Riemua langoista

Kuten jo aikaisemmassa jutussani mainitsin, neulomisprojekti tuntui palkitsevalta, kun aloitin paidan sen alalaidasta. Olin ajatellut, että kylmällä ja tuulisella säällä paidassa oleva huppu voisi olla kiva lisä, joten lisäsin siihen sellaisen. Tajusin kuitenkin varsin pian mitoittaneeni sen aivan liian pieneksi, mutta jollain tapaa se näytti söpöltä, vaikkakin oli pelkkä koriste, ilman mitään käyttöfunktiota. Pikaäänestyksen tuloksena sain perheen parista enemmän puoltoääniä, joten pieni huppu tupsuineen sai jäädä koristamaan paitaa.

Chili ja hupullinen villapaita

Chilin emäntä ihastui tekeleeseen ja tilasi samanlaisen ja olen ymmärtänyt, että valkoinen koiruli puna-harmaassa paidassaan, jota myös koristaa pieni tupsullinen huppu, on herättänyt paljonkin ihastusta. Myös toisen työkaverini mäyräkoira Vixi sai oman paidan, vähän erilaisen.

Wixi ja villapaita

Vauhtiin päästyäni neuloin kasvattajille tai tarkemmin Heran isoäidille paidan ja Heralle vielä yhden, tällä kertaa ilman huppua. Samalla säädin mittasuhteita hieman, muun muassa pitensin kaulusta hieman. Kaiken kaikkiaan lopputulos oli tähänastisista istuvin.

Kun on kylmä ja tuulee, Hera ei suostuisi lähtemään ulos lainkaan. Sama koskee sadesäätä. Se suhtautuu taivaalta putoileviin pisaroihin kuin henkilökohtaiseen loukkaukseen. Pentuna se pelkäsi tuulta, sillä se ei voinut ymmärtää, mikä siihen koski, kun tuuli tarttui karvoihin ja pörrötti niitä .Se loikki säpsähdellen edes takaisin eikä voinut keskittyä kävelemiseen. Nykyään se säntäilee välillä tuulessa lentävien lehtien tai roskien perään, joten kävelylinkit voivat olla ajoittain haastavia. Puhumattakaan aamuista, kun pitäisi tehdä tarpeet sen kummemmin ihmettelemättä.

Heran kyykistyessä kakalle keskitän kaiken tahdonvoimani toivomaan, että tuulenpuuska malttaisi hetken, sillä jos pienikin vire osuu Heran hännänaluseen, se istahtaa maahan kesken toimituksen, katsoo närkästyneenä ympärilleen ja päättää olla tekemättä sillä kertaa mitään. Siinä sitä on palattava kotiin kirjaimellisesti tyhjin käsin ja toivottava, että töistä kotiin palattuani en löydä pientä kikkaretta jonnekin piilotettuna.

Ja vielä lisää koiria

Aikuisena en ole ollut paljoakaan tekemisissä koirien kanssa, sillä hyvin harvalla ystävälläni tai tutulla perheellä on ollut lemmikki. Vasta viimeaikoina olen tapaillut koiria, joista jokainen on tavallaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Työkaverini Wixi-neiti

Poikani tyttöystävän perheellä on valloittava Hanna-rouva, joka on yltänyt kunnioitusta herättävään arvokkaaseen 14 vuoden ikään, mikä on uskomaton saavutus pienelle mopsille. Hyvällä ystävättärelläni on menossa jo toinen ihastuttava Pimu-mopsi. Matkan varrella olen saanut tutustua iloiseen norjalaiseen buhundiin, joka valloitti sydämeni välittömästi. Kiitollinen olen myös saatuani tutustua työkaverini Wixiin, joka on vekkuli mäyräkoira. Wixin valloittava ja avoin olemus karisti kaikki lapsuuteni ennakkoluulot tuota rotua kohtaan ja sittemmin olen koirapuistossa kohdannut satunnaisia mäyriksiä, jotka jokainen on ollut mukava yksilö. Ja kuten jo ensimmäisessä tekstissäni mainitsin, tuttaviemme jäävuoret olemuksellaan sulattava cottoni, joka sai aikaan sen, että koirat alkoivat laukata unissanikin.

Koiria, koiria

Vanhempieni koirien lisäksi elämääni on mahtunut paljon ihania koirakokemuksia. Muistan hyvin läheisen ystäväni perheen, jossa harrastettiin metsästystä. Heillä oli hirvimetsällä kaverina harmaapystykorva, jota seurasi toinen ensimmäisen kuoltua vanhuuteen. En muista, kumpi oli ensiksi Viira vai Kuura, mutta minusta ne olivat nimet, jotka istuivat kauniisti heidän harmaille koirilleen.

Minä, Siro ja tuttaviemme mäyris

Muistan myös pelänneeni tai ainakin kunnioittaneeni jotakin koiria. Vanhempieni hyvillä ystävillä oli tanskandoggi, joka aina siellä kyläillessämme tervehti isääni nousemalla takajaloilleen ja panemalla etutassunsa isäni olkapäille. Näky oli pienestä lapsesta kunnioitusta herättävä, kun nuo kaksi seisoivat vastakkain päiden kohotessa parin metrin korkeuteen. Eräällä luokkatoverillani oli iso musta suursnautseri, joka näykki vieraita ja muistan pelänneeni myös mäyräkoiria. Syytä mäyräkoirapelkooni en muista.

Paras koiramuistoni on naapureidemme ja hyvien ystäviemme labradori Milli, joka palvoi isäntäänsä. Se istui tämän vieressä nojatuolin juurella pää isäntänsä sylissä katsoen tätä ruskeilla silmillään. Jo silloin ajattelin, että tuo koira on enkeleiden lähettämä…