Ja vielä lisää koiria

Aikuisena en ole ollut paljoakaan tekemisissä koirien kanssa, sillä hyvin harvalla ystävälläni tai tutulla perheellä on ollut lemmikki. Vasta viimeaikoina olen tapaillut koiria, joista jokainen on tavallaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Työkaverini Wixi-neiti

Poikani tyttöystävän perheellä on valloittava Hanna-rouva, joka on yltänyt kunnioitusta herättävään arvokkaaseen 14 vuoden ikään, mikä on uskomaton saavutus pienelle mopsille. Hyvällä ystävättärelläni on menossa jo toinen ihastuttava Pimu-mopsi. Matkan varrella olen saanut tutustua iloiseen norjalaiseen buhundiin, joka valloitti sydämeni välittömästi. Kiitollinen olen myös saatuani tutustua työkaverini Wixiin, joka on vekkuli mäyräkoira. Wixin valloittava ja avoin olemus karisti kaikki lapsuuteni ennakkoluulot tuota rotua kohtaan ja sittemmin olen koirapuistossa kohdannut satunnaisia mäyriksiä, jotka jokainen on ollut mukava yksilö. Ja kuten jo ensimmäisessä tekstissäni mainitsin, tuttaviemme jäävuoret olemuksellaan sulattava cottoni, joka sai aikaan sen, että koirat alkoivat laukata unissanikin.

Ei tullut cottonia

Coton de Tulear –rotu tuntui kiinnostavalta, sillä siitä ei tuttaviemme mukaan irronnut lainkaan karvaa. Tämä ei luonnollisestikaan ollut tärkein kriteeri koiran hankinnassa, mutta uppouduin lukemaan rodusta lisää. Koirarotu vaikutti varsin mainiolta tapaukselta, ja koska tapaamani yksilö oli mitä ihanin, päätin ylipuhua kotiväen.

Pentuvälityksessä ei ollut pentuja tarjolla, joten lähdin merta edemmäs kalaan. Häpeän tunnustaa, että selailin jopa keltaista pörssiä, koirapörssiä ja kaiken maailman sivuja, joista hyvin äkkiä kävi ilmi, että kyse oli koiratehtailusta ja muusta kamalasta, josta voisi kirjoittaa sivutolkulla ihan muita juttuja.

Näin ilmoituksen, jossa 4-vuotias uros etsi kotia. Perhe joutui luopumaan rakkaasta lemmikistään allergian vuoksi. Lähetin tekstiviestin ilmoituksessa olevaan numeroon ja jäin odottamaan. Sain vastauksen melkein heti, Leevi-koira oli muuttanut perheen isovanhempien luokse. Harmi.

Jatkoi etsimistä, vaikka minua oli vähän alkanut arveluttaa valitsemani rodun turkin hoito. Olisiko minusta siihen.  Muistan, kun meillä oli lapsuudenkodissamme maltankoira, jonka turkki oli todella työläs hoitaa. Ehkäpä minun olisi harkittava toinen kerta, ja ehkäpä vielä kolmaskin. Mieskään ei oikein tuntunut lämpenevän tuolle rodulle ja välillä tuntui, että koko koira-ajatus tuntui hänestä joltain pöhköltä päähänpistolta.

Painuin maan alle etsintöineni. Noin tunniksi. Sen jälkeen en enää voinut pitää suutani soukemmalla, vaan jatkoin koirista pölisemistä tauotta.

Oikean ja sopivan rodun löytyminen vain tuotti päänvaivaa….ja aloin käydä läpi koiria, joita tunsin tai joihin minulla oli joskus ollut jonkunlainen suhde.