torstai 28. joulukuuta 2017

Rukous

Toivoisin, että saisin lisää ruokaa
kun meillä annokset ovat pieniä ja niitä tarjoillaan liian harvoin
Mä pelkään ihan tosissani
Toivoisin, että saisin vielä enemmän rapsutuksia ja haleja
vaikka niitä saa usein ja kukkuramitalla

Jos olisin ihminen toivoisin
maailmanrauhaa
kaikille puhdasta vettä
viisautta päätöksentekoon
Tai edes sitä, ettei sodittaisi ihan jatkuvasti
kaikilla olisi puhdasta vettä edes joskus
että viisaita päätöksiä tehtäisiin edes välillä
Tai edes sitä, että naapurin kanssa oltaisiin sovussa
jakaisimme omastamme tasaisesti
emmekä tekisi tyhmyyksiä
ainakaan koko ajan

Mutta kun olen vain koira
en pyydä mahdottomia
paitsi silloin kun toivon
että edes yhden kerran
vuosi vaihtuisi ilman raketteja…


Hyvää uuttavuotta 2018 toivovat Selma ja Hera

tiistai 5. joulukuuta 2017

Joutsenlampi

Näin satavuotiaan itsenäisyytemme aattona voi viihdyttää itseään tai vaikkapa kysellä kanssajuhlijoiltaan, osaavatko he nimetä kansallishenkisiä symboleitamme, kuten eläimiä, lintuja, kasveja ja kukkia. Karhun ja laulujoutsenen moni osaa mainita ja kansalliskalamme ahvenkin on monella hallussa. Kasvimaailmasta maatamme edustavat kielo ja rauduskoivu, kivilajeista maatamme symboloi tietenkin graniitti. Kotieläimemmekin ovat edustettuina, eikä arvaaminen ole vaikeaa, sillä niiden nimessä on paljastava etuliite: suomenhevonen ja suomenpystykorva. Sitten pääsemmekin haastavimpaan osioon, joka erottaa tietäjät meistä tavallisista osaajista ja arvaajista. Tiesitkö, että meillä on myös kansallishyönteinen ja –perhonen? Minä en ainakaan tiennyt, että tällaisetkin on joskus nimetty, mikä asia varmaan saattaa närkästyttää sekä seistenpistepirkkoa ja paatsamasinisiipeä.
Joutseneen palatakseni. Myyttistä laulujoutsenta näkee harvemmin, vaikka sen kanta onkin saatu elvytettyä melkein sukupuuton partaalta. Useimmin törmää sen lajitoveriin kyhmyjoutseneen, joka ainakin minun silmissäni on yhtä uljas ja komea näky. Ja varmaan myös yhtä kiukkuinen.
Mökkilahdelmassamme pesii vuodesta toiseen kyhmyjoutsenpari. Ne uiskentelevat muutaman metrin päässä rannasta ja syövät pohjasta vesikasvien juuria ja versoja, joita ne kiskovat pitkän kaulan päässä olevalla vahvalla nokallaan. Loppukesästä niiden seurana on vaihtelevan kokoinen poikue pörröisenharmaita poikasia, jotka opettelevat joutsenten tavoille ennen syksyn muuttoa.
Ei kai ne vaan tuu tänne
Mökille tullessamme meillä on tapana laskea koirat auton takaluukusta ja ne kirmaavat täyttä laukkaa edellämme, kun me raijaamme kottikärryllä tuomisiamme, jota aina tuntuu olevan paljon. Etenkin kesäkuumalla Selmalla on tapana laukata pää viidentenä kinttuna rantaan ja siitä veteen vilvoittelemaan.Bilden kan innehålla: utomhus
Ihmettelimme erään kerran, kun perässä tullessamme näimme koiran pysähtyvän rantaan kuin jähmettyneenä, minkä jälkeen se pyörsi ympäri, luikki häntä koipien välissä piiloon karviaispensaan taakse.
Heran rähinä rannassa paljasti syyn: joutsenisä ärhenteli tunkeilijoille siivet tanassa. Heraa ei paljoa pelottanut, vaan se seisoi mahaa myöten rantavedessä, häntä pulloharjana pörhöllään. Joutsen sähisten kaula korkealla valmiina nokkaisemaan russelia otsaan. Mutta kuitenkin juuri niin etäällä, että saattoi olla varma, ettei Hera pääse yllättämään.

Hera uhoaa rannassa olevalle joutsenperheelle
Tuon välikohtauksen jälkeen meni päiviä, ettei Selma uskaltanut tontin puoliväliä lähemmäs rantaa. Vähitellen se rohkaistui ja uskoi, etteivät ne siellä jatkuvasti väijyneet. Siitä päivästä lähtien Selma kuitenkin joka kerta rantaan jolkottaessaan pysähtyy, katsoo vasemmalle ja oikealle varmistaen, että reitti on selvä. Ja jos jossain matkankin päässä näkyy joutsenia, se hakeutuu hädissään piiloon.






Rannassamme uiva joutsen kesällä 2014

tiistai 17. lokakuuta 2017

A Star is Born

Ja niin kuten sanoin, tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin, että Selmaa ei pidetä puolikytkettynä, kuten olin kuvitellut hoitavani sen karkailemisen. Joko se oli narunjatkeena ja lieka toisesta päästä solmittuna puuhun, lipputankoon, johonkin tukevaan. Tai sitten se oli vapaana, ilman perässä laahaavaa narua. Sillä mikäli lieka ei ollut kiinni, Selma ampaisi tiehensä. Sitä ei pidätellyt mikään.
Mä olen jäähyllä.....

Kovapäisenä en uskonut edellisestä kerrasta, jolloin se lähti naru perässään. Lyhytmuistisena en pitänyt mielessä, kuinka kamalia ne minuutit olivat, kun sitä ei löytynyt ja päässäni maalautui kauhunäkymä metsästä löytyneestä nälkiintyneestä koirasta, joka oli tarttunut kiinni johonkin juurakkoon. Tai pahimmassa tapauksessa keväällä, lumien sulettua löytyisi vain vaalenneet luut ja pitkä narukieppi. Nämä vaihtoehdot eivät luonnollisestikaan olleet järjen tuotoksia, sillä mihin suuntaan tahansa lähtikin, sankin ja laajin metsikkö oli leveimmillään satakunta metriä, joten eiköhän se olisi löytynyt ennen nälkäkuolemaa, vaikka Selma itse varmasti on jatkuvasti sitä mieltä, että annokset ovat liian pieniä ja liian harvassa, eli nälkäkuoleman uhka on selvästi olemassa jo ihan arjessa ja päivittäin.
Alkukesän illan alkaessa hämärtää oli koirien iltapissityksen hetki. Selmalla oli pitkä lieka taluttimenaan, jotta se ei karkaisi juuri, kun sauna oli lämpiämässä. Käännyin vain sulkeakseni oven perässäni, kun kumpikin otti jalat alleen. Kiukku tulvahti ylitseni, etenkin siksi, kun olin vannottanut pitäväni ne kiinni, mutta silti laskenut narun hetkeksi käsistäni. Kun se aina muutoinkin jäi haistelemaan jotakin, miksei nyt?
Odottelimme hetken ja toisen. Eikä lopulta auttanut muu kuin lähteä perään. Mökkinaapurustossamme oli kesän alussa hiljaista, ja kuljin ristiin rastiin naapuritontteja huudelleen koiria. Pysähdyin välillä kuulostelemaan, mutta korviini kantautui vain yksittäinen lokki. Muuten kesäilta oli hiljainen. Liian hiljainen. Ainoastaan jostain kaukaa nenääni kantautuva grillauksen tuoksu kieli siitä, että jossain oli ihmisiä.
Palasin hakemaan auton avaimet, sillä jostain ne koirat oli löydyttävä. Ajelin pienen kyläyhteisön teitä ristiin rastiin, kyselin vastaantulijoilta, mutta koirat olivat kuin maan nielemiä. Ja koska Selmalla oli se hemmetin lieka perässään, ajattelin, että ne eivät olleet päässeet niin pitkälle, vaan se oli jossain lähempänä mökkiä, tarttuneena jonkun pusikon oksiin. Ja jälleen kerran epätoivon, turhautumisen ja kiukun sekamelska alkoi nostaa päätään kun tunnekuohun keskeytti puhelimeni pirinä. Näin heti näytöltä, että soittaja oli tuntematon.
Ystäväpiiriimme kuuluu eräs perhe, joka valmistaa ja myy kylpytynnyreitä. Heidän uusin aluevaltauksensa on muun muassa järeät säänkestävät grillit, joita he mainostavat hienosti tehtyjen videopätkien avulla. Uusien grillien mainostamiseksi oli valjastettu kuvausryhmä, statisteja, ihan oikea keittiömestari ja kunnon grillattavat. Puitteiksi valikoitui keittiömestarin vanhempien upea paikka, meren äärellä. Ja linnuntietä mökiltämme vain puolisen kilometriä.
Vastasin puhelimeen, josta kerrottiin, että heitä ilahduttamassa on kaksi mukavaa koiraa. Kaasutin menemään annettuun osoitteeseen, joka oli vain parinsadan metrin päästä paikasta, jossa olin puhelun saatuani.
Perille saavuttuani olin valmis vuolaasti pyytelemään anteeksi koirieni puolesta, sillä aina vähän jännitti, mitä ne olivat saaneet aikaiseksi. Mutta vastaanotto oli lupsakka ja huvittunut, vaikka mainoskuvaukset olivat keskeytyneet rantaryteikön läpi paikalle laukanneiden ison labradorin ja pienen russelin takia.
Nolona otin vastaan Selman liekakieppeineen keittiömestarin täydessä sotisovassa olevalta kokilta.

Mutta toisaalta ymmärsin karkulaisten seuranneen kuonoansa: koko naapurustossa leijaili huumaava grilliruuan tuoksu. 


tiistai 12. syyskuuta 2017

Narunjatkeena


Jollain tapaa oli pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no, kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.
En mää vaan mittään oo tehny
Toista kertaa ei tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.
Normaalisti viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle. Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.
En ehtinyt edes reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma, mihin suuntaan ne lähtivät.
Vartin verran niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.
Jossain on jotain jolle on ulvottava
Pimeästä kuului tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.
Yhtäkkiä puskasta loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.

Mieheni soitti ja kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa. Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin läksyni.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kilikalikeikka

Jotenkin sitä sitten vain löydettiin jonkunlainen kauhun tasapaino mökkeilyn seesteisyyden ja karkumatkojen aiheuttamien sydämentykytyksien, vihan, turhautumisen ja huolenaaltojen maustamien kesäpäivien vietossa. Hera täytti 4 keväällä ja Selma 3. Eli kun pentuaika ja teinien uhma alkoi olla taittunut, tuntui, että kyllä tämä tästä. Ja niin kauan, kun kukaan ei ollut mielentilassa koirien vierailuista tai ne eivät säikyttäneet kenenkään hevosia haassa, kaataneet lapsia ja vanhuksia tai jääneet auton alle, kaikki oli hyvin.
Hera pysytteli muutamia laajennettuja rastaanjahtauslenkkejä lukuun ottamatta näköetäisyydellä ja totteli, kun sitä komensi. Se joko pysähtyi kuin seinää tai tuli melkein heti takaisin. Paitsi kun se kuuli parkkipaikalta auton oven käyvän tai jos naapurin kissa sattui rikkomaan ilmatilaa.
Selma rentoutuu karkumatkan jälkeen
Enää ei tarvinnut lähteä autolla pitkin kylänraitteja koirien perässä. Selma taas oli toista maata. Se jolkotteli omia teitään ja lähti milloin minkäkin impulssin herättämänä. Teimme sille jopa jäynää, jotta se oppisi. Hyppäsimme pieneen soutuveneeseen, Hera mukanamme ja lähdimme rannasta. Tovin kuluttua Selma palasi ja oli selkeästi hätääntynyt kun se oli jätetty rannalle ruikuttamaan.
Lyhyt oli kuitenkin koiran muisti, mikäli luuli opetuksen menevän perille. Hylkäämisen pelko ja jätetyksi tuleminen eivät purreet, vaan Selma hilpaisi teilleen, milloin mistäkin syystä. Tai ilman syytä, kun sille tuli pakottava tarve lähtemään kierrokselleen.
Tavallisimmin se käveli muina miehinä pihassa, nuuskutellen milloin mitäkin. Se askelsi aina vain etäämmäs ja kun se kurkkasi olkansa yli meitä päin, tiesin, että sillä oli metkut mielessä – tsekattuaan, missä olimme, se pani viitosvaihteen silmään ja livahti äänettömästi karkuun. Katsoin kellosta, milloin se lähti. Ja viimeistään 10-15 minuutin kuluttua kuului kuin ratsuväki olisi lähestymässä, kun Selma palasi iloisena laukaten.
Jos kukaan mökkinaapureista ei ollut paikalla, se saattoi jatkaa vähän pitemmän lenkin, mutta palasi aina takaisin, ennemmin tai myöhemmin. Joitakin kertoja se oli poissa pitempään, mutta kun sitä ei löytynyt tavanomaisista paikoista, kun lähdin sitä etsimään, ei auttanut kuin odotella.
Välillä se palasi hippulat vinkuen reilun viiden minuutin päästä. Tällöin tiesin sen käyneen varkaissa. Mökkinaapurilla on koira, Popi. Popilla on makupaloja, luita ja muuta kivaa. Ja jos Popi ei ole kotosalla, Selma komuaa Popin piilot, nappaa mukaansa herkullisimman saaliin ja lähtee äkkiä karkuun. Aarteet ja herkut se syö vasta palattuaan eikä jää rikospaikalle nauttimaan antimista. Aivan kuin se tajuaisi olevansa hämäräpuuhissa, joista voi jäädä kiinni, jolloin kannattaa olla nopea käänteissään ja tuoda saalis kotipihaan turvaan. Kerran se palasi toisen naapurin luota, samalla lailla kovassa kiireessä ja alkoi jäytää jotain keskellä nurmikkoamme. Menin katsomaan, mitä se söi ja komensin sen pudottamaan suustaan mitä ikinä siellä olikaan. Ällistyneenä jäin tuijottamaan pyöreää ruisleipäpalaa. Toivoin hartaasti, että naapuri oli sen sille antanut eikä Selma ollut vienyt silmän välttäessä naapuriherran aamupalaa…


keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tutkimattomalla maaperällä

Selman ja Heran karkailu ei ottanut loppuakseen ja toivoimme hartaasti niiden rauhoittuvan, kun ikää vain tulisi lisää. Ajattelimme antaa niille muuta virikettä, remmilenkkien muodossa. Siinä teimme ison virheen.
Toinen koirien yhteinen kesä alkoi vähän rauhallisemmissa merkeissä, Hera ei enää uhmaillut ja jahdannut kaikkea, mikä vähänkin liikkui ja rapisi. Ja jos ne jossain pyörähtivät, liikkumissäde oli paljon edelliskesää suppeampi. Aivan kuin ne olisivat unohtaneet, mitä ympäristössä oli. Ja sitten me muistutimme niitä. Teimme kävelylenkkejä mökkiteitä pitkin ja kylän keskustassa. Seuraavana päivänä koirat olivat tiessään, ja ne löytyivät peräkanaa kulkemasta kylänraitilta tai kun joku oli ottanut ne kiinni ja soittanut. Kiitin hiljaa mielessäni itseäni, että olin hommannut kummankin pantaan laatan, jossa oli puhelinnumeroni.
Hera väsähti kesken kaiken touhuilun
Karkailu alkoi käydä hermoille, eikä mökkeily tuntunut kovinkaan rentouttavalta, kun koko ajan sai jännittää ja olla valppaana. Eikä sekään auttanut, kun ne lähtivät hippulat vinkuen jonkun hajun tai muun innoittamina. Aloin pohtia eri vaihtoehtoja. Tontin aitaaminen ei tullut kyseeseen, sen verran iso urakka olisi ollut. Juoksulieka ei tuntunut sekään hyvältä idealta, vaikka viime kädessä sellainen olisi pakko hankkia, ellei muita konsteja keksitty.
Selailin nettiä ja punnitsin, olisiko yksinkertaisinta hankkia paikantimet, jotka eivät kylläkään estäneet karkailua, mutta koirat löytyisivät paljon helpommin. Olin jossain tullut törmänneeksi koulutuspantoihin, ja uppouduin tutustumaan niihin lähemmin. Sitruunasuihkepannan avulla moni oli saanut karkailevan koiransa ruotuun. Tuote oli aika tyyris, enkä ollut valmis sijoittamaan toistasataa euroa, etenkään, jos se ei toimisi toivotulla tavalla. Sellaisia sai myös vuokrata, mutta hinta olisi yhdeltä viikolta noussut aika isoksi. Minua onnisti, kun koiratarvikekirpputorilta löytyi muutaman kerran käytetty viidellä kympillä.
Panta tuli postissa juuri parahiksi ennen seuraavaa mökkikeikkaa. Täytin sen säiliön mukana tulleella sitruunasuihkeella. Pannan idea on, että se laitetaan koiran kaulaan säiliö leuan alle. Kun koira käyttäytyy huonosti tai on lähdössä litoon, painetaan kaukosäätimestä nappia, jolloin pannasta tulee suihkaus sitruunalle haisevaa nestettä.

Itelläs on allit kaulan alla...
Ja se tepsi. Eka kerran sitä painettuani Hera hyppäsi ilmaan kuin olisi astunut maamiinaan, pysähtyi kuin seinään ja tuli häntä koipien välissä luokseni. Toisen kerran jälkeen se ei lähtenyt mihinkään. Lopulta se totteli kun sillä vain oli se panta päällä. Selma luonnollisestikin jatkoi karkailua, ihmetellen, miksi toinen ei lähtenytkään mukaan. Siirsin pannan Selman kaulaan ja painoin napista, kun