tapana tasapainoitella veneen laidoilla tai seistä kokassa, takatassujen varassa. Kertaakaan se ei ole pudonnut veneestä, vaikka sen touhu välillä uhkarohkealta näyttääkin. Ainoat kerrat, kun näin on käynyt on, kun vene on ollut laiturissa ja se on arvioinut etäisyyksiä väärin loikatessaan rantaan tai kun jalka on livennyt liukkalla metallipinnalla sen ponnistaessa veneestä.

Selmalla ei ole liivejä, sillä sen on niin kuuma, että merellä ollessamme joudun kastelemaan pyyhkeen, jonka laitan sen selkään ja pään päälle viilentämään oloa. Toinen kostea pyyhe on veneen lattialla, joka on ajan ja sään haalistama, mutta silti niin tumma, että se imee auringon säteiden lämmön itseensä. Selma nuuhkii ilmaa, puolelta toiselle silmät sirrillään ja nauttii matkasta.

Dogs behaving badly...or not

Hera ja Selma eivät ole yksiselitteisesti joko niin tai näin. Välillä ne siis tottelevat ja osaavat käyttäytyä. Toisinaan sitten taas ei.

Niin

kuin viimeksi koirapuistoon mennessäni. Minulla on tapana aukaista takaluukku ja irrottaa talutushihnat. Heran ja Selman pitää istua paikoillaan ja odottaa lupaa. Katson tarkasti joka suuntaan, ettei missään näy ketään, minkä jälkeen ne saavat kirmata muutaman kymmenen metriä portille, jossa ne odottavat innokkaina sisään pääsyä, etenkin, jos sen toisella puolella odottaa joku nelijalkainen kaveri yhtä innokkaana.

Puiston läheisyyteen oli pysäköity uudehko pakettiauto ja näin, että puistossa oli koira. Hyvä, niinpä Heran ja Selman saattoi päästää autosta puiston portille. Tuumasta toimeen. Lukitsin auton ja kiiruhdin niiden perään, vaikka mihinkä ne siitä lähtisivät, kun portin takana odotti innokas kaveri, nuori dobermanniuros. Selma kuitenkin nuuhkaisi ilmaa, pyörähti ympäri ja oli parilla loikalla pakettiauton toisella puolella, jossa se hyppäsi tavaratilaan avoimesta sivuovesta. Sisältä kuului kamala kiljunta. Olin vain viitisen metriä puiston portilta, joten harpoin perille, avasin portin ja päästin Heran sisään. Samalla näin, että puistossa istuva mies kuului romanivähemmistöön. Mies viittilöi, että se toinen koira meni autoon.

Kiersin pakun toiselle puolelle, ääntä kohti. Sisällä tavaratilan perukoilla istui upeaan kansallispukuun pukeutunut nainen syömässä voileipää. Ja Selma, joka oli käynyt mitä ilmeisimmin nenänsä ja pohjattoman vatsansa ohjaamana koettamassa onneaan.

Aina ei koiriaan onneksi tarvitse hävetä. Nuorempi tyttäreni on kesätöissä vanhainkodissa osastolla, jossa koiravierailut ovat odotettu kohokohta. Tyttäreni ehdotti minulle, että hän veisi joku päivä koirat töihin. Epäröin aluksi hieman, sillä näin sieluni silmin, kuinka Hera painaa kuin herhiläinen ympäri osastoa suussaan jokin varastettu tavara ja Selma tervehtii kaikkea ja kaikkia hyppimällä heitä vasten. Annoin periksi, kun tytär vakuutti hallitsevansa tilanteen. Ja niin hän tekikin.

Heran ja mamman yhteinen hetki

Koirien vierailu oli niin suuri menestys, että ne ovat käyneet siellä jo kolmesti. Jotkut asukkaista pelkäävät, minkä koira vaistoaa ja jättää heidät rauhaan. Monilla taas on ollut koira, minkä vuoksi he nauttivat nelijalkaisten vierailuista. Hera istuu topakasti sylissä kyydissä, kun pyörätuolissa olevaa mummoa työnnetään pitkin käytävää. Selma istuu kärsivällisesti vieressä, kun vanhuksen käppyräiset sormet hiljaa silittävät sen pehmeitä luppakorvia. Tytär laittaa koirat tekemään niiden osaamia temppuja, mikä sai erään rouvan taputtamaan käsiään ja melkein tikahtumaan naurusta.

Vierailun päätteeksi tyttäreni vei Heran erääseen huoneeseen, jonka asukkaalla hän tiesi joskus olleen koiran. Hän laski sänkyä alas ja Hera loikkasi siihen. Tyttäreni kertoi minulle, että hän ei ole koskaan nähnyt mitään kasvonilmeitä tämän sängyssä silmät kiinni makaavan vanhuksen kasvoilla ja että tämä on jo aikoja sitten siirtynyt sellaiseen maailmaan, johon meillä ei ole pääsyä. Tytär otti jäykistyneestä kädestä kiinni ja nosti sen Heran niskaan ja silitti koiraa selästä vanhuksen kädellä. Yhtäkkiä ohuet huulet kiristyivät hymyntapaiseen. Tyttäreni päästi pelkästä ällistyksestä irti kädestä ja koirasta, jolloin Hera varovasti tunnustellen askelsi vanhuksen pään luo, painoi kuonolla tätä poskeen ja nuolaisi varovasti. Hymy levisi vanhuksen kasvoille.

ps, kuva otettu henkilön luvalla...

Maailman isoin munakas

Selma ja Hera kun Selma oli vasta kuoriutunut

Riippuen vähän, mistä ja mitä lukee, kananmunan syöttäminen koiralle on joko suositeltavaa tai sitten ei. Lähinnä kai kyse on valkuaisesta, jonka ei ainakaan raakana katsota olevan koiralle terveellistä. Keltuainen sen sijaan on mitä parhainta ravintoa. Monet ruoka-asiantuntijat kuitenkin sanovat, että ei siitä valkuaisesta niin paljoa haittaa ole, etteikö keltuaisen terveysvaikutukset sitä kumoaisi. Hera oli aika pieni, kun annoin sille ensimmäisen kananmunan. Raakana ja kokonaisena. Herasta tämä oli mitä oivallisin leikki. Se pallotteli kananmunalla ihmetellen, mikä se oli. Se pyöritteli sitä lattialla ja koetti ottaa suuhunsa. Lopulta se siinä onnistui, minkä jälkeen muna putosi lattialle. Kuoreen tuli halkeama, josta se sitten lipitti lattialle leviävän sisuksen parempiin suihin. Nykyään, kun annan sille kananmunan, sitä pitää vahtia haukan lailla, sillä se juutas nappaa sen munan suuhunsa ja kipittää kiireen vilkkaa keittiöstä esimerkiksi sohvaan. Kokemuksesta voin sanoa, että sohvakankaan hoito-ohjeissa ei mainita kananmunan olevan sille mitenkään loistava hoitoaine. Tästä viisastuneena annan nykyään munan valmiiksi rikottuna, kupista. Selman kasvattaja vinkkasi, että kuoret ovat oiva kalkin lähde. He syöttävät kuivattuja ja murskattuja kuoria ihan alusta asti, ruokaan sekoitettuna. Selma syö hyvällä ruokahalulla kuppiin rikki päksäistyt munat kuorineen kaikkineen. Munat ovat helppo, edullinen ja terveellinen lisä koiran ruokaan. Mikäli koira sattuu tykästymään tähän tarjontaan, voi omistaja tyytyväisenä todeta kotiinsa muutaneen aidon munarosvon. Tässä päivänä eräänä olin jättänyt pöydälle tusinan munan kennon. Saunasta palattuamme vastassa oli tyytyväinen labradori ja keittiön lattialla pilppeeksi puuhasteltu kenno. Ja joitakin yksittäisiä valkoisia kuorenkappaleita. Siinä kaikki, mitä tusinasta oli jäljellä. Tapaus ei kuitenkaan vedä vertoja sille maailman isoimmalle munakkaalle, jonka Selma askarteli erään kerran. Ovellamme käy säännöllisin väliajoin vihanneksia ja juureksia kauppaava mies. Aina silloin tällöin hänellä on pakettiautossaan päivää aikaisemmin munittuja munia. Koska noin tuoreet munat säilyvät kuukausia, minulla on tapana ostaa 3-4 kennoa, joissa jokaisessa on 30 munaa. Kaupat tehtyämme jätin kennot verannan pöydälle ja unohdin ne sinne. Siinä sitten olohuoneen sohvassa kahvia juodessani ihmettelin, mikä hemmetin räsähdys eteisestä kuului. Selma oli vetänyt ylimmän kennon ja siinä mukana vähän seuraavastakin verannan lattialle, jossa oli valtava 40 munan munakas. Lattiaa peittää todella paksu matto, joka eristää ihanasti talvella. Tuosta todella paksusta karvamatosta keltuaisvalkuaisen siivoaminen ei käynytkään ihan käden käänteessä. Saatuani lopultakin sotkun siivottua heittäydyin takaisin sohvaan jatkamaan keskeytynyttä kahvitteluani. Silmäkulmastani näin, kuinka eteisestä kipitti tyytyväisen näköinen russeli. Hera tassutteli keskelle olohuoneen mattoa ja pudotti suustaan munan, joka meni rikki. Se oli löytänyt jonnekin kierineen munan, joka oli minulta jäänyt huomaamatta. Sen maton siivoaminen kävi onneksi vähän sutjakkaammin. Tahran kuivuttua matto oli entisellään, toisin kuin verannan matto, joka kuivui rapeaksi piikkimatoksi.

Ei mennyt kuin siinä yhdessä ruotsinkielisessä kotoiluohjelmassa

Aina välillä tulee juttua koiranomistajien välillä siitä, mitä kunkin koira tekee ja jättää tekemättä. Moni on siitä ylpeä, ettei koira ole tehnyt mitään tuhojaan. Toiset taas hypettävät sillä, kuinka paljon koira on tuhonnut. Vähän niin kuin armeijajutut: mitä kamalampi ilma oli, mitä v-mäisemmät kapiaiset ja mitä kivuliaammat rakot ja hiertymät, sitä hienompaa leirillä oli, vaikkei se silloin paljoa naurattanut.

Alaportaan kulma, jonka Hera nakersi, Selma levyttää

Minultakin on kysytty, onko meillä tuhottu mitään, sillä russelit voivat olla touhutätejä yksin ollen ja labradorit ovat tunnetusti täystuhoja, jos sellainen yksilö kohdalle sattuu. Yleensä sanon, että ei mitään suurempaa, sillä ei niitä oikeastaan ole paljoa ollut. Paitsi kun rupeaa ihan tarkasti miettimään, niin itse asiassa meillä on syöty muutama dvd-levy, tai siis niiden kuoret ja pari kirjaa on maistunut. Etenkin vanhemmat niteet, joiden paperi tai joku sodanaikainen liima on ollut Selmasta vastustamatonta. Hera teroitti hampaitaan niiden vaihtuessa, jolloin kaikkialla oli nakerruksen jälkiä, kuten esimerkiksi alaportaan kulmassa. Pahin vahinko taisi olla se, kun se napsaisi poikki tietokoneen laturin johdon. Jäi viimeiseksi nakerretuksi johdoksi, sillä se tärskäisi sen verran, että sen jälkeen ovat johdot saaneet olla rauhassa.

Selma harrasti muuta jännää: se saattoi olla kotona työpäivän ajan tekemättä mitään, mutta auta armias, jos käväisin kotona, pissitin koirat ja ajattelin piipahtaa vajaan vartin lähikaupassa. Tuona aikana se söi minun lempimokkasiinini. Ja yhdet avokkaat. Omaa tyhmyyttäni, kun jätin kengät esille. Vain hetkeksi.

Selman koko on tietenkin ollut edesauttamassa tuhoja: koska se takajaloille nousemalla yltää pöydälle, on kotiin tultuamme lattialta löytynyt muun muassa pianon päällä ollut käsityökori lankoineen, lipaston päällä ollut häälahjaksi saatu iso hedelmäkulho pirstaleina (6 banaania kuorineen Selman vatsassa), kaikki mökille mukaan ajatellut sämpylät, koiranruuat jne. Eniten taisin säikähtää, kun Selma oli komunnut hyllystä purkin, jossa oli varmaan tuhat kumilenksua ja toisen kerran saanut ompelukorista neulatyynyn. Ei siinä vielä mitään, jos kakka tulee kuminauhan jatkeena kuin benji-hyppääjä, mutta ne neulat. Ja tietenkin meidän joulusuklaat, joita Selma onnistui mutustamaan aikamoisen määrän, ennen kuin yöllä tajusimme, mikä ihmeen meteli kämpässä on.

Selman kaluama tuolin käsinoja

Aineellisesti suurimpina yksittäisinä tuhoina mainittakoon ostohetkellä varsin hintavat nojatuolimme, joiden puisiin käsinojiin Selma pienenä teroitti hampaitaan. Se nukkui tuolissa ja kalusi niitä unien lomassa.

Ai niin, ja se kerta, kun lähdin käväisemään postissa. Sinne kävellessäni (matkaa kotiovelta 150 metriä) vanhin poikani soitti ja kertoi, että hänen pyöränsä oli varastettu. Ehdin hädin tuskin lopettaa puhelun, kun kännykkä soi uudelleen. Keskimmäinen poika soitti kertoakseen, että autostani, jota hän lainasi, oli pettänyt käsijarru. Hän oli pysäköinyt sen tyttöystävän vanhempien talon eteen kadulle, jyrkähköön mäkeen. Naapuri tuli keskeyttämään heidän kahvituksensa kertomalla, että auto oli valunut koko mäen heidän pihalleen ja pysähtynyt puuhun. Käännyin kannoillani ja palasin kotiin, lähteäkseni paikan päälle. Kotiovella vastassa oli iloinen Selma suussaan se vähä, mikä silmälaseistani oli jäljellä. Aurinkoisen kelin sokaisemana olin lähtenyt matkaan aurinkolaseissani ja ajattelemattomuuttani jättänyt lasini eteisen pöydälle.

Niistä taudeista vielä

 

Tähän mennessä, koputa puuta, molemmat koirat ovat olleet harvinaisen terveitä eikä meitä ole kohdannut mitkään onnettomuudet tai muut haaverit. Eli kumpaakaan ei ole käyty paikkailemassa tai hoidattamassa eläinlääkärissä.

Lisää kuvateksti

Mutta ihan kommelluksitta ei meilläkään ole säilytty: ensimmäisistä madotuksista, johtuen joko koiran nuoresta iästä tai matolääkkeestä, ainakin Hera on ollut ripulilla noin vuorokauden. Onneksi sitä tavaraa ei ole tullut sisälle, sillä vaikka koirankakka ei koskaan haise kieloille ja ruusuille, on normaalit kovat papanat mahdollista noukkia maasta hajun leijailematta sieraimiin. Mutta koiran ripuli on ihan toista maata, sen lemu saa aikuisenkin miehen itkemään.

