Merry times

Nita toipui ennalleen, mutta se taisi olla ainoa asia, joka niin teki. Perheemme hajosi kukin taholleen, me täysi-ikäistyneet lapset muutimme kotoa ja vanhempani lähtivät eri suuntiin. En tiedä, miksi siihen päädyttiin, mutta sain vasta jälkikäteen tietää, että Nita oli lopetettu. Minulta asiaa ei kysytty eikä varmaan siinä minulla sanavaltaa olisi ollutkaan. En olisi millään muotoa voinut ottaa koiraa luokseni, sillä asuin alivuokralaisena ja tein töitä yötä päivää. Samoin oli nuoremman sisareni kanssa, hän oli laillani ollut erottamaton Nitan kanssa, mutta hänenkään tilanteensa ei juuri kotoa muuttaneena sallinut koiran ottoa. Silti se tuntui pahalta.

Muutaman vuoden ja muuton jälkeen elämääni astui uusi koira. Äitini oli asettunut aloilleen synnyinkaupunkiinsa. Hänen työtoverinsa koira oli saanut pentuja ja äiti teki sen virheen, että meni katsomaan niitä karvapalleroita. Asioilla on tapana kehittyä oletettuun suuntaan ja tammikuun 17. päivänä 1987 syntynyt sekarotuinen urospentu löysi maaliskuussa uuden kodin äitini hoteista. Montgomerry Monterirotuiseksi nimetty koira sai kutsumanimekseen Merry, joka kuvasti sitä todella hyvin, koira oli varsinainen ilopakkaus.

Siinä oli lapinporokoiraa, newfoundlandia ja ties mitä. Koira kasvoi nopeasti ja oli ennen kesän loppua kookas, iloinen ja täysin holtiton. Äitini oli kuvitellut pärjäävänsä pienillä pissatuksilla, mutta Merry ei ollutkaan mikään pieni sylikoira, vaan rehvakas uros, joka rakasti kaikkea ja kaikkia.

Yhtenä päivänä minusta tuli koiran uusi emäntä. Äitini ei yksinkertaisesti pärjännyt tuon tarmopesän kanssa. Hän oli yliarvioinut aikansa, voimansa ja jaksamisensa tai ainoastaan sokaistunut ihanat pennut nähdessään ja tehnyt niin kuin varmaan moni muukin, unohtanut että suloisista pennuista kasvaa aikuisia koiria, jotka vaativat hoitoa ja aikaa vuosiksi eteenpäin.