Tiedän, mitä en halua

Mikäli ei tiedä, mitä haluaa, on hyvä aloittaa määrittelemällä, mitä ei halua. Näin saa valikoimaa rajattua edes jonkin verran.

Kennelliiton sivuilta ja heidän pentuvälityksensä avulla aloin haarukoida mahdollisia rotuja. Suljin pois kaikki kookkaat koirat (jollain tapaa tuntui, että mitä isompi, sitä enemmän siinä on töitä...nyt tuo päätelmäni tuntuu melkeinpä huvittavalta)

Karsin mahdollisten ehdokkaiden joukosta kaikki puhtaasti metsästykseen suuntautuvat lajit, sillä sellainen harrastaminen ei ollut meidän juttumme. Listalta putosivat myös kaikista pienimmät koirakaverit.

Sisareni oli hiljattain hankkinut perheeseensä koiran, ensimmäisen omansa. Heidän valintansa oli yorkshirenterrieri, joka terrieriydestään huolimatta oli minusta selkeästi kääpiökoira, jollainen tuntui liian pieneltä.

Jatkoin rotujen rajaamista. Meillä oli miehen kanssa selkeät omat mielipiteemme siitä, mikä oli suosikki ja mikä selkeästi valikoitui ei-listalle. Kauneushan on katsojan silmissä ja ei käy kiistäminen, etteikö koiran ulkonäkö oli luonteenominaisuuksien ohella tärkeä valintaperuste.

Välillä keskustelumme muistuttivat sitä, kun lapselle piti valita nimi. Molemmilla oli vahva näkemys siitä, mitkä nimet kuuluivat järkkymättömien inhokkien listalle. Tähän ei löydy koskaan mitään järkiperustetta, vaan mielikuvat muotoutuvat matkan varrella kohtaamiemme ihmisten perusteella. Jonkun nimen assosioi entiseen luokkakaveriin, jota ei voinut sietää. Tai siihen koulun kauneimpaan tyttöön. Jotkut nimet kuulostavat hassuilta, toiset taas herättävät kiusallisia muistoja….

kuva: flikr-kuvapalvelusta

Sano minulle, että rakastat

Hera ja lohtunalle

Mikä tietoa lisää se tuskaa lisää. Tiedon karttuessa aloin ahdistua ja pelätä, kuinka kukaan voi hankkia koiraa, jos sen kanssa pärjätäkseen tulee hallita kaikki se, mitä kirjoissa luki. Ja entäs jos epäonnistuisin? Jos historia toistaisi itseään ja koirasta olisi luovuttava, kun se pelottelee ihmisiä tai jos siitä tulisi vain yhden koira ja se alkaisi osoittaa vihamielisyyttä jotain perheenjäsentä kohtaan. Entä jos se on luonnevikainen? Tai jos en saa sitä tottelemaan, se karkailee ja ei osaa kulkea metriäkään vetämättä hullun lailla remmissään.

Tai jos allergiani uusiutuisi, vaikkei se kahden ensimmäisen kesän jälkeen ollut vaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos mieheni tulisi allergiseksi koiralle.

Hän lohdutti sanomalla, että mikäli näin kävisi, hän söisi vuokseni allergialääkkeitä vaikka lopun elämäänsä. Tuona hetkenä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän minulle oli sanonut.

Ja vielä lisää koiria

Aikuisena en ole ollut paljoakaan tekemisissä koirien kanssa, sillä hyvin harvalla ystävälläni tai tutulla perheellä on ollut lemmikki. Vasta viimeaikoina olen tapaillut koiria, joista jokainen on tavallaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Työkaverini Wixi-neiti

Poikani tyttöystävän perheellä on valloittava Hanna-rouva, joka on yltänyt kunnioitusta herättävään arvokkaaseen 14 vuoden ikään, mikä on uskomaton saavutus pienelle mopsille. Hyvällä ystävättärelläni on menossa jo toinen ihastuttava Pimu-mopsi. Matkan varrella olen saanut tutustua iloiseen norjalaiseen buhundiin, joka valloitti sydämeni välittömästi. Kiitollinen olen myös saatuani tutustua työkaverini Wixiin, joka on vekkuli mäyräkoira. Wixin valloittava ja avoin olemus karisti kaikki lapsuuteni ennakkoluulot tuota rotua kohtaan ja sittemmin olen koirapuistossa kohdannut satunnaisia mäyriksiä, jotka jokainen on ollut mukava yksilö. Ja kuten jo ensimmäisessä tekstissäni mainitsin, tuttaviemme jäävuoret olemuksellaan sulattava cottoni, joka sai aikaan sen, että koirat alkoivat laukata unissanikin.

Koiria, koiria

Vanhempieni koirien lisäksi elämääni on mahtunut paljon ihania koirakokemuksia. Muistan hyvin läheisen ystäväni perheen, jossa harrastettiin metsästystä. Heillä oli hirvimetsällä kaverina harmaapystykorva, jota seurasi toinen ensimmäisen kuoltua vanhuuteen. En muista, kumpi oli ensiksi Viira vai Kuura, mutta minusta ne olivat nimet, jotka istuivat kauniisti heidän harmaille koirilleen.

Minä, Siro ja tuttaviemme mäyris

Muistan myös pelänneeni tai ainakin kunnioittaneeni jotakin koiria. Vanhempieni hyvillä ystävillä oli tanskandoggi, joka aina siellä kyläillessämme tervehti isääni nousemalla takajaloilleen ja panemalla etutassunsa isäni olkapäille. Näky oli pienestä lapsesta kunnioitusta herättävä, kun nuo kaksi seisoivat vastakkain päiden kohotessa parin metrin korkeuteen. Eräällä luokkatoverillani oli iso musta suursnautseri, joka näykki vieraita ja muistan pelänneeni myös mäyräkoiria. Syytä mäyräkoirapelkooni en muista.

Paras koiramuistoni on naapureidemme ja hyvien ystäviemme labradori Milli, joka palvoi isäntäänsä. Se istui tämän vieressä nojatuolin juurella pää isäntänsä sylissä katsoen tätä ruskeilla silmillään. Jo silloin ajattelin, että tuo koira on enkeleiden lähettämä…

Kuinkas sitten kävikään

Yhtäkkiä tajusin, että minulla ei ole mitään estettä koiran hankkimiselle. Vanhimmat lapset olivat muuttaneet kotoa ja nuorinkin kävi jo yläkoulua. Kotoa löytyi ajokortillinen lukiolainen, joten minun tai puolisoni ei tarvinnut viettää iltoja autonratissa harrastuksiin ajamalla. Minulla oli vain aikaa ja huomasin sohvautuvani pahan kerran. Jos koirasta ei mitään muuta saisi irti, niin ainakin se irrottaisi takamukseni alustasta, johon se oli alkanut juurtua.

Mitä siellä edessä näkyy?

Minulla oli muutama ongelma selvitettävänäni ennen kuin asiassa voitaisiin edetä. Ensinnäkin minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkä rodun valitsisin, minulla oli vain selkeä käsitys siitä, mitkä rodut eivät tulleet kysymykseen.

Toiseksi: halusin olla vastuullinen koiranomistaja, joten hankintaa edeltäisi uppoutuminen koulutukseen, kasvatukseen, hoitoon, rokotuksiin, ruokintaan, varusteisiin, vakuutuksiin ja ties mihin. Raahasin kirjastosta kaikki löytämäni koulutusoppaat ja hoito-opukset. Tämän lisäksi luin verkosta ohjeita ja opastuksia toisensa perään.

Ei koskaan enää

Vuosien varrella mieheni on välillä leikillään tokaissut, että hän näkee itsensä istumassa nojatuolissa, lukemassa kirjaa ja hänen jaloissaan nukkuu labradori, joka näkee unta, vingahtelee ja piereskelee satunnaisesti.

Jutut olivat vain juttuja, emmekä me koskaan edes harkinneet koiran hankkimista. Olin niin monta kokemusta viisaampi. Niin kauan, kun lapset harrastuksineen veivät kaiken liikenevän ajan, olisi koiran ottaminen ollut edesvastuutonta.

Gini-bokseri isovanhempieni mökillä noin 40 vuotta sitten

Myötäelettyäni monen koiran tulemisen ja menemisen olin vakaasti sitä mieltä, että ihmiset hankkivat koiria liian löyhin perustein tajuamatta, kuinka paljon siihen tulee sitoutua. Tunsin, että koiran omistaminen on vastuullinen tehtävä ja mikäli siihen ei kykene panostamaan jokainen päivä mahdollisesti 15 vuoden ajan, ei eläintä pidä ottaa. Ei vaikka kuinka lapset kinuaisivat tai se jonakin hetkenä tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta.

Eläintä ei voi pitää ja nauttia sen seurasta vain silloin kuin se itselleen sopii ja panna se taas kaappiin odottamaan, kun ei ole aikaa ja jaksamista sen kanssa hääräämiseen. Näine viisaine ajatuksineni vierähti 25 vuotta.

Tyhjä panta

Ei kulunut kuin viikko, kun puhelin soi jälleen. Merryn oli lähdettävä heidän luotaan. Vaikka heistä koira oli valloittava ja ihana, he eivät voineet pitää sitä. Sen alkukantaiset metsästäjän vaistot olivat heränneet ja se oli iloisesti haukkuen jahdannut heidän kanojaan, kunnes pari oli heittänyt veivinsä pelkästä säikähdyksestä. Muutaman Merry oli saanut kiinni ja pannut parempiin suihin jättäen vain kananvarpaiden tyngät veriselle pihamaalle.

Ajoimme raskain mielin hakemaan Merryä. En kyennyt katsomaan tavaratilaan, jossa se matkasi paluumatkan, sillä en tiedä, mitä olisin sille sanonut. Ajoimme suoraan eläinlääkärille, josta olimme varanneet ajan. Merry jolkotti innoissaan sisälle. Se taisi aavistaa vaitonaisuuteni, sillä se ei kiskonut eikä temmeltänyt, kuten sen oli tapana, kun menimme toimenpidehuoneeseen. Eläinlääkäri antoi sille ensimmäisen piikin, minkä jälkeen istuuduin sen eteen. Se katsoi minua silmiin ja nuoli poskilleni valuvat kyyneleet.

En voinut jäädä sisälle katsomaan toisen piikin antamista, vaan menin autoon odottamaan. Vartin päästä mieheni tuli ulos pelkkä panta kädessään. Hän laski sen syliini ja starttasi auton.

Kyynelten kirvellessä silmissäni tunsin epäonnistuneeni. Olin niin halunnut kyetä huolehtimaan koirasta, vaikka en sitä alun perin ollut ottanutkaan. Jollain tapaa olin halunnut olla toistamatta Nitan kohtaloa. Yhdenkään koiran ei tarvitsisi kohdata tuollaista vain sen takia, että ihminen ei sitä enää halua tai siitä kykene huolehtimaan.

En halunnut puhua tapahtuneesta ja koetin unohtaa, mikä ei ollut helppoa. Merry oli minulle rakas ja joka tammikuun 17. päivä mietin, kuinka monta vuotta se täyttäisi.

Saivartelua

Kyyditsimme Merryn uuteen kotiin, joka sijaitsi runsaan tunnin ajomatkan päässä kotikaupungistamme. Paikka oli maalla, jossa Merry saisi juosta vapaana ja nauttia elämästään. Perheessä oli nuoret vanhemmat ja heidän pienet lapsensa. He elivät vanhassa torpassa, jossa ei ollut juoksevaa vettä. Minusta tuntui uskomattoman rohkealta ja jopa hieman yltiöromanttiselta, että joku vapaaehtoisesti muutti mukavuuksien keskeltä alkeellisiin oloihin, mutta kadehdin heidän kiireetöntä elämäänsä ja sitä, kuinka heidän lapsensa saivat varttua puhtaan luo

nnon keskellä pientilalla, jossa he viljelivät ruokansa. Omavaraisuuteen pyrkivällä perheellä oli myös kotielämiä, kuten kanoja.

Parin päivän päästä uusi omistaja soitti ja kysyi, olimmeko huomanneet, että koiralla oli täitä. Olin kauhistunut ja häpeissäni. Mitähän he mahtoivat ajatella meistä, kun toimme heille kapisen piskin. He olivat joutuneet ostamaan täinhäätösampoota, kantamaan kaivosta vettä, lämmittämään sen puuliedellä ja pesemään koiran päästäkseen eroon ei-toivotuista asukeista.

Sitten selvisi, mistä Merry nuo pienet seuralaisensa oli saanut. Se oli ollut muutaman päivän koirahoitolassa, odottamassa uuteen kotiin pääsyä, sillä emme voineet pitää sitä kotona heinänuhani takia. Puhelinsoitolla selvisi, että hoitolassa oli ollut varsinainen täiepidemia.

Häpeän punan karehtiessa poskillani pyytelin puhelimessa anteeksi aiheuttamaani vaivaa ja tarjouduin korvaamaan ainakin täinhäätöaineen hinnan. Rouva ei ollut moksiskaan, hän vain halusi kertoa, mitä oli tapahtunut ja selvittää, mistä moiset olivat peräisin.