Coton de Tulear
–rotu tuntui kiinnostavalta, sillä siitä ei tuttaviemme mukaan irronnut
lainkaan karvaa. Tämä ei luonnollisestikaan ollut tärkein kriteeri koiran
hankinnassa, mutta uppouduin lukemaan rodusta lisää. Koirarotu vaikutti varsin
mainiolta tapaukselta, ja koska tapaamani yksilö oli mitä ihanin, päätin
ylipuhua kotiväen.
Pentuvälityksessä
ei ollut pentuja tarjolla, joten lähdin merta edemmäs kalaan. Häpeän tunnustaa,
että selailin jopa keltaista pörssiä, koirapörssiä ja kaiken maailman sivuja,
joista hyvin äkkiä kävi ilmi, että kyse oli koiratehtailusta ja muusta
kamalasta, josta voisi kirjoittaa sivutolkulla ihan muita juttuja.
Näin ilmoituksen,
jossa 4-vuotias uros etsi kotia. Perhe joutui luopumaan rakkaasta lemmikistään
allergian vuoksi. Lähetin tekstiviestin ilmoituksessa olevaan numeroon ja jäin
odottamaan. Sain vastauksen melkein heti, Leevi-koira oli muuttanut perheen
isovanhempien luokse. Harmi.
Jatkoi etsimistä,
vaikka minua oli vähän alkanut arveluttaa valitsemani rodun turkin hoito.
Olisiko minusta siihen. Muistan, kun
meillä oli lapsuudenkodissamme maltankoira, jonka turkki oli todella työläs
hoitaa. Ehkäpä minun olisi harkittava toinen kerta, ja ehkäpä vielä kolmaskin.
Mieskään ei oikein tuntunut lämpenevän tuolle rodulle ja välillä tuntui, että
koko koira-ajatus tuntui hänestä joltain pöhköltä päähänpistolta.
Painuin maan alle
etsintöineni. Noin tunniksi. Sen jälkeen en enää voinut pitää suutani
soukemmalla, vaan jatkoin koirista pölisemistä tauotta.
Oikean ja sopivan
rodun löytyminen vain tuotti päänvaivaa….ja aloin käydä läpi koiria, joita
tunsin tai joihin minulla oli joskus ollut jonkunlainen suhde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti