keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy....



Ja pikkujalka pilkahtaa...
Meillä on tapana koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä, mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.
Maasto on muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin. Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia. Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä, jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.
Koirien kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.
Koirakavereiden kanssa riehutaan
Talvisin käymme siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle, etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti