Tervetuloa

Kotimatka Selman kanssa sujui ongelmitta. Se nukkui jaloissani olevalla huovalla, eikä itkeskellyt, niin kuin Hera oli tehnyt, kun haimme sen kotiimme noin vuosi aikaisemmin.

Ennen kotiin tulemista teimme pienen pysähdyksen muutaman koiratarvikeliikkeeseen, joihin olimme saaneet pentupaketin mukana alennus- ja ilmaisnäytekuponkeja.

Nostimme Selman auton viereen nurmikolle, jotta se pissisi. Tytär vahti koiraa ja minä kipaisin pikapikaa liikkeeseen, vilautin saamiamme kuponkeja ja sain mukaani pussillisen pennuille tarkoitettuja raakaruokapullia. Lisäksi mukaan tarttui joitakin näytepakkauksia ja kylkiäisiä. Pääasia oli, että meillä olisi ruokaa muutamaksi päiväksi.

Alku vaikutti lupaavalta

Soitin matkan varrelta kotiin ainakin kolme kertaa ja kuvailin miehelleni, kuinka ihana pentu on samalla kun pidin hänet ajan tasalla siitä, milloin olisimme perillä, jotta he ehtisivät käyttää Heraa ulkona. Mitä lähemmäksi tulimme, sitä suuremmaksi jännitys kohosi. Miten Hera ottaisi pennun vastaan.? Olin lukenut, että koirat kannattaisi tutustuttaa toisiinsa neutraalilla maalla eli esimerkiksi pihalla. Nämä viisaat neuvot unohtuivat siinä innostuksen huumassa ja kannoimme pennun suorinta tietä sisälle. Selma oli sylissäni ja Hera loikki ympärilläni takatassuilla seisten koettaen saada kosketusta tuohon ihmeelliseen otukseen, jonka toimme sen reviirille.

Selma simahti ruokakipon viereen

Olohuoneen lattialla meni hyvin pari minuuttia, kunnes Hera ärähti.

Koko sen iltapäivän ja illan se kyöräsi Selmaa, vahti tavaroitaan ja hyökkäili, näykki ja oli kaikin puolin kärttyisä pelkästä pennun läsnäolosta. Selma ei saanut liikahtaa, puhumattakaan siitä, että se olisi saanut edes katsoa Heran leluja.

Nyt se nukkuu...ihme tyyppi

Selma vaikutti päällisin puolin varsin rauhalliselta, vaikka se oli varmaan aika hämmentynyt uudesta paikasta ja saamastaan kohtelusta. Saatuaan mahansa täyteen se nukahti ruokakipon viereen, uupuneena kaikesta uudesta. Hera hiipi sen viereen, nuuhki sitä epäluuloisesti ja pani makuulle vähän matkan päähän sopivasta tarkkailuasemiin, mikäli pentu heräisi. Meille oli laskeutunut kauhun tasapaino…

Vihdoinkin

Lopultakin koitti se päivä, kun saisimme hakea Selman kotiin. Itse asiassa olimme sopineet hakevamme sen pääsiäisenä, tarkemmin kiirastorstaina 17.4.2014. Mutta kun kasvattaja oli siellä käydessämme sanonut, että pentuja alettaisiin luovuttamaan jo edeltävästä lauantaista ja että pääsiäinen tulisi olemaan nonstoppina pentujen luovutuksia, sovimme, että hakisimme Selman kotiin maanantaina 14.4.

Sunnuntaina tunsin, kuinka kurkkuni alkoi särkeä, nenä oli tukossa ja olo oli kaikin puolin ikävä. Illalla nousi kuume. Pelästyin, että olisin niin huonossa kunnossa, että en pääsisi hakemaan Selmaa. Mieheni lohdutti, että kyllä me se haetaan sovittuna päivänä, tavalla tai toisella.

Oloni oli aamulla aika surkea, nenä vuoti, korvat soivat ja räkä valui. Aikeissamme oli hakea koiranpentu töiden jälkeen, mutta koska en voinut mennä töihin, muutimme suunnitelmia. Nuorempi tyttäremme oli vapaalla, sillä kirjoitukset olivat päättyneet ja hän voisi pitää tauon pääsykokeisiin lukemisessa. Nappasin yhden särkylääkkeen, otin paikallisesti sieraimet aukaisevaa ainetta ja koin länsimaisen lääketieteen kaikkivoipaisuuden. Oloni parani kuin taikaiskusta. Ei kolottanut eikä pakottanut, ainoastaan ääni oli poissa ja nenä punoitti kuin puolukka.

Pakkasimme autoon itsemme, kahvitermoksen ja pentua varten huovan, vesipullon ja sanomalehteä hädän varalta ja otimme suunnan kohti Muistojoen Kenneliä, jonne meillä olisi reilun tunnin ajomatka.

Perillä kirjoitimme asiankuuluvat paperit, tutustuimme pentukansioon ja saimme perusteellisen perehdytyksen ruokintaan. Selma oli otettu muiden seurasta ja se sai lyllertää meidän jaloissamme, kun istuimme pöydän ääressä juttelemassa. Tehdessämme lähtöä kasvattaja sanoi, että antaisimme sille ruuan heti kun tulisimme kotiin. Hämmennyin hetkeksi, sillä se oli ainoa seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, meillä oli jopa mukana koiran lelu, jossa oli Heran hajua, jotta Selma saisi ensikosketuksen tulevaan koirakaveriinsa. Mutta ruuan olin unohtanut. En ollut edes tullut ajatelleeksi ottaa etukäteen selvää, mitä pennulle ensimmäisien viikkojen aikana syötetään, jotta olisin voinut ostaa sitä valmiiksi kotiin.

Sopersin jotain hämmennystä peittääkseni ja kysäisin, mitä sille pitäisi heti antaa ja jatkoin, että pysähdymme sen verran matkan varrella, että ostamme sitä samaa ruokaa.

Mietin jo, että annoinko niin vastuuttoman kuvan itsestäni, että pentu ei lähtisikään meidän matkaamme. Onneksi näin ei ollut, kasvattaja avasi pakastimen, jossa heillä oli valtavasti koiranruokaa, poimi sieltä muutaman jäisen raakalihapullan ja sanoi, että noilla pääsette alkuun.

Niine hyvinemme pakkauduimme autoon ja otimme suunnan kotiin. Tyttäreni ajoi ja pentu nukkui sylissäni koko matkan. Sydämeni oli pakahtua.

Tähtiin kirjoitettu

Ja niin lopulta koitti päivä, jolloin kuvat ilmestyivät kasvattajan kotisivuille. Tiesin, että meille tulisi lila—tyttö, joten avasin pentukuvagallerian ja aloin selata kuvia. Ensiksi esiteltiin urospennut, joilla oli P-kirjaimella alkavia miehekkäitä nimiä kuten Pehtori ja Patruuna. Narttupentujen nimet edustivat selkeästi tyttömäistä linjaa: Priscilla, Prunelle, Penelope, Pandora ja Pernilla. Kunkin nimen lisäksi kuvan vieressä oli myös värikoodi, jolla pentu oli tunnistettu. Koetin olla katsomatta värikoodia ja miettiä kuvien perusteella, mikä oli minusta suloisin. Uroksista silmääni miellyttivät Patruuna ja Patriootti, tytöistä Pernilla oli ehdoton ykkönen. Ja miten ihmeissäni olinkaan, kun juuri yksi ja ainoa valitsemani tyttö oli juuri se narttu, jota meille oli kaavailtu.

Muistojoen Pernilla (lila tyttö)

No, sattumiahan aina tapahtuu, joten huusin mieheni katsomaan pentujen kuvia. En ollut paljastanut hänelle edes pennun värikoodia, jotta hän ei millään tapaa voisi ennakkoon tietää, mikä pennuista oli meidän. Hän myös katsoi ensimmäiseksi uroksien kuvat ja totesi, että meillä oli sama maku, sillä hän olisi valinnut juuri ne kaksi, jotka minua miellyttivät.

No, siirryimme narttupentuihin. Hän tiiraili niitä aikansa ja sanoi, että valinta on vaikea, mutta yksi on ehdottomasti yli muiden: lila.

Mielestäni kyse ei enää ollut sattumasta, vaan siitä, että juuri oikea pentu valikoitui meidän koiraksemme.  Kun hehkutin tätä uskomatonta etiäistä ja olin jo kallistumassa johdatuksen ja taivaankappaleiden tienneen tämän ennestään, mieheni toppuutteli minua ja sanoi, että kyse on vain ja ainoastaan sattumasta. Ei muusta. Ja että minä olin tiennyt pennun värin entuudestaan, enkä näin ollen voinut olla puolueeton. Ja että kaikista paras olisi, jos en missään nimessä mainitsisi kenellekään siitä, miten jo ennalta oli päätetty, että juuri tämä koira tulee meille. Että se tiesi jo etukäteen, mikä koti sitä tarvitsisi. Täydellisestä aasinleiman saamisesta ei puuttuisi kuin se, että julkisesti toitottaisin uskovani horoskooppehin ja joulupukkiin.

Luonnollisestikin kyse ei ollut kuin sattumasta, kasvattaja oli valinnut meille pennun, jonka kuva vaikutti meistä kaikista suloisimmalta. Piste. Mutta en halunnut myöntää tätä ääneen, sillä olisin joutunut samalla myöntämään puheeni siitä, että tuo koira tiesi, mihin perheeseen sen piti tulla, hölmöläisien höpinöiksi. Sen sijaan sanoin, että nyt olisi pikapikaa keksittävä kutsumanimi Muistojoen Pernillalle.

kuva kasvattajan kotisivulta

Eihän noista ota selvää

Vierailulla käytyämme minun oli tyydyttävä odottelemaan lisätietoja siitä, mikä pentu meille tulisi. Muistona vierailustamme meillä oli vain muutama kuva. Suurin osa oli epätarkkoja, koska emme voineet käyttää salamaa, sillä pennut olisivat voineet säikähtää sitä, eikä se varmaankaan olisi ollut kovin hyvä pienten silmille. Onneksi kasvattaja otti kuvia pentueesta ja julkaisi niitä kotisivullaan, jossa oli pentukuvakansio, johon tulisi noin kuuden viikon ikäisistä pennuista naama- ja profiilikuvat ja ne esiteltäisiin niiden virallisilla kennelnimillä.

Me emme vieläkään tietäneet, mikä pentu meille tulisi, sillä kasvattaja oli sanonut meidän siellä käydessämme, että he halusivat tavata kaikki pennunostajat ja jutella heidän kanssaan siitä, millaisen tarpeeseen pentua on ajateltu ja mitä ajatuksia koirasta uudella omistajalla olisi. Joku panostaa näyttelyihin, toinen aktiiviharrastamiseen, kolmas haluaa kotikoiran. Yksi tästä pentueesta oli käsitykseni mukaan menossa diabeteskoiraksi, joten sopivimpien koirien ja perheiden yhdistäminen ei varmaankaan ollut se kaikista helpoin tehtävä. Kasvattajan mukaan vasta juuri luovutuksen kynnyksellä osasi parhaiten sanoa, mikä pennuista esimerkiksi olisi soveltuvin näyttelykoiraksi.

Nyt jäimme odottamaan tietoa siitä, mikä pennuista meille tulisi ja millaiset esittelykuvat verkkoon ilmestyisivät.

Olin niin malttamaton ja innoissani, että minun oli lähetettävä sähköpostia ja kysyttävä, milloin pennut olisi jaettu ja milloin kuvat tulisivat. Sain vastausviestin, että kuvat tulisivat viikon sisällä ja että meille muuttaisi lila pentu. Eli siis se narttu, jonka hännässä oli lilanvärinen tiplu. Avasin heti ottamani kuvat ja koetin tiirailla, näkyisikö jonkun pienen makkaran hännänpäässä tuon värinen tiplu, mikä sinänsä oli aivan hölmöläisen puuhaa, sillä kuvissa näkyi kasa pieniä tassuja ja nassuja ja häntiä. Ja vaikka olisin erottanutkin meille tulevan pennun, en olisi tästä tiedosta koostunut paljoakaan, sillä ne kaikki olivat tuossa kolmen, neljän viikon ikäisinä aika samannäköisiä pentulaatikon lattialla mönkiessään.

Pentuja katsomassa

Luna

Muistojoen Harmonialle eli Lunaksi kutsutulle nartulle ja Kiparimäen Damianolle eli Nelsonille syntyi helmikuussa yhdentoista pennun lauma, kaikki ruskeita. P-pentueeksi kutsuttu oli laskujeni mukaan kasvattajan 16. pentue.

Nelson

Pentuhuoneessa mönki lattialla ruskeita pötkylöitä siellä sun tällä. Niiden mamma oli poissa aitauksesta, sillä tarkoitus oli vähitellen opettaa pennut kiinteään ravintoon ja pois rintaruokinnasta. Emä istui meidän vieressämme aitauksen toisella puolella seuraten tiiviisti, mitä sen pennuille tehtiin. Sain ottaa syliini yhden. Se pieni olento oli avuttomuudesaan aivan liikaa, enkä tiennyt, mitenpäin olisin ollut. Jokaisella pennulla oli hännässään pieni väritiplu, jotta ne kyettiin tunnistamaan ja pitämään erillään.

Aikamme pentuja ihasteltuamme joimme kahvit ja juttelimme koirista, pennun hoidosta ja vähän muustakin. Aluksi minua jännitti, sillä tiesin kasvattajan arvioivan meitä, mutta tämä jännitys hälveni muutamassa minuutissa, sillä koin, että meidät oli hyväksytty, sillä keskustelimme lähinnä käytännön asioista. Tässä yhteydessä tulin kysyneeksi, mitä pentu maksaa, sillä tämä tärkeä, vaikkakin sinänsä sivuseikka, oli jäänyt minulta täysin tiedustelematta. Maksoin pennun käsirahan ja kuitin saatuamme aloimme tehdä lähtöä. Meiltä kysyttiin, halusimmeko jäädä katsomaan, kun pennut saisivat ruokaa, mutta tiesimme kellon kallistuneen jo ehtoon puolelle ja meillä olisi vielä ajomatka kotiin.

Lähtiessämme kävin vielä kurkkaamassa pentuja ja pidin yhtä hetken sylissäni. Kun sitten laskin sen takaisin lattialle, tein sen niin huolimattomasti, että varmaankin tottumattomasta käsittelystäni hätääntynyt pentu alkoi rimpuilla ja pudotin sen lattialle, onneksi vain muuttaman kymmenen sentin korkeudelta. Pentu taisi säikähtää pahanpäiväisesti, sillä se päästi kamalan parkaisun ja jäi itkemään. Kauhistuin ja huomasin muidenkin vähän säikähtävän, sillä kasvattaja katsoi heti, mikä väritiplu pennulla oli hännässään, jotta he voisivat seurata sen vointia illan mittaan.

Kotiin päästyämme lähetin heti sähköpostiviestin ja tiedustelin pennun vointia. Onneksi kaikki oli hyvin ja kasvattaja viisaana ihmisenä ei moittinut edes vahingon tapahduttua, vaan lohdutti ja sanoi, että minä se tässä taisin pahimmat traumat saada.

vanhempien kuvat kasvattajan kotisivulta 

Pentuja katsomaan

Sain puhelun sopivasti omana syntymäpäivänäni, kaksi päivää pentueen syntymästä. Kasvattaja kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin, mutta että hän soitti siksi, ettei jaksanut vastailla kaikkien sähköpostiviesteihin, vaan että puhelimitse asiat hoituisivat nopeammin ja joustavammin. Hän kertoi, että meille oli nyt varattuna urospentu. Hämmennyin sekunniksi ja sopersin, että narttua me kyllä olimme ajatelleet. Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus ja anteeksipyyntö: pentujen ensimmäiset vuorokaudet ovat niin intensiivisiä ja työntäyteisiä, että hänellä on univelkaa ja että vahingossa sekoitti asiat. Meille on varattuna narttupentu, jota saisi tulla katsomaan maaliskuun puolivälin paikkeilla.

Tajusin tuossa vaiheessa kysäistä, että oliko heillä asiaan vihkiytyneinä ja pitkän kokemuksen omaavina mielipidettä siitä, oliko koiriemme ikäero liian pieni, Herahan ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, sillä sen syntymäpäiviin oli aikaa pari viikkoa. Mitään estettä kasvattajan mielestä ei ollut etenkään, kun Hera ei ollut enää ihan pentu.

Odotin malttamattomana iltapäivää, jonka olimme sopineet vierailuun. Maaliskuisena maanantaina ajoimme töitten jälkeen reilun tunnin ajomatkan ja saavuimme perille tavoillemme uskollisina hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Soitin heidän kulmilleen päästyämme ja kysyin, saimmeko tulla vähän aikaisemmin, mikä sopi kasvattajalle mainiosti.

Omakotitalon ovesta astuessamme meitä tervehti lauma aikuisia koiria, yksi juoksi ympärillämme, toinen kerjäsi taputuksia, kolmannella oli suussaan iso nalle, jota se esitteli innokkaana. Saimme kuulla, että tuolla koiralla oli aina tapana hakea suurin mahdollinen pehmolelu, kun se halusi tervehtiä vieraita. Istuuduin jakkaralle riisumaan kenkiäni, kun syliini änkesi yli kolmekymmenkiloinen hellyydenkipeä koira. Labradorit olivat toivottaneet meidät tervetulleiksi.