Tähtiin kirjoitettu

Ja niin lopulta koitti päivä, jolloin kuvat ilmestyivät kasvattajan kotisivuille. Tiesin, että meille tulisi lila—tyttö, joten avasin pentukuvagallerian ja aloin selata kuvia. Ensiksi esiteltiin urospennut, joilla oli P-kirjaimella alkavia miehekkäitä nimiä kuten Pehtori ja Patruuna. Narttupentujen nimet edustivat selkeästi tyttömäistä linjaa: Priscilla, Prunelle, Penelope, Pandora ja Pernilla. Kunkin nimen lisäksi kuvan vieressä oli myös värikoodi, jolla pentu oli tunnistettu. Koetin olla katsomatta värikoodia ja miettiä kuvien perusteella, mikä oli minusta suloisin. Uroksista silmääni miellyttivät Patruuna ja Patriootti, tytöistä Pernilla oli ehdoton ykkönen. Ja miten ihmeissäni olinkaan, kun juuri yksi ja ainoa valitsemani tyttö oli juuri se narttu, jota meille oli kaavailtu.

Muistojoen Pernilla (lila tyttö)

No, sattumiahan aina tapahtuu, joten huusin mieheni katsomaan pentujen kuvia. En ollut paljastanut hänelle edes pennun värikoodia, jotta hän ei millään tapaa voisi ennakkoon tietää, mikä pennuista oli meidän. Hän myös katsoi ensimmäiseksi uroksien kuvat ja totesi, että meillä oli sama maku, sillä hän olisi valinnut juuri ne kaksi, jotka minua miellyttivät.

No, siirryimme narttupentuihin. Hän tiiraili niitä aikansa ja sanoi, että valinta on vaikea, mutta yksi on ehdottomasti yli muiden: lila.

Mielestäni kyse ei enää ollut sattumasta, vaan siitä, että juuri oikea pentu valikoitui meidän koiraksemme.  Kun hehkutin tätä uskomatonta etiäistä ja olin jo kallistumassa johdatuksen ja taivaankappaleiden tienneen tämän ennestään, mieheni toppuutteli minua ja sanoi, että kyse on vain ja ainoastaan sattumasta. Ei muusta. Ja että minä olin tiennyt pennun värin entuudestaan, enkä näin ollen voinut olla puolueeton. Ja että kaikista paras olisi, jos en missään nimessä mainitsisi kenellekään siitä, miten jo ennalta oli päätetty, että juuri tämä koira tulee meille. Että se tiesi jo etukäteen, mikä koti sitä tarvitsisi. Täydellisestä aasinleiman saamisesta ei puuttuisi kuin se, että julkisesti toitottaisin uskovani horoskooppehin ja joulupukkiin.

Luonnollisestikin kyse ei ollut kuin sattumasta, kasvattaja oli valinnut meille pennun, jonka kuva vaikutti meistä kaikista suloisimmalta. Piste. Mutta en halunnut myöntää tätä ääneen, sillä olisin joutunut samalla myöntämään puheeni siitä, että tuo koira tiesi, mihin perheeseen sen piti tulla, hölmöläisien höpinöiksi. Sen sijaan sanoin, että nyt olisi pikapikaa keksittävä kutsumanimi Muistojoen Pernillalle.

kuva kasvattajan kotisivulta

Eihän noista ota selvää

Vierailulla käytyämme minun oli tyydyttävä odottelemaan lisätietoja siitä, mikä pentu meille tulisi. Muistona vierailustamme meillä oli vain muutama kuva. Suurin osa oli epätarkkoja, koska emme voineet käyttää salamaa, sillä pennut olisivat voineet säikähtää sitä, eikä se varmaankaan olisi ollut kovin hyvä pienten silmille. Onneksi kasvattaja otti kuvia pentueesta ja julkaisi niitä kotisivullaan, jossa oli pentukuvakansio, johon tulisi noin kuuden viikon ikäisistä pennuista naama- ja profiilikuvat ja ne esiteltäisiin niiden virallisilla kennelnimillä.

Me emme vieläkään tietäneet, mikä pentu meille tulisi, sillä kasvattaja oli sanonut meidän siellä käydessämme, että he halusivat tavata kaikki pennunostajat ja jutella heidän kanssaan siitä, millaisen tarpeeseen pentua on ajateltu ja mitä ajatuksia koirasta uudella omistajalla olisi. Joku panostaa näyttelyihin, toinen aktiiviharrastamiseen, kolmas haluaa kotikoiran. Yksi tästä pentueesta oli käsitykseni mukaan menossa diabeteskoiraksi, joten sopivimpien koirien ja perheiden yhdistäminen ei varmaankaan ollut se kaikista helpoin tehtävä. Kasvattajan mukaan vasta juuri luovutuksen kynnyksellä osasi parhaiten sanoa, mikä pennuista esimerkiksi olisi soveltuvin näyttelykoiraksi.

Nyt jäimme odottamaan tietoa siitä, mikä pennuista meille tulisi ja millaiset esittelykuvat verkkoon ilmestyisivät.

Olin niin malttamaton ja innoissani, että minun oli lähetettävä sähköpostia ja kysyttävä, milloin pennut olisi jaettu ja milloin kuvat tulisivat. Sain vastausviestin, että kuvat tulisivat viikon sisällä ja että meille muuttaisi lila pentu. Eli siis se narttu, jonka hännässä oli lilanvärinen tiplu. Avasin heti ottamani kuvat ja koetin tiirailla, näkyisikö jonkun pienen makkaran hännänpäässä tuon värinen tiplu, mikä sinänsä oli aivan hölmöläisen puuhaa, sillä kuvissa näkyi kasa pieniä tassuja ja nassuja ja häntiä. Ja vaikka olisin erottanutkin meille tulevan pennun, en olisi tästä tiedosta koostunut paljoakaan, sillä ne kaikki olivat tuossa kolmen, neljän viikon ikäisinä aika samannäköisiä pentulaatikon lattialla mönkiessään.

Pentuja katsomassa

Luna

Muistojoen Harmonialle eli Lunaksi kutsutulle nartulle ja Kiparimäen Damianolle eli Nelsonille syntyi helmikuussa yhdentoista pennun lauma, kaikki ruskeita. P-pentueeksi kutsuttu oli laskujeni mukaan kasvattajan 16. pentue.

Nelson

Pentuhuoneessa mönki lattialla ruskeita pötkylöitä siellä sun tällä. Niiden mamma oli poissa aitauksesta, sillä tarkoitus oli vähitellen opettaa pennut kiinteään ravintoon ja pois rintaruokinnasta. Emä istui meidän vieressämme aitauksen toisella puolella seuraten tiiviisti, mitä sen pennuille tehtiin. Sain ottaa syliini yhden. Se pieni olento oli avuttomuudesaan aivan liikaa, enkä tiennyt, mitenpäin olisin ollut. Jokaisella pennulla oli hännässään pieni väritiplu, jotta ne kyettiin tunnistamaan ja pitämään erillään.

Aikamme pentuja ihasteltuamme joimme kahvit ja juttelimme koirista, pennun hoidosta ja vähän muustakin. Aluksi minua jännitti, sillä tiesin kasvattajan arvioivan meitä, mutta tämä jännitys hälveni muutamassa minuutissa, sillä koin, että meidät oli hyväksytty, sillä keskustelimme lähinnä käytännön asioista. Tässä yhteydessä tulin kysyneeksi, mitä pentu maksaa, sillä tämä tärkeä, vaikkakin sinänsä sivuseikka, oli jäänyt minulta täysin tiedustelematta. Maksoin pennun käsirahan ja kuitin saatuamme aloimme tehdä lähtöä. Meiltä kysyttiin, halusimmeko jäädä katsomaan, kun pennut saisivat ruokaa, mutta tiesimme kellon kallistuneen jo ehtoon puolelle ja meillä olisi vielä ajomatka kotiin.

Lähtiessämme kävin vielä kurkkaamassa pentuja ja pidin yhtä hetken sylissäni. Kun sitten laskin sen takaisin lattialle, tein sen niin huolimattomasti, että varmaankin tottumattomasta käsittelystäni hätääntynyt pentu alkoi rimpuilla ja pudotin sen lattialle, onneksi vain muuttaman kymmenen sentin korkeudelta. Pentu taisi säikähtää pahanpäiväisesti, sillä se päästi kamalan parkaisun ja jäi itkemään. Kauhistuin ja huomasin muidenkin vähän säikähtävän, sillä kasvattaja katsoi heti, mikä väritiplu pennulla oli hännässään, jotta he voisivat seurata sen vointia illan mittaan.

Kotiin päästyämme lähetin heti sähköpostiviestin ja tiedustelin pennun vointia. Onneksi kaikki oli hyvin ja kasvattaja viisaana ihmisenä ei moittinut edes vahingon tapahduttua, vaan lohdutti ja sanoi, että minä se tässä taisin pahimmat traumat saada.

vanhempien kuvat kasvattajan kotisivulta