Vielä on kesää jäljellä

Näin kesän vääjäämättä lähestyessään loppuaan, on aika palauttaa mieliin mökkikauden alkumetrien paras viikonloppu.

Meillä on tapana mökkeillä talvisaikaan vain satunnaisesti, sillä paikkamme ei ole talviasuttava. Mikäli on runsasluminen talvi, autolla ei pääse kuin puolen kilometrin päähän ja loppumatka on taitettava umpihangessa tarpoen kaikki tarpeellinen rinkkaan pakattuna – juomavettä myöten.

Tämä seikka hillitsee pakkasen ohella mökkeilyintoa aika tehokkaasti. Mutta jos talvi on leuto ja etenkin yöllä vain muutama pakkasaste, mökkeillä voi vallan hyvin vuoden ympäri.

Kevättalvella me koetamme joko hiihtolomalla tai viimeistään pääsiäisenä olla sen verran mökillä, että saamme edellisenä vuonna kasaantuneet risukasat poltettua jäällä. Haastavaa tässä on se, että pääsiäinen on välillä niin myöhään, että jäät ovat lähtemäisillään, jolloin saa pitää kiirettä, mikäli aikoo kokkoa jäällä polttaa. Toinen seikka, mikä jäidenlähdön aikaan on otettava huomioon, on luonnollisestikin koirat. Nämä kun eivät tajua, milloin jäät kantavat ja milloin eivät.

Hera ei niin paljoa kokeile onneaan lahdenselällä juosten, mutta ei siihenkään ole luottamista, mikäli vastarannalla jotain mielenkiintoista sattuisi näkymään. Selma taas haahuilee kuin hajamielinen lapsi pitkin rantoja kaikkea nuuhkien eikä tajua, mihin se tassuttelee. Toisaalta Hera varmaan on itselleen vaarallisempi, sillä se kun ei paljoa paina, se myös etenee hyvinkin heikkoja jäitä pitkin sen verran kauas, että sen pelastamiseksi ei olisi paljoa tehtävissä, mikäli se putoaisi jääkanteen ilmestyneeseen pieneen avantoon.

Kevään ikimuistoisin viikonloppu oli huhtikuussa, kun avasimme punkkikauden. Niitä verenhimoisia iljetyksiä osaa odottaa juuri niihin aikoihin, minkä vuoksi minulla on jo hyvissä ajoin hankittuna lääkkeet tätä varten. Kun löydän ensimmäisen perkeleen koiran kulmakarvojen tietämiltä (tällä kertaa Selmasta) annan heti tabletit, minkä jälkeen punkit kuolevat ja putoilevat omia aikojaan.

En usko koirien arvostavan tätä proseduuria, mutta toisaalta eivät ne sitä vihaakaan. Hera ottaa tabletin makupalana, Selmaa täytyy vähän maanitella (eli myötäote alaleuasta ja tabletti niin pitkälle nieluun, kuin vain sormet riittää, minkä jälkeen napakka ote kuonosta, jolloin koira ei saa kielellä työnnettyä tablettia ulos vaan sen on pakko nielaista).

Selman päiväkirjamerkintöihin sen sijaan tuli maninta rantajäihin vajoamisesta, kun se päätti lähteä moikkaamaan rajanaapureita rantajäiden kautta. Kuului vain molskahdus, kun se meni jäiden läpi ja aikamoinen räpiköinti ennen kuin se sai sen verran otetta jääsohjosta, että se pääsi kammertamaan takaisin maihin. Olin jo kovaa vauhtia potkimassa kenkiä ja housuja jalastani kahlatakseni sen pari metriä, minkä Selma rannasta oli. No, se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi matkaansa naapurin rantoja komuten kadoten näkyvistä. Odotimme aika pitkän tovin ja päivystin rantaviivan tuntumassa siltä varalta, että se eksyisi taas heikoille jäille. Aikamme odotettuamme käväisin sisällä ja näin ikkunasta, kun koira palasi omalle tontillemme, jotain isoa karahkaa raahaten. Se paneutui ilmeisen tyytyväisenä makuulle keväänkosteaan maahan ja alkoi järsiä tuomisiaan. Koska sillä ei ole tapana kaluta puunrankoja, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se oli löytänyt. Minut nähtyään onnesta soikea koira raahasi näytille aarteensa: kokonainen takajalka, jossa karvatupsuja siellä, täällä. Joku peurarukka oli hukkunut ja sen raato tai osa siitä oli ajautunut rantaan. Minulla ei ollut sydäntä ottaa tuota herkkua Selmalta. Joka viikonloppu se jatkoi jalan kaluamista, kunnes juhannuksen alusviikolla päätin heittää viimeiset pätkät kompostiin.

                                                                                  

            

Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy....

Ja pikkujalka pilkahtaa...

Meillä on tapana koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä, mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.

Maasto on muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin. Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia. Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä, jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.

Koirien kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.

Koirakavereiden kanssa riehutaan

Talvisin käymme siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle, etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.

Maali!

Kirjoitin Herasta joskus taannoin, ja kerroin, että koirapuistossa eräs puistoilija kutsui pommikoneeksi. Sen pelottomuus ja yltiöpäinen rohkeus herättääkin melkein joka kerta hilpeyttä sen luonnetta todistaneiden ihmisten keskuudessa. Tässä erään kerran koirapuiston lähelle oli pysäköity pieni kauhakuormaaja, jonka ohi emme päässeet, sillä Hera oli sitä mieltä, että se pitäisi kyllä tappaa. Kuten myös Haunisissa, jossa käymme metsälenkillä, se haastaa satunnaisesti kärrytietä pitkin ajavan maanomistajan, joka käy tiluksillaan pakettiautolla tai traktorilla. Hera on tassut tanakasti harallaan ja häntä pystyssä kuin pulloharja keskellä tietä, eikä päästä ajoneuvoa ohi. Onneksi kuljettaja ja apukuski vain naureskelevat ja heilauttavat kättä hitaasti Heran ohi hivuttaessaan.

Selma taas on toista maata. Ensimmäisenä kesänä se säikähti rannassa olevia joutsenia ja on siitä lähtien ollut aina varuillaan ja tarkistaa rannan kurkkaamalla oikealle ja vasemmalle kuin suojatietä ylittävä, ennen kuin uskaltaa veteen. Toisaalta ymmärrän Selmaa, sillä parin metrin päässä siivet levitettynä sähisevä joutsen, joka suojelee poikasiaan, on pelottava ilmestys.

Siellä ne joutsenet ui ja mää vaaan kattelen...

Joutsenet eivät ole se ainoa asia, jota Selma pelkää. Se pelkää myös jalkapalloa. Siis ei itse pelivälinettä, sillä sen kanssa on hauska leikkiä etenkin jos se on hieman lötkö, jolloin siitä saa otteen hampaillaan. Selma pelkää televisiosta tulevaa jalkapalloa. Satuimme katsomaan jotain ottelua ja maalin tullessa mieheni pamautti nyrkillä pöytään ja tuuletti tämän jälkeen kovaäänisesti.

Ihmettelimme, että mikä koiraan meni, kun se kapusi syliini, läähätti ja oli levoton. Tajusimme sen säikähtäneen tuuletusta. Mitä me emme voineet edes kuvitella oli se, että tuo yksi kerta oli Selmalle liikaa.

Iltana eräänä television urheiluruutu näytti jalkapallokoosteen. Yhtäkkiä Selma kapusi syliini, koetti halata, työnsi päänsä pääni päälle, minkä jälkeen se kapusi olkapäilleni ja edelleen niskani taakse, hartioille. Todellakin, tuo iso koira kiipesi ylitseni sohvan selkänojan päälle ja läähätti. Kesti tovin, ennen kuin tajusimme yhdistää tapahtuneen telkkarista tulevaan urheiluruutuun.

Joka kerta, kun haluamme katsoa jalkapalloa tulee muistaa laitaa television ääni hiljaiselle ja vähitellen lisätä ääntä. Pitkien turnausten aikana se tottuu siihen, että telkkarista tulee jalkapalloa viikkosotalla, monta tuntia illassa. Ensimmäiset ottelut ottavat koville, sitten se nukkuu korvaansa lotkauttamatta lopun kisoista. Kunhan vaan muistamme, että yhtään maalia, niin hieno ja toivottu kuin se onkin, ei tuuleteta omalla sohvalla.

A Star is Born

Ja niin kuten sanoin, tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin, että Selmaa ei pidetä puolikytkettynä, kuten olin kuvitellut hoitavani sen karkailemisen. Joko se oli narunjatkeena ja lieka toisesta päästä solmittuna puuhun, lipputankoon, johonkin tukevaan. Tai sitten se oli vapaana, ilman perässä laahaavaa narua. Sillä mikäli lieka ei ollut kiinni, Selma ampaisi tiehensä. Sitä ei pidätellyt mikään.

Mä olen jäähyllä.....

Kovapäisenä en uskonut edellisestä kerrasta, jolloin se lähti naru perässään. Lyhytmuistisena en pitänyt mielessä, kuinka kamalia ne minuutit olivat, kun sitä ei löytynyt ja päässäni maalautui kauhunäkymä metsästä löytyneestä nälkiintyneestä koirasta, joka oli tarttunut kiinni johonkin juurakkoon. Tai pahimmassa tapauksessa keväällä, lumien sulettua löytyisi vain vaalenneet luut ja pitkä narukieppi. Nämä vaihtoehdot eivät luonnollisestikaan olleet järjen tuotoksia, sillä mihin suuntaan tahansa lähtikin, sankin ja laajin metsikkö oli leveimmillään satakunta metriä, joten eiköhän se olisi löytynyt ennen nälkäkuolemaa, vaikka Selma itse varmasti on jatkuvasti sitä mieltä, että annokset ovat liian pieniä ja liian harvassa, eli nälkäkuoleman uhka on selvästi olemassa jo ihan arjessa ja päivittäin.

Alkukesän illan alkaessa hämärtää oli koirien iltapissityksen hetki. Selmalla oli pitkä lieka taluttimenaan, jotta se ei karkaisi juuri, kun sauna oli lämpiämässä. Käännyin vain sulkeakseni oven perässäni, kun kumpikin otti jalat alleen. Kiukku tulvahti ylitseni, etenkin siksi, kun olin vannottanut pitäväni ne kiinni, mutta silti laskenut narun hetkeksi käsistäni. Kun se aina muutoinkin jäi haistelemaan jotakin, miksei nyt?

Odottelimme hetken ja toisen. Eikä lopulta auttanut muu kuin lähteä perään. Mökkinaapurustossamme oli kesän alussa hiljaista, ja kuljin ristiin rastiin naapuritontteja huudelleen koiria. Pysähdyin välillä kuulostelemaan, mutta korviini kantautui vain yksittäinen lokki. Muuten kesäilta oli hiljainen. Liian hiljainen. Ainoastaan jostain kaukaa nenääni kantautuva grillauksen tuoksu kieli siitä, että jossain oli ihmisiä.

Palasin hakemaan auton avaimet, sillä jostain ne koirat oli löydyttävä. Ajelin pienen kyläyhteisön teitä ristiin rastiin, kyselin vastaantulijoilta, mutta koirat olivat kuin maan nielemiä. Ja koska Selmalla oli se hemmetin lieka perässään, ajattelin, että ne eivät olleet päässeet niin pitkälle, vaan se oli jossain lähempänä mökkiä, tarttuneena jonkun pusikon oksiin. Ja jälleen kerran epätoivon, turhautumisen ja kiukun sekamelska alkoi nostaa päätään kun tunnekuohun keskeytti puhelimeni pirinä. Näin heti näytöltä, että soittaja oli tuntematon.

Ystäväpiiriimme kuuluu eräs perhe, joka valmistaa ja myy kylpytynnyreitä. Heidän uusin aluevaltauksensa on muun muassa järeät säänkestävät grillit, joita he mainostavat hienosti tehtyjen videopätkien avulla. Uusien grillien mainostamiseksi oli valjastettu kuvausryhmä, statisteja, ihan oikea keittiömestari ja kunnon grillattavat. Puitteiksi valikoitui keittiömestarin vanhempien upea paikka, meren äärellä. Ja linnuntietä mökiltämme vain puolisen kilometriä.

Vastasin puhelimeen, josta kerrottiin, että heitä ilahduttamassa on kaksi mukavaa koiraa. Kaasutin menemään annettuun osoitteeseen, joka oli vain parinsadan metrin päästä paikasta, jossa olin puhelun saatuani.

Perille saavuttuani olin valmis vuolaasti pyytelemään anteeksi koirieni puolesta, sillä aina vähän jännitti, mitä ne olivat saaneet aikaiseksi. Mutta vastaanotto oli lupsakka ja huvittunut, vaikka mainoskuvaukset olivat keskeytyneet rantaryteikön läpi paikalle laukanneiden ison labradorin ja pienen russelin takia.

Nolona otin vastaan Selman liekakieppeineen keittiömestarin täydessä sotisovassa olevalta kokilta.

Mutta toisaalta ymmärsin karkulaisten seuranneen kuonoansa: koko naapurustossa leijaili huumaava grilliruuan tuoksu. 

katso kuva outstanding grillistä tästä

Narunjatkeena

Jollain tapaa oli pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no, kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.

En mää vaan mittään oo tehny

Toista kertaa ei tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.

Normaalisti viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle. Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.

En ehtinyt edes reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma, mihin suuntaan ne lähtivät.

Vartin verran niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.

Jossain on jotain jolle on ulvottava

Pimeästä kuului tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.

Yhtäkkiä puskasta loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.

Mieheni soitti ja kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa. Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin läksyni.

Kilikalikeikka

Jotenkin sitä sitten vain löydettiin jonkunlainen kauhun tasapaino mökkeilyn seesteisyyden ja karkumatkojen aiheuttamien sydämentykytyksien, vihan, turhautumisen ja huolenaaltojen maustamien kesäpäivien vietossa. Hera täytti 4 keväällä ja Selma 3. Eli kun pentuaika ja teinien uhma alkoi olla taittunut, tuntui, että kyllä tämä tästä. Ja niin kauan, kun kukaan ei ollut mielentilassa koirien vierailuista tai ne eivät säikyttäneet kenenkään hevosia haassa, kaataneet lapsia ja vanhuksia tai jääneet auton alle, kaikki oli hyvin.

Hera pysytteli muutamia laajennettuja rastaanjahtauslenkkejä lukuun ottamatta näköetäisyydellä ja totteli, kun sitä komensi. Se joko pysähtyi kuin seinää tai tuli melkein heti takaisin. Paitsi kun se kuuli parkkipaikalta auton oven käyvän tai jos naapurin kissa sattui rikkomaan ilmatilaa.

Selma rentoutuu karkumatkan jälkeen

Enää ei tarvinnut lähteä autolla pitkin kylänraitteja koirien perässä. Selma taas oli toista maata. Se jolkotteli omia teitään ja lähti milloin minkäkin impulssin herättämänä. Teimme sille jopa jäynää, jotta se oppisi. Hyppäsimme pieneen soutuveneeseen, Hera mukanamme ja lähdimme rannasta. Tovin kuluttua Selma palasi ja oli selkeästi hätääntynyt kun se oli jätetty rannalle ruikuttamaan.

Lyhyt oli kuitenkin koiran muisti, mikäli luuli opetuksen menevän perille. Hylkäämisen pelko ja jätetyksi tuleminen eivät purreet, vaan Selma hilpaisi teilleen, milloin mistäkin syystä. Tai ilman syytä, kun sille tuli pakottava tarve lähtemään kierrokselleen.

Tavallisimmin se käveli muina miehinä pihassa, nuuskutellen milloin mitäkin. Se askelsi aina vain etäämmäs ja kun se kurkkasi olkansa yli meitä päin, tiesin, että sillä oli metkut mielessä – tsekattuaan, missä olimme, se pani viitosvaihteen silmään ja livahti äänettömästi karkuun. Katsoin kellosta, milloin se lähti. Ja viimeistään 10-15 minuutin kuluttua kuului kuin ratsuväki olisi lähestymässä, kun Selma palasi iloisena laukaten.

Jos kukaan mökkinaapureista ei ollut paikalla, se saattoi jatkaa vähän pitemmän lenkin, mutta palasi aina takaisin, ennemmin tai myöhemmin. Joitakin kertoja se oli poissa pitempään, mutta kun sitä ei löytynyt tavanomaisista paikoista, kun lähdin sitä etsimään, ei auttanut kuin odotella.

Välillä se palasi hippulat vinkuen reilun viiden minuutin päästä. Tällöin tiesin sen käyneen varkaissa. Mökkinaapurilla on koira, Popi. Popilla on makupaloja, luita ja muuta kivaa. Ja jos Popi ei ole kotosalla, Selma komuaa Popin piilot, nappaa mukaansa herkullisimman saaliin ja lähtee äkkiä karkuun. Aarteet ja herkut se syö vasta palattuaan eikä jää rikospaikalle nauttimaan antimista. Aivan kuin se tajuaisi olevansa hämäräpuuhissa, joista voi jäädä kiinni, jolloin kannattaa olla nopea käänteissään ja tuoda saalis kotipihaan turvaan. Kerran se palasi toisen naapurin luota, samalla lailla kovassa kiireessä ja alkoi jäytää jotain keskellä nurmikkoamme. Menin katsomaan, mitä se söi ja komensin sen pudottamaan suustaan mitä ikinä siellä olikaan. Ällistyneenä jäin tuijottamaan pyöreää ruisleipäpalaa. Toivoin hartaasti, että naapuri oli sen sille antanut eikä Selma ollut vienyt silmän välttäessä naapuriherran aamupalaa…

Dogs behaving badly...or not

Hera ja Selma eivät ole yksiselitteisesti joko niin tai näin. Välillä ne siis tottelevat ja osaavat käyttäytyä. Toisinaan sitten taas ei.

Niin

kuin viimeksi koirapuistoon mennessäni. Minulla on tapana aukaista takaluukku ja irrottaa talutushihnat. Heran ja Selman pitää istua paikoillaan ja odottaa lupaa. Katson tarkasti joka suuntaan, ettei missään näy ketään, minkä jälkeen ne saavat kirmata muutaman kymmenen metriä portille, jossa ne odottavat innokkaina sisään pääsyä, etenkin, jos sen toisella puolella odottaa joku nelijalkainen kaveri yhtä innokkaana.

Puiston läheisyyteen oli pysäköity uudehko pakettiauto ja näin, että puistossa oli koira. Hyvä, niinpä Heran ja Selman saattoi päästää autosta puiston portille. Tuumasta toimeen. Lukitsin auton ja kiiruhdin niiden perään, vaikka mihinkä ne siitä lähtisivät, kun portin takana odotti innokas kaveri, nuori dobermanniuros. Selma kuitenkin nuuhkaisi ilmaa, pyörähti ympäri ja oli parilla loikalla pakettiauton toisella puolella, jossa se hyppäsi tavaratilaan avoimesta sivuovesta. Sisältä kuului kamala kiljunta. Olin vain viitisen metriä puiston portilta, joten harpoin perille, avasin portin ja päästin Heran sisään. Samalla näin, että puistossa istuva mies kuului romanivähemmistöön. Mies viittilöi, että se toinen koira meni autoon.

Kiersin pakun toiselle puolelle, ääntä kohti. Sisällä tavaratilan perukoilla istui upeaan kansallispukuun pukeutunut nainen syömässä voileipää. Ja Selma, joka oli käynyt mitä ilmeisimmin nenänsä ja pohjattoman vatsansa ohjaamana koettamassa onneaan.

Aina ei koiriaan onneksi tarvitse hävetä. Nuorempi tyttäreni on kesätöissä vanhainkodissa osastolla, jossa koiravierailut ovat odotettu kohokohta. Tyttäreni ehdotti minulle, että hän veisi joku päivä koirat töihin. Epäröin aluksi hieman, sillä näin sieluni silmin, kuinka Hera painaa kuin herhiläinen ympäri osastoa suussaan jokin varastettu tavara ja Selma tervehtii kaikkea ja kaikkia hyppimällä heitä vasten. Annoin periksi, kun tytär vakuutti hallitsevansa tilanteen. Ja niin hän tekikin.

Heran ja mamman yhteinen hetki

Koirien vierailu oli niin suuri menestys, että ne ovat käyneet siellä jo kolmesti. Jotkut asukkaista pelkäävät, minkä koira vaistoaa ja jättää heidät rauhaan. Monilla taas on ollut koira, minkä vuoksi he nauttivat nelijalkaisten vierailuista. Hera istuu topakasti sylissä kyydissä, kun pyörätuolissa olevaa mummoa työnnetään pitkin käytävää. Selma istuu kärsivällisesti vieressä, kun vanhuksen käppyräiset sormet hiljaa silittävät sen pehmeitä luppakorvia. Tytär laittaa koirat tekemään niiden osaamia temppuja, mikä sai erään rouvan taputtamaan käsiään ja melkein tikahtumaan naurusta.

Vierailun päätteeksi tyttäreni vei Heran erääseen huoneeseen, jonka asukkaalla hän tiesi joskus olleen koiran. Hän laski sänkyä alas ja Hera loikkasi siihen. Tyttäreni kertoi minulle, että hän ei ole koskaan nähnyt mitään kasvonilmeitä tämän sängyssä silmät kiinni makaavan vanhuksen kasvoilla ja että tämä on jo aikoja sitten siirtynyt sellaiseen maailmaan, johon meillä ei ole pääsyä. Tytär otti jäykistyneestä kädestä kiinni ja nosti sen Heran niskaan ja silitti koiraa selästä vanhuksen kädellä. Yhtäkkiä ohuet huulet kiristyivät hymyntapaiseen. Tyttäreni päästi pelkästä ällistyksestä irti kädestä ja koirasta, jolloin Hera varovasti tunnustellen askelsi vanhuksen pään luo, painoi kuonolla tätä poskeen ja nuolaisi varovasti. Hymy levisi vanhuksen kasvoille.

ps, kuva otettu henkilön luvalla...

Maailman isoin munakas

Selma ja Hera kun Selma oli vasta kuoriutunut

Riippuen vähän, mistä ja mitä lukee, kananmunan syöttäminen koiralle on joko suositeltavaa tai sitten ei. Lähinnä kai kyse on valkuaisesta, jonka ei ainakaan raakana katsota olevan koiralle terveellistä. Keltuainen sen sijaan on mitä parhainta ravintoa. Monet ruoka-asiantuntijat kuitenkin sanovat, että ei siitä valkuaisesta niin paljoa haittaa ole, etteikö keltuaisen terveysvaikutukset sitä kumoaisi. Hera oli aika pieni, kun annoin sille ensimmäisen kananmunan. Raakana ja kokonaisena. Herasta tämä oli mitä oivallisin leikki. Se pallotteli kananmunalla ihmetellen, mikä se oli. Se pyöritteli sitä lattialla ja koetti ottaa suuhunsa. Lopulta se siinä onnistui, minkä jälkeen muna putosi lattialle. Kuoreen tuli halkeama, josta se sitten lipitti lattialle leviävän sisuksen parempiin suihin. Nykyään, kun annan sille kananmunan, sitä pitää vahtia haukan lailla, sillä se juutas nappaa sen munan suuhunsa ja kipittää kiireen vilkkaa keittiöstä esimerkiksi sohvaan. Kokemuksesta voin sanoa, että sohvakankaan hoito-ohjeissa ei mainita kananmunan olevan sille mitenkään loistava hoitoaine. Tästä viisastuneena annan nykyään munan valmiiksi rikottuna, kupista. Selman kasvattaja vinkkasi, että kuoret ovat oiva kalkin lähde. He syöttävät kuivattuja ja murskattuja kuoria ihan alusta asti, ruokaan sekoitettuna. Selma syö hyvällä ruokahalulla kuppiin rikki päksäistyt munat kuorineen kaikkineen. Munat ovat helppo, edullinen ja terveellinen lisä koiran ruokaan. Mikäli koira sattuu tykästymään tähän tarjontaan, voi omistaja tyytyväisenä todeta kotiinsa muutaneen aidon munarosvon. Tässä päivänä eräänä olin jättänyt pöydälle tusinan munan kennon. Saunasta palattuamme vastassa oli tyytyväinen labradori ja keittiön lattialla pilppeeksi puuhasteltu kenno. Ja joitakin yksittäisiä valkoisia kuorenkappaleita. Siinä kaikki, mitä tusinasta oli jäljellä. Tapaus ei kuitenkaan vedä vertoja sille maailman isoimmalle munakkaalle, jonka Selma askarteli erään kerran. Ovellamme käy säännöllisin väliajoin vihanneksia ja juureksia kauppaava mies. Aina silloin tällöin hänellä on pakettiautossaan päivää aikaisemmin munittuja munia. Koska noin tuoreet munat säilyvät kuukausia, minulla on tapana ostaa 3-4 kennoa, joissa jokaisessa on 30 munaa. Kaupat tehtyämme jätin kennot verannan pöydälle ja unohdin ne sinne. Siinä sitten olohuoneen sohvassa kahvia juodessani ihmettelin, mikä hemmetin räsähdys eteisestä kuului. Selma oli vetänyt ylimmän kennon ja siinä mukana vähän seuraavastakin verannan lattialle, jossa oli valtava 40 munan munakas. Lattiaa peittää todella paksu matto, joka eristää ihanasti talvella. Tuosta todella paksusta karvamatosta keltuaisvalkuaisen siivoaminen ei käynytkään ihan käden käänteessä. Saatuani lopultakin sotkun siivottua heittäydyin takaisin sohvaan jatkamaan keskeytynyttä kahvitteluani. Silmäkulmastani näin, kuinka eteisestä kipitti tyytyväisen näköinen russeli. Hera tassutteli keskelle olohuoneen mattoa ja pudotti suustaan munan, joka meni rikki. Se oli löytänyt jonnekin kierineen munan, joka oli minulta jäänyt huomaamatta. Sen maton siivoaminen kävi onneksi vähän sutjakkaammin. Tahran kuivuttua matto oli entisellään, toisin kuin verannan matto, joka kuivui rapeaksi piikkimatoksi.

Ei mennyt kuin siinä yhdessä ruotsinkielisessä kotoiluohjelmassa

Aina välillä tulee juttua koiranomistajien välillä siitä, mitä kunkin koira tekee ja jättää tekemättä. Moni on siitä ylpeä, ettei koira ole tehnyt mitään tuhojaan. Toiset taas hypettävät sillä, kuinka paljon koira on tuhonnut. Vähän niin kuin armeijajutut: mitä kamalampi ilma oli, mitä v-mäisemmät kapiaiset ja mitä kivuliaammat rakot ja hiertymät, sitä hienompaa leirillä oli, vaikkei se silloin paljoa naurattanut.

Alaportaan kulma, jonka Hera nakersi, Selma levyttää

Minultakin on kysytty, onko meillä tuhottu mitään, sillä russelit voivat olla touhutätejä yksin ollen ja labradorit ovat tunnetusti täystuhoja, jos sellainen yksilö kohdalle sattuu. Yleensä sanon, että ei mitään suurempaa, sillä ei niitä oikeastaan ole paljoa ollut. Paitsi kun rupeaa ihan tarkasti miettimään, niin itse asiassa meillä on syöty muutama dvd-levy, tai siis niiden kuoret ja pari kirjaa on maistunut. Etenkin vanhemmat niteet, joiden paperi tai joku sodanaikainen liima on ollut Selmasta vastustamatonta. Hera teroitti hampaitaan niiden vaihtuessa, jolloin kaikkialla oli nakerruksen jälkiä, kuten esimerkiksi alaportaan kulmassa. Pahin vahinko taisi olla se, kun se napsaisi poikki tietokoneen laturin johdon. Jäi viimeiseksi nakerretuksi johdoksi, sillä se tärskäisi sen verran, että sen jälkeen ovat johdot saaneet olla rauhassa.

Selma harrasti muuta jännää: se saattoi olla kotona työpäivän ajan tekemättä mitään, mutta auta armias, jos käväisin kotona, pissitin koirat ja ajattelin piipahtaa vajaan vartin lähikaupassa. Tuona aikana se söi minun lempimokkasiinini. Ja yhdet avokkaat. Omaa tyhmyyttäni, kun jätin kengät esille. Vain hetkeksi.

Selman koko on tietenkin ollut edesauttamassa tuhoja: koska se takajaloille nousemalla yltää pöydälle, on kotiin tultuamme lattialta löytynyt muun muassa pianon päällä ollut käsityökori lankoineen, lipaston päällä ollut häälahjaksi saatu iso hedelmäkulho pirstaleina (6 banaania kuorineen Selman vatsassa), kaikki mökille mukaan ajatellut sämpylät, koiranruuat jne. Eniten taisin säikähtää, kun Selma oli komunnut hyllystä purkin, jossa oli varmaan tuhat kumilenksua ja toisen kerran saanut ompelukorista neulatyynyn. Ei siinä vielä mitään, jos kakka tulee kuminauhan jatkeena kuin benji-hyppääjä, mutta ne neulat. Ja tietenkin meidän joulusuklaat, joita Selma onnistui mutustamaan aikamoisen määrän, ennen kuin yöllä tajusimme, mikä ihmeen meteli kämpässä on.

Selman kaluama tuolin käsinoja

Aineellisesti suurimpina yksittäisinä tuhoina mainittakoon ostohetkellä varsin hintavat nojatuolimme, joiden puisiin käsinojiin Selma pienenä teroitti hampaitaan. Se nukkui tuolissa ja kalusi niitä unien lomassa.

Ai niin, ja se kerta, kun lähdin käväisemään postissa. Sinne kävellessäni (matkaa kotiovelta 150 metriä) vanhin poikani soitti ja kertoi, että hänen pyöränsä oli varastettu. Ehdin hädin tuskin lopettaa puhelun, kun kännykkä soi uudelleen. Keskimmäinen poika soitti kertoakseen, että autostani, jota hän lainasi, oli pettänyt käsijarru. Hän oli pysäköinyt sen tyttöystävän vanhempien talon eteen kadulle, jyrkähköön mäkeen. Naapuri tuli keskeyttämään heidän kahvituksensa kertomalla, että auto oli valunut koko mäen heidän pihalleen ja pysähtynyt puuhun. Käännyin kannoillani ja palasin kotiin, lähteäkseni paikan päälle. Kotiovella vastassa oli iloinen Selma suussaan se vähä, mikä silmälaseistani oli jäljellä. Aurinkoisen kelin sokaisemana olin lähtenyt matkaan aurinkolaseissani ja ajattelemattomuuttani jättänyt lasini eteisen pöydälle.

Selma polskutti käsipohjaa

Kaikkien eläinten väitetään osaavan uida, ihan luontaisesti ja syntymästä. Hera tassutteli kyllä rannassa ja ihmetteli veden pinnan heijastuksia ja kuplia, joita nousi pintaan, kun se askelsi rantamudassa. Mutta vapaaehtoisesti se ei kahlannut muutamaa senttiä syvemmälle. Uida se osasi, sillä me veimme sitä pahimmilla helteillä veteen, kahlasin koira napakassa otteessa metrin syvyiseen veteen ja laskin sen rauhallisesti veden varaan. Sen tassut alkoivat heti kauhoa vettä ja kun laskin koirasta irti, se ui muutaman metrin matkan rantaan, ravisteli itsensä närkästyneiden tuhahdusten saattelemana, minkä jälkeen se aloitti vesihepulinsa.

Aina kastuttuaan, oli se sitten pesun jälkeen, sateen takia tai uintiretken päätteeksi, Hera saa hirvittävän hepulin. Se juoksee häntä koipien välissä, selkä kyyryssä pientä ympyrää, vaihtaa suuntaa, pysähtyy, kääntyy, jatkaa, juoksee, edes, takas, sinne, tänne. Kunnes taas on rauha maassa.

Mökillä tästä ei koidu mitään aineellista vahinkoa, kotona nämä hepulit taas tapahtuvat vain sisätiloissa, ja kun Hera monesti saa Selman peräänsä, holtittomasti huoneesta toiseen säntäilevät koirat saavat hurjaa jälkeä aikaiseksi, vaikka hepuli kestäisikin vain minuutin, pari. Kaikki matot ovat kasassa ja osa huonekaluista siirtynyt paikoiltaan. Asiaa ei auta yhtään se, että Hera, joka aina on kuivattu pyyhkeeseen ensiksi, haastaa Selmaa leikkiin, kun koetan hinkata sitä kuivaksi. Ja viimeisenä mausteena sopassa on koirien riehumisesta huvittunut aviomies, joka villitsee terrieriä hyppimällä ja tömistelemällä keskellä eteistä.

Hera ja portugalinvesikoira

Hera on muutaman kerran uinut ilman meidän apuamme. Ihan pienenä se teki tuttavuutta naapurissa kylässä olleen portugalinvesikoiran kanssa. Tuo Heran silmissä (se oli silloin vain muutaman kuukauden) mastodontin kokoinen koira tuli tervehtimään yllättäen, Hera pelästyi, rääkäisi, perääntyi ja putosi laiturilta mereen.

Toisen kerran se ui, ei ehkä vapaasta tahdosta, mutta omatoimisesti, kun se oli hyppäämässä veneeseen. Se nauttii pienessä soutuveneessämme istumisesta. Yleensä vene on vedetty rantaan niin, että se on pohjassa kiinni, jotenka siihen on turvallista hypätä. Vesi sattui oleman korkealla ja vene kellui, ja kun Hera pani laiturin viereltä tassunsa nojalle veneen laitaa vasten, olettaen hyppäävänsä siihen laitaan tukien, vene lipuikin yllättäen kauemmas. Harmi, etten saanut ikuistettua sitä, kun koira venyi venymistään, kunnes sen etutassut ja takatassut eivät enää pitäneet ja se mätkähti pitkin pituuttaan veteen rantapenkereen ja veneen väliin.

Selma taas rakastaa plutaamista. Pentuna se aloitti kahlailemalla, kerta kerralta yhä syvemmällä. Koko ensimmäisen kesän se kahlasi rannan suuntaisesti, vesi juuri ja juuri selän korkeudella, tassut tukevasti pohjassa. Vähitellen näimme, että se otti muutaman uintikauhaisun ja alkoi uida pieniä matkoja.

Elokuussa Selma täytti puoli vuotta. Olimme uimassa ja Selma kahlasi perässä, lähti uimaan ja kauhoi meidät kiinni. Ekalle uintilenkille kertyi mittaa muutaman metrin.

Selman nauttii ammeessa, kun rannassa oli sinilevää

Merkillistä Selman uimisessa on se, että se plutaa monta kertaa päivässä ja ui rannan suuntaisesti, turvallisesti tassupohjaa. Mutta se ei lähde pois rannasta, syvään veteen eikä ui mitään muutamaa metriä isompaa lenkkiä. Heitimme sille jopa lelua vähän matkan päähän saadaksemme sen rohkaistumaan uimisesta. Selma lähti uimaan, pysähtyi, harkitsi ja kääntyi takaisin.

Olemme ihan tyytyväisiä siihen, että sen varovainen ja harkitseva luonne tulee tässäkin esiin, eikä se lähde hullunrohkeille pitkille uimalenkeille, joissa vaarana on väsähtäminen. Ja vesihäntä…

Niistä marjoista vielä

Kuten jo aikaisemmin kerroin, Selma rakastaa marjoja, hedelmiä ja itse asiassa kaikkea syötävää. Raaka kurkku ei mene niin hanakasti ja selleri jäi syömättä. Mutta hedelmät ja marjat, ne ovat niitä parhaita. Tähän mennessä suurimmiksi herkuiksi on osoittautuneet mansikat ja vesimeloni.

Kesän jälkeen emme saaneet melkein lainkaan karviaissatoa talteen, sillä Selma tyhjensi pensaat hyvin järjestelmällisesti. Muutaman litran poimin häthätää talteen, nekin puoliraakoina, joten niistä ei sitten meille paljoa iloa ollutkaan.

Sohvassakin voi matkustaa

Kun karviaiset ja muut marjat oli tyhjennetty pensaista, kypsyi pihamme luumusato sopivasti. Selmaa piti vahtia todella tarkasti, ettei se lopsinut suuhunsa luumuja muutamaa enempää. En varsinaisesti pelännyt niiden vatsaa löystyttävää vaikutusta kuin sitä, että niiden kivet tukkisivat suolen.

Kaikkien herkkuvarastojen pikkuhiljaa tyrehdyttyä löytyi onneksi uusi runsaudensarvi. Kävelylenkkireittien varrella saattoi pysähdellä lukuisia kertoja tyhjentämään marja-aronioita, joiden sato oli runsas. Pensaassa nuokkuvat raskaat marjatertut on helppo riipiä suuhun, kun ei edes tarvitse vältellä piikkejä, joita karviaisissa on. Ja satoa on todellakin tarjolla, sillä monet kerrostaloyhtiöt käyttävät aronioita aidanteinaan.

Odottamaton takaisku aroniasadon kanssa oli kuitenkin se, että ne maistuivat myös linnuille. Selma oli todella hölmistyneen oloinen, kun lähdimme tavanomaiselle kävelyllemme. Se suuntasi totuttuun tapaansa katumme toisella puolella, viistosti talostamme olevalle kerrostalolle, jonka autotallien seinustoilla kasvoi aroniapensaita. Niistä pensaista se oli tottunut hakemaan lenkin alussa evästä ja sitten päätteeksi pientä huikopalaa. Nyt se tuhisi ja komusi pensaissa, joissa ei ollut marjan marjaa, vaikka ne edellisenä iltana olivat vielä olleet varsin täysiä. Mitä todennäköisimmin muuttopuuhissa ollut tilhiparvi, urpiaisparvi tai muu vastaava oli tyhjentänyt pensaat viimeistä marjaa myöten.

Selma ei antanut tilanteen kuitenkaan hämmentää itseään kovinkaan kauaa. Se nosti päänsä, nuuhki vasemmalle ja oikealle, minkä jälkeen se alkoi päättäväisesti puskea toisaalle. Osoite selvisi muutaman kymmenen metrin päässä, kun se onnellisena sukelsi ruusupensaikkoon, jossa se alkoi rouskutella ruusunmarjoja ja kiulukoita.

Herkuttelusesonki jatkui vielä pitkään, kun Selma tajusi, että pakkasen puremat pihlajanmarjat eivät olleet lainkaan pöllömmän makuisia.

Joulupukki lahjan jo toi

Heran kasvattajalla on ihana tapa muistaa kasvattejaan perheineen jouluksi. Olin ihan hämmentynyt ensimmäisenä jouluna (2013), kun he ilmoittivat tulevansa käymään tuomaan joululahjan. Muistaakseni minulla ei ollut heille mitään, mikä tuntui nololta, vaikka eihän he mitään vastalahjaa odottaneet. Hera sai pehmolelun, sellaisen leijonapäisen pötkylän, josta lähti vinkuääni sitä puristaessa.

Seuraavana jouluna olin paremmin varautunut: olin neulonut hyvissä ajoin Heran isoäidille Saralle samanlaisen villapaidan, joka Heralla oli. Heran saaman lahjan kanssa ongelmaksi muodostui se, että Selma, joka tuolloin oli 10 kk ikäinen, ei oikein ymmärtänyt, että lahja on todellakin vain Heralle. Ja Hera taas ei ymmärtänyt, että sen vanhempana olisi ehkä pitänyt jakaa lelujaan. Meitä ihmisiä kasvattaja muisti isolla lasipurkillisella sydämenmuotoisia suklaakonvehteja. Lasipurkkia koristi tarra, johon oli tulostettu Heran pentunaama.

Tuona jouluna muistimme myös koiria lahjoin: olin ostanut kaksi tennispalloa, pienen ja ison. Ne olivat koirille tarkoitetut, sillä mikäli niitä puristi kunnolla, niistä pääsi ääni. Toinen taisi kestää muutaman tunnin, toinen pari päivää. Sitten ne oli purtu riekaleiksi ja paloiksi.

Heralla on aina ollut itsepäinen tapa leikkiä tullimiestä. Kun mikä tahansa uusi tavara tai esine ylittää kynnyksemme, on se näytettävä Heralle. Se nuuhkii tavaraa hetken, minkä jälkeen se yrittää omia sen nappaamalla sen suuhunsa koettaen pinkoa karkuun.

Eräänä päivänä Hera istui keittiössä laatikoston luona ja vinkui. Kun piipitystä oli jatkunut vartin, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se halusi. Se tuijotti herkeämättä laatikoita, vilkaisi minuun ja palasi tuijotusasentoon. Mietin kuumeisesti, mitä se oikein halusi, kunnes tajusin: olin aikaisemmin päivällä tullut kaupasta ruokakassit pullollaan. ostosten joukossa oli uusi paistinlasta, jonka olin laittanut laatikkoon.

Avasin laatikon, näytin lastaa Heralle, joka hetken sitä nuuhkittuaan kipitti tyytyväisenä sohvaan. Tehtävä suoritettu, uusi tavara oli hyväksytty.

Joululahjoja ei kuitenkaan voinut näyttää etukäteen, hyvänen aika sentään. Joku järjestys se olla pitää. Kaupasta tultuani kiiruhdin työhuoneeseen, paketoin pallot hätäisesti, kirjoitin kumpaankin pakettikortin, vaikka tunnistin ne koon perusteella, ja piilotin ne kirjahyllyyn. Tai siis en piilottanut, vaan panin ne kirjojen päälle kohtalaisen korkealle.

Meni puoli tuntia, minkä jälkeen ihmettelimme meteliä huoneesta, Hera vinkui ja pomppi kirjahyllyn edessä koettaen päästä kiipeämään hyllytikasta ylemmäs, kaiken kukkuraksi vielä siitä reunasta, jossa sen lahja oli, ei siitä päästä, jonne olin Selman paketin pannut. Onneksi olin ostanut koirien lahjat vain pari päivää ennen aattoa, sillä kukaan ei olisi jaksanut sitä vinkunaa päivääkään pitempään.

Olin kyllä tiennyt, että russelit ovat viisaita, itsepäisiä ja ovelia, mutta tämä oli kyllä enemmän mitä olin ikinä osannut kuvitella…