Pentuja katsomaan

Sain puhelun sopivasti omana syntymäpäivänäni, kaksi päivää pentueen syntymästä. Kasvattaja kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin, mutta että hän soitti siksi, ettei jaksanut vastailla kaikkien sähköpostiviesteihin, vaan että puhelimitse asiat hoituisivat nopeammin ja joustavammin. Hän kertoi, että meille oli nyt varattuna urospentu. Hämmennyin sekunniksi ja sopersin, että narttua me kyllä olimme ajatelleet. Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus ja anteeksipyyntö: pentujen ensimmäiset vuorokaudet ovat niin intensiivisiä ja työntäyteisiä, että hänellä on univelkaa ja että vahingossa sekoitti asiat. Meille on varattuna narttupentu, jota saisi tulla katsomaan maaliskuun puolivälin paikkeilla.

Tajusin tuossa vaiheessa kysäistä, että oliko heillä asiaan vihkiytyneinä ja pitkän kokemuksen omaavina mielipidettä siitä, oliko koiriemme ikäero liian pieni, Herahan ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, sillä sen syntymäpäiviin oli aikaa pari viikkoa. Mitään estettä kasvattajan mielestä ei ollut etenkään, kun Hera ei ollut enää ihan pentu.

Odotin malttamattomana iltapäivää, jonka olimme sopineet vierailuun. Maaliskuisena maanantaina ajoimme töitten jälkeen reilun tunnin ajomatkan ja saavuimme perille tavoillemme uskollisina hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Soitin heidän kulmilleen päästyämme ja kysyin, saimmeko tulla vähän aikaisemmin, mikä sopi kasvattajalle mainiosti.

Omakotitalon ovesta astuessamme meitä tervehti lauma aikuisia koiria, yksi juoksi ympärillämme, toinen kerjäsi taputuksia, kolmannella oli suussaan iso nalle, jota se esitteli innokkaana. Saimme kuulla, että tuolla koiralla oli aina tapana hakea suurin mahdollinen pehmolelu, kun se halusi tervehtiä vieraita. Istuuduin jakkaralle riisumaan kenkiäni, kun syliini änkesi yli kolmekymmenkiloinen hellyydenkipeä koira. Labradorit olivat toivottaneet meidät tervetulleiksi.

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Kuten aikaisemmin olen pari kertaa maininnut, päätimme jo varhaisessa vaiheessa, että Heralle hankitaan kaveri. Tai ehkäpä Hera ei kaveria kaivannut vaan meitä ihmisiä vaivasi levoton pentukuume.

Heran yksivuotiskuva 11.3.2014

Puolustukseksi mainittakoon, että ei se toisen koiran hankinta-ajatus ollut mikään hetken päähänpisto tai joku haihatus. Eikä myöskään mikään ”pakko-saada-toinen koira”. Mielestämme harkitsimme asiaa perin pohjin ja osasimme myös perustella päätöstä järkevästi. Kaksi koiraa ei lisäisi työmäärää, vaan tuplaisi ilon. Niillä olisi seuraa toisistaan yksin ollessa ja kesällä mökillä ja muualla kirmailtaessa lajitoverin kanssa leikkiminen olisi varmasti mieluista. Perustelut kuulostivat varmaankin sivullisten korviin kaikkea muuta kuin järkeviltä ja harkituilta, sillä niihin reagoitiin huvittuneesti hymyilemällä, ilkikurisesti kulmia kohottamalla tai muuten vaan hellyyttävän säälinsekaisin ilmein. Onneksi me emme olleet vastaanottavia näille reaktioille, me näimme ja kuulimme vain sen, minkä halusimmekin: epäröimätöntä tukea ja kannustusta hienolle päätöksellemme.

Vaikeinta asiassa ei ollut koirarodun valinta vaan se malttamaton odottaminen, että Heralle kertyisi sen verran ikää, että kaverin voisi ottaa tekemättä suurempia mokia.

Olin jo jonkin aikaa lueskellut netistä toisen koiran hankinnasta ja suositeltavasta ikäerosta. Mielipiteitä oli laidasta laitaan. Iäkkäämmän koiran kaveriksi toisen hankinta saattoi olla kaikista haastellisinta. Ainoan koiran rooliin ja yksinolemiseen tottunut aikuinen koira ei välttämättä seuraa kaipaisi ja saattaisi kokea pennun tungettelijana. Ja jos koiralla oli korkean iän tuomia vaivoja ja kolotuksia, ei innokas pentu terävine hampaineen ollut välttämättä se paras ratkaisu. Jokin kirjoittaja suositteli, ettei ikäero olisi yli viisi vuotta.

Heran yksivuotiskuva 11.3.2014

Etenkin varoteltiin liian pienestä ikäerosta, ettei kotona olisi pentua ja uhmakasta teiniä samanaikaisesti. Koirat ovat yksilöitä, mutta yleisesti kehotettiin odottamaan, kunnes ensimmäinen koira olisi ainakin vuoden. Meille tämä sopi mainiosti, sillä Hera täyttäisi vuoden maaliskuun alussa ja pentu olisi helpointa ottaa kesän kynnyksellä, kun lomalla olisi aikaa ja lämmin ilma sekä runsas ulkoilu tekisivät sisäsiistiksi opettelemisesta helpompaa kuin talvipakkasilla.

Olimme vakaasti sitä mieltä, että ottaisimme toisen nartun. Jollain tapaa uroksen ottaminen ei tuntunut mitenkään houkuttelevalta. Näin sieluni silmin edessäni poikakoiran, joka merkkaili kaikki paikat, sisällä ja ulkona ja tilaisuuden tullen nylkyttäisi kaikkea ja kaikkia.

Pilviprinsessat

Näin lennokasta menoa Heralla ja Jadella

Chili ja Peppi ja muutamat muut eivät ole ainoita Heran koirakavereita. Tyttären anoppiehdokkaalla on kaksi lagottoa, joiden kanssa Hera pääsee leikkimään aina silloin tällöin. Meno kuulemma voi äityä aika railakkaaksikin, ja uskon kiitollisuuden olevan aitoa ja suurta, kun Hera lähtee kotiin kyläilyreissun jälkeen.

Anoppiehdokas harrastaa tosissaan agilityä ja kilpailekin koiriensa Jaden ja Vikin kanssa. Tavattuani nuo hahtuvapilven pehmoiset valkoiset veijarit olin kallistumassa lagoton hankkimiseen. Siis toiseksi koiraksi.

Heran ensimmäisen kesän kallistuttua elokuun puolelle oli palattava takaisin mökkeilemästä ja töihin. Syys-lokakuun viikonloput vietämme mökillä, mikäli sää vähänkään sen sallii, mutta viikolla on pysyttävä kaupungissa. Ulkona aamusta iltaan telmivälle Heralle tämä ei varmaankaan ole mitenkään mukavaa, mutta koirat mitä todennäköisimmin ovat varsin sopeutuvia elämiä. Olen koettanut käydä sen kanssa melkein jokaisena päivänä koirapuistossa, jossa se on tottunut telmimään lajitovereiden kanssa. Viikonloppuisin ohjelmassa on pitkä metsälenkki.

Hera ei malta jättää kaveria rauhaan hetkeksikään...

Valitettavasti se koirapuisto, joka on meitä lähinnä, on useimmiten autio. Yksittäisiä kertoja lukuun ottamatta olemme seisseet aitauksessa kahdestaan, minä koetan heittää keppiä ja leikkiä Heran kanssa, joka useimmiten hetken ympäriinsä nuuhkittuaan istuu portin ääressä hiljaa uikuttaen. Jotta voisin olla varma, että puistossa on seuraa, on sitä lähdettävä hakemaan kauempaa, mikä tarkoittaa autoon hyppäämistä ja toiseen koirapuistoon ajamista. Välillä ei suosituimmissakaan puistoissa ollut seuraa juuri silloin, kun me siellä olimme, joten ajatus toisen koiran hankkimisesta alkoi itää.

Koska ihminen on mestari oikeuttamaan tekojaan ja järkeistämään perusteluitaan, minäkin kykenin pitämään pitkän esitelmän miehelleni siitä, miten itse asiassa ainoa järkevä vaihtoehto oli toisen koiran hankkiminen. Tämä hyvä valmistautumiseni meni kuitenkin hukkaan, sillä hän sanoi ajatelleensa ihan samaa.