Koiran oksennus on vähän eri juttu, ellei se sitten ole syönyt juuri sitä ripulia. Se ei todellakaan haise, kuten ihmisen vastaava useasti tekee.

Hera ei itse asiassa ole oksentanut kuin jokusen kerran ja nekin on lähinnä ollut jotain kakomista, kun sillä on ollut jotain kurkussaan. Tai sen kerran kun meillä sairastettiin kennelyskä.

Kaikki alkoi siitä, kun koirat aloittivat pärskimisen ja ryystämisen. Epäilin heti nenäpunkkia, minkä vuoksi varasin ajan lääkäriin. Koska nenäpunkki on tavallinen ja tarttuva, koska se osalla koirista voi olla oireeton ja sitä voi olla vaikea havaita, on koirat diagnostisoitava ihan vain oireiden perusteella, kuten tehtiin myös meidän tapauksessamme. Eläinlääkäri totesi, että on syytä epäillä, ja hän määräsi järeät matolääkkeet, joilla hän sanoi nenäpunkin lähtevän. Itse punkkiin kun ei varsinaisesti ole omaa lääkitystä.

Pari päivää oletetusta nenäpunkista koirat alkoivat kakoa, ekaksi Selma ja sitten Hera. Tällä kertaa en lähtenyt lääkäriin, koska tiesin heti kyseessä olevan kennelyskä. Silloin on ihan turha lähteä ketään tartuttamaan, sillä ainakin meillä koirat yskivät kutakuinkin taukoamatta ja kakoivat limaa. Ja sitäpä ei tarvitse kummoisestikaan yskäistä sinne odotushuoneen lattialle, kun sillä tartuttaa ison joukon muista syistä lääkärin vastaanotolle tulevia koiria. Tautiinhan ei varsinaisesti ole hoitoa vaan oireita voi lievittää, joten me ajattelimme pärjätä omin avuin. Luin netistä, että kennelyskä kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.

Pahin yskiminen laantui muutamassa päivässä ja viikon sisällä koirat eivät enää yskiskelleet. Pidimme pienen tauon puistoilussa, jotta emme tartuttaisi ketään. Ilmeisesti kyse oli tammikuisesta epidemiasta, kun kuulin kaikkien koirakavereiden saaneen tartunnan. Yskää liikkui myös muuallakin lähitienoolla.

Siitä oksentamisesta vielä piti sanomani: Olen aina antanut koirien juoda lätäköistä ja syödä kaikkea puoliällöttävää, mitä ne kaivavat esille, sillä uskon niiden elimistön puolustusjärjestelmän tarvitsevan vähän puuhaa, jottei tuo järjestelmä ala keksiä sitä omin päin ja näin ollen kehittää koirille allergioita. Ja koirathan ovat aikojen alusta olleet jätösten ja muun pilaantuneen syöjiä, joten niiden vatsapöpöt ihan varmasti sietävät vähän kuravettä, joka ei sinänsä ole pilaantunutta, vaan likaista. Toinen juttu, jonka olen sallinut, on mullan ja saven syönti. Selma kaivaa puiston hiekkaan kuopan, kunnes pääsee niin syvälle, että vastaan tulee ihanaa sinistä savea, jota se sitten syö ja natustaa antaumuksella. Männäviikolla se söi savea ihan tolkuttomasti, minun sitä estelemättä. Iltasella annoin sille ruuan, minkä jälkeen istuuduin sohvaan, tietokone sylissäni, töitä tekemään. Selma loikkasi syliini ja ennen kuin ehdin ajatella ajatusta loppuun, se aukaisi kitansa ja oksensi, olohuoneen matolle, valtavan läjän. Kuvittele mielessäsi iso, kohoamassa oleva ruislimppu. Sennäköisen kasan. Hera, joka siis on laihiksella ja kaiken syötävän perään, säntäsi lämpimänä höyryävän kasan kimppuun, sillä siinä oli vain viisi minuuttia sitten syötyjä koiranpapanoita.

 

Sinä iltana tietokonetyöskentely vaihtui luuttuhommiin.

Kaikki oravaa pienemmät

Hera on tyypilliseen terrierimäiseen tapaansa aina ollut epäluuloinen, etenkin kun kyse on jostain oudosta syötävästä. Laihiksen myötä sille on kuitenkin alkanut kelvata sellaiset syötävät, jotka aikaisemmin jätettiin kuppiin tai jotka Selma armeliaasti suostui Heran puolesta syömään. Hyvä esimerkki tästä on erilaiset hapatetut maitotuotteet, kuten piimä, raejuusto ja turkkilainen jukurtti. Nämä vatsalle niin mainiot tuotteet ovat saaneet Heran jättämään kaiken ruuan, johon ne vain hiemankin ovat koskettaneet.

Nyt on sitten ihan toinen ääni kellossa ja kupissa. Tänä aamuna Hera söi suurella tyytyväisyydellä purkin pohjalle jääneen maustamattoman jukurttikikkareen.

Pari viikkoa sitten ajattelin hyödyntää molempien heikkouksia, Selman sisäsyntyistä hölmöyttä ja Heran nälkäkurkimaista ahneutta. Oli aika madottaa koirat.

Itse asiassa olin unohtanut niiden madotuksen syksyllä, mutta en ole oikeastaan kantanut niin suurta huolta asiasta, sillä uusimpien tuulahduksien mukaan koiria ei pitäisikään madottaa säännöllisesti vaan ainoastaan tarveharkintaisesti. Yksinkertaisimmin tämä tarkoittaa siis sitä, että kakkanäyte eläinlääkäriin, joka tutkii ulosteen, onko siinä ylimääräisiä veijareita, minkä jälkeen madotetaan, jos on tarvis.

En kuitenkaan päässyt niin pitkälle, vaan hommasin apteekista matolääkettä tablettimuodossa. kahden tabletin pakkauksia mukaan lähti kaksi, toinen 35 kiloiselle koiralle ja yksi pienelle, enintään kymmenkiloiselle. Kummallekin oli tarkoitus antaa yksi tabletti ja toinen jäisi varastoon tulevaa tarvetta varten.



Selma ja Hera, tuolloin vielä melkein samankokoisina

Fiksuna likkana ajattelin aloittaa Selmasta, helposta kohteesta. Kun sille vain vakuuttaisi, että kyse on jostain herkkupalasta, käskee sen istua ja nakkaa tabletin sitä kohti, se nappaa sen ja nielaisee, ennen kuin se ehtii tajuta, ettei ilmassa liitänyt vaalea palanen ollutkaan juustokuutio.

Selma napsaisi tabletin suuhunsa, tajusi, ettei kyse ollutkaan juustosta, ja ennen kuin ennätin reagoida, se sylkäisi tabletin ulos. Näin vilaukselta, kun pilleri pyörähti keittiön lattialla, minkä jälkeen se oli poissa.

Hera oli sännännyt kuin kärppä kolostaan, oletettavasti kuvitellut, että nyt on jotain herkkuja tarjolla, ja koska se on russeli, joka ei jaa mitään kenenkään kanssa, se napsaisi Selman matolääkkeen suuhunsa. Nappasin Heran leuoista kiinni ja longistin sen kidan auki, mutta tabletti oli jo löytänyt tiensä parempaan paikkaan. En voinut kuin todeta, että sinne meni. Hera tuhahti närkästyneenä, kun sen koskemattomuutta oli loukattu näin karkeasti osin siten, että se oli huijattu nielemään iso tabletti, osin siten, että olin koettanut kaivaa sen ulos.

Ei auttanut kuin ottaa toinen ison koiran tabletti, jonka sain puoliväkisin pakotettua Selman nieluun ja alas.

Jännityksellä odotin, mitä tuleman pitää, sillä Hera oli saanut moninkertaisen annoksen kokoonsa nähden ja aikaisemmin matolääkkeestä on koirilla mennyt vatsat löysälle. Mitään ei onneksi tapahtunut ja uskon, että sillä annoksella taisi kupsahtaa kaikki oravaa pienemmät seuralaiset.

Seuraavaan madotukseen ei siis jäänyt yhtään tablettia Selmaa varten, mutta sen sijaan minulla on kaapissani kaksi pikkukoiran tablettia.

Niistä marjoista vielä

Kuten jo aikaisemmin kerroin, Selma rakastaa marjoja, hedelmiä ja itse asiassa kaikkea syötävää. Raaka kurkku ei mene niin hanakasti ja selleri jäi syömättä. Mutta hedelmät ja marjat, ne ovat niitä parhaita. Tähän mennessä suurimmiksi herkuiksi on osoittautuneet mansikat ja vesimeloni.

Kesän jälkeen emme saaneet melkein lainkaan karviaissatoa talteen, sillä Selma tyhjensi pensaat hyvin järjestelmällisesti. Muutaman litran poimin häthätää talteen, nekin puoliraakoina, joten niistä ei sitten meille paljoa iloa ollutkaan.

Sohvassakin voi matkustaa

Kun karviaiset ja muut marjat oli tyhjennetty pensaista, kypsyi pihamme luumusato sopivasti. Selmaa piti vahtia todella tarkasti, ettei se lopsinut suuhunsa luumuja muutamaa enempää. En varsinaisesti pelännyt niiden vatsaa löystyttävää vaikutusta kuin sitä, että niiden kivet tukkisivat suolen.

Kaikkien herkkuvarastojen pikkuhiljaa tyrehdyttyä löytyi onneksi uusi runsaudensarvi. Kävelylenkkireittien varrella saattoi pysähdellä lukuisia kertoja tyhjentämään marja-aronioita, joiden sato oli runsas. Pensaassa nuokkuvat raskaat marjatertut on helppo riipiä suuhun, kun ei edes tarvitse vältellä piikkejä, joita karviaisissa on. Ja satoa on todellakin tarjolla, sillä monet kerrostaloyhtiöt käyttävät aronioita aidanteinaan.

Odottamaton takaisku aroniasadon kanssa oli kuitenkin se, että ne maistuivat myös linnuille. Selma oli todella hölmistyneen oloinen, kun lähdimme tavanomaiselle kävelyllemme. Se suuntasi totuttuun tapaansa katumme toisella puolella, viistosti talostamme olevalle kerrostalolle, jonka autotallien seinustoilla kasvoi aroniapensaita. Niistä pensaista se oli tottunut hakemaan lenkin alussa evästä ja sitten päätteeksi pientä huikopalaa. Nyt se tuhisi ja komusi pensaissa, joissa ei ollut marjan marjaa, vaikka ne edellisenä iltana olivat vielä olleet varsin täysiä. Mitä todennäköisimmin muuttopuuhissa ollut tilhiparvi, urpiaisparvi tai muu vastaava oli tyhjentänyt pensaat viimeistä marjaa myöten.

Selma ei antanut tilanteen kuitenkaan hämmentää itseään kovinkaan kauaa. Se nosti päänsä, nuuhki vasemmalle ja oikealle, minkä jälkeen se alkoi päättäväisesti puskea toisaalle. Osoite selvisi muutaman kymmenen metrin päässä, kun se onnellisena sukelsi ruusupensaikkoon, jossa se alkoi rouskutella ruusunmarjoja ja kiulukoita.

Herkuttelusesonki jatkui vielä pitkään, kun Selma tajusi, että pakkasen puremat pihlajanmarjat eivät olleet lainkaan pöllömmän makuisia.

Helinä-keiju

Heran turkki kasvaa aika äkkiä holtittoman näköiseksi, se kun on karkeakarvainen. Saan sitä itse pidettyä jonkin verran kuosissa nyppimällä sormin, nyhtämällä trimmausveitsellä ja siistimällä häntää ja tassuja saksin. Nyt meille on muodostunut tavaksi, että kutsun kasvattajan sisaren apuun, kun tarvitaan tehotrimmausta. Jenni parturoi Heran kahdesti vuodessa, kesän korvilla ja joulukuussa.

Ennen trimmausta

Jälkeen....

Joulukuu oli todella lämmin, joten trimmauksesta ei sinänsä seurannut mitään käytännön ongelmaa, vaikka Hera minun silmissäni näytti lähinnä pakastekanalta, niin naku siitä tuli. Mutta hieno. Ettenpä sanoisi jopa hieman tyttömäinen siihen katupoikalookiin verrattuna. Vaikkakin minun täytyy myöntää, että sen enemmän trasselia kuin russelia muistuttava olemus puhuttelee minua.

Joulun 2014 ja 2015 lahjat kasvattajalta

Trimmaus joulun alla hoituu hyvin samalla kertaa, kun kasvattaja käy tuomassa jo perinteeksi muodostuneen jouluterveisensä. Tällä kertaa paketista kuoriutui meille ihana kynttilä, jossa oli Heran kuva (en usko, että raaskin sitä polttaa) ja Heralle punaista vakosamettia oleva pitkäraajainen pehmonalle, jonka sisällä oli vinku. Vastalahjaksi annoin itse tekemäni tontun.

Tällaisen tontun annoin heille lahjaksi

Minun täytyy tunnustaa, että annoin Heralle sen lahjan heti heidän lähdettyään. Selitin tämän siten järkevästi, että koska olisimme jouluaattona reissussa, emme voisi näin ollen antaa sitä juuri oikeana ajankohtana. Tosiasiallinen selitys oli se, että se oli bongannut paketin meidän eteisen pöydältämme, eikä suostunut jättämään sitä hetkeksikään näkyvistä. Sitä paitsi Hera oli aika närkästynyt kaikesta nyhtämisestä, leikkaamisesta ja nyppimisestä (kun pyllykin oli ajeltu koneella) ajattelin lepytellä sitä paketin avulla. Selma parka katsoi vierestä, kun Hera retuutti uutta leluaan tyytyväisenä.

Kuten jo kerroin, olimme poissa joulunpyhät ja koirat olivat hoidossa kotimme lähellä olevassa hoitolassa, Nassu ja Tassu. Kotiin palattuamme oli tuliaisten aika: molemmat koirat saivat pienet vilkkuvalot, jotka kiinnitetään pantaan. Aikaisemmat ovat hävinneet sen siliän tien, koska niiden ripustuslenkki on ollut liian heiveröinen. Näissä uusissa kiinnitin oli järeämpi, joten toivoin niiden todellakin pysyvän tallessa kevääseen. Yllätys oli suuri kun kiinnitin ne kummankin pantaan ja painoin nappia: kellertävänvalkoisen valonpilkahduksen sijaan nämä valot vilkkuvat punaista, vihreää ja sinistä.

Koirapuiston pimeässä näky on aika hellyttävä: pimeässä liikkuu tuikkivat tähdet, kuin Helinä-keijut lentelisivät ympäriinsä.

Urhea sotilas

Heran ensimmäinen uudenvuoden aatto 2013 oli yhtä painajaista. Se tärisi ja oli ihan paniikissa. Kun yritimme saada sen ulos tarpeille, se kiskoi ja tempoi hihnan henkensä hädässä päästäkseen takaisin sisälle eikä suostunut tekemään mitään.

Muutamaa päivää aikaisemmin, kun raketteja oli alettu myydä, jotkut pikkunassikat pamauttivat paukun ihan meidän vieressämme ollessamme kävelyllä. Johtuiko sen pelko tuosta muistosta vai olisiko se joka tapauksessa ollut paukkuarka, mene ja tiedä.

Toinen uusivuosi jännitti, kun nyt meillä oli kaksi koiraa. Selma ei pamauksille korvaansa lotkauttanut, mutta Hera tärisi ja oli levoton. Se haki turvaa meistä ja kiipeili syliin, kaivautui kainaloon.

Jouluaattona 2014 oli sentään  lunta

Mitkään paukahdukset eivät ole Heran mieleen. Jos jossain paukahtaa pakoputki, se kyyristyy kuin sillä olisi hengenhätä ja alkaa täristä. Ukkonenkin saa sen levottomaksi, joskaan ei niin pahasti kuin kaikki pamaukset.

Tämän vuoksi emme olleet suunnitelleet mitään erityistä ohjelmaa eilisillaksi, sillä emme voisi jättää koiria yksin. Välipäivinä oli jo paukahdellut silloin tällöin, ja Hera oli selkeästi pelokas, minkä vuoksi aloin etsiä edes jotain lievennystä. netistä löysin ohjeen, jossa näytettiin, kuinka koiran ympärille voi sitoa liinan tai minkä tahansa kaistaleen. Tämän sanottiin rauhottavan koiraa.

No, tuumasta toimeen. Kaivoin kaapista vanhan ideaalisiteen, jonka sitten kiedoin ohjeen mukaan kuin pintelin Heran ympärille ja viimeistelin kiinnityksen isolla hakaneulalla. Se näytti haavoittuneelta sotilaalta beigenvärisine kääreineen.

Ihme ja kumma: iltakuudelta alkanut räiskintä näytti vaikuttavan Heraan vain vähän. Kyllä se haki turvaa ensimmäiset kuultuaan, mutta tämän jälkeen se rauhoittui ja pystyi jopa nukkumaan. Ulos se ei kyllä halunnut eikä siellä suostunut mitään toimittamaan, mutta sisällä se oli kutakuinkin levollinen.

Pahimman paukutuksen ajan panimme telkkaria kovemmalle ja leikitimme Heraa, jolloin se unohti keskittyä pelkäämiseen.

Daada-daada, ilo pintaan täytyy saada

Olen tässä jatkokertomuksessani jakanut yhtä sun toista, mutta useimmat tekstit ovat enemmän tai vähemmän olleet kertomuksia noin vuoden takaisista tapahtumista. Välillä tuntuu, kuin pääsisin hipaisuetäisyydelle nykyaikaa, sitten taas ajaudun sivupoluille ja aikajana livahtaa käsistäni jonnekin.

Tässä kuitenkin on paikallaan kertoa aivan uunituore tapaus, joka sijoittuu edellisyöhön.

Orava-perkele hyppi meidän puussamme...

Hera ja Selma nukkuvat yleisesti ottaen varsin hyvin ja sikeästi, joskus ulkona rapisteleva mörkö (lue: harakka, orava, öinen kulkija) saatta aiheuttaa yksittäisen murahduksen tai haukahduksen. Olen monesti ihmetellyt, ettei keskiviikkoaamuisin ennen kuutta pihassamme pyörähtävät roskakuski aiheuta mitään urahduksia, käyväthän ne sentään varastamassa kaikki kovalla vaivalla kokoamamme roskat.

Ainoat kerrat, kun meillä öiseen aikaan heräillään, on, kuten jo olen moneen otteeseen maininnut, kun Selma on syönyt luita ja aamuyöstä viimeistään tulee äkillinen luukakkahätä.

Tänä jouluna ei syödäkään suklaata

No, toissayönä varttia yli neljä heräsimme siihen, kun Selma leikki ja loikki kuin hepulin saanut kenguru. Kuulostelimme hetken ja totesin, että se on varmasti napannut tiskipöydältä siinä olleen tyhjän muovipullon ja leikkii sillä, ainakin siltä se kuulosti. Mieheni ei kuitenkaan oikein uskonut tätä vaan paikallisti äänen joksikin muuksi muoviesineeksi, lisäksi huolta herätti veden latkutus.

Makuuhuoneen ulkopuolella miestäni tervehti ylivilkas Selma, jolla oli leikkikalunaan muovirasian kansi. Pahaa aavistaen mieheni asteli jouluvalojen kajossa keittiön läpi työhuoneeseemme, jossa paljastui koko katastrofi. Normaalisti poissaolessamme työhuoneen ovi on kiinni, sillä siellä on liikaa kaikkea mukavaa tutkiskeltavaa. Kotona ollessamme ja öiseen aikaan ovi on auki, eikä tähän mennessä kumpikaan koirista ole siellä sen kummemmin komunnut. Siis tähän mennessä.

Nousin mieheni huutamana sängystä ja totesimme, että Selma oli löytänyt jemmamme ja pistellyt parempiin suihin puoli rasiallista suklaasuukkoja foliopapereineen (mansikan ja vaniljan makuisia), koko levyn maitosuklaata (ilman kääreitä), puoli rasiallista kookospalloja ja pussillisen englannin lakritsia.

Suklaahan on koiralle myrkkyä, minkä Selma oli todennut jo aikaisemmin, sillä se joi, joi ja joi. Luin pikaisesti ohjeita netistä ja ennen päivystykseen lähtöä päätimme turvautua kotikonsteihin. Pyöritin vesitilkasta ja suolasta hernettä kookkaamman pallon, jonka painoin koiran nielusta alas. Kolmen vartin kuluttua se oksensi kerran, muutaman tunnin päästä toisen. Se, että siivo oli valtava oli vähäpätöinen juttu siihen nähden, että selvisimme säikähdyksellä. Koko seuraavan päivän Selma kävi ylikierroksilla, luultavasti sokerihumalassa.

Hera ei mitä luultavimmin ollut syönyt mitään, mutta sai saman suolakäsittelyn (pienemmällä määrällä) ihan varmuuden vuoksi. Se maiskutteli suutaan, kävi juomassa, ja palasi nukkumaan sohvaan ilmeisen närkästyneenä siitä, että sen unia oli häiritty.

Happamia, sanoi Hera

Älä luulekaan, etten mä tiedä, mitä sä ajattelet

Hedelmien ja mansikoiden lisäksi Selman suurta herkkua ovat muutkin marjat. Mustikoiden ja ahomansikoiden kypsyttyä se viihtyy pitkiä toveja mökin viereisellä kalliolla punaisia marjoja suuhunsa kielellä napaten. Mikäli mielii mustikkapiirakkaa, ei poimimisesta ei tule mitään, sillä Selma työntää kuononsa samaan varpuun, josta olen noukkimassa marjoja tai sitten se menee edeltä käsin ja lupsuttelee vähän sieltä, vähän täältä saaden isolla kielellään kaikki mustikat poimintakelvottomiksi.

Onnellisimmillaan Selma oli, kun se äkkäsi karviaiset. Meillä on puolisen tusinaa vanhaa pensasta, jotka parhaimmillaan kantavat satoa vähän liiankin kanssa. Karviaiset vaativat vähän malttia, sillä raakileina ne ovat aika ärhäkän makuisia, mutta kun ne saavat kypsyä pehmeiksi, auringon helliminä, ne ovat mitä parhainta herkkua.

Marjojen pullistuttua täyteen kokoonsa Selma oli usein nähty vieras pensaikossa. Aluksi se napsi karviaisen sieltä, toisen täältä, vähän tunnustellen, sillä pensaiden piikit tuottivat pienen haasteen. Varsin äkkiä sen taito kehittyi, tai kasvoiko sen sietokyky, mutta vauhtiin päästyään se olisi viihtynyt pensaissa aamusta iltaan. Koetimme välillä häätää sitä muihin puuhiin, sillä halusimme edes jonkun verran marjoja pakkaseen. Ja en oikein tiennyt, miten hyväksi puoliraakileet sen vatsalle olivat. Mutta kun silmä vältti, Selma suunnisti jälleen pensaikkoon, ja kun se oli syönyt kaikki uloimmat marjat, näkyi koirasta vain takapää, kun se lopsi marjoja suuhun kielellään. Pensaiden heiluminen kieli siitä, että marjat olivat aika raakoja, sillä ne istuivat napakasti kiinni oksissa. Jos seisoi kuuntelemassa aivan vieressä, rouskutuksen ja maiskutuksen lomassa kuului pieniä napsahduksia, kun Selma kiskoi marjoja pensaista. Se kehittyi varsin taitavaksi poimijaksi, kun se varovasti otti karviaisen suuhunsa, sulki hampaat ja kiskaisi.

Mää vaan makaan täs kun ei edes marjoja saa syödä

Välillä, kun koetin maanitella sitä pois pensaista, se nosti päätään pusikosta, ja näin kuinka sillä oli paksu vaahto suupielissä raakileiden rouskutuksen tuloksena. Ja koska sen vatsa ei ollut moksiskaan moisesta herkuttelusta, luovutimme ja annoimme sen syödä pensaat tyhjiksi. Ennätimme pelastaa pakkaseen noin puolitoista litraa marjoja, puoliraakoina, kun normaalisato on kymmenkertainen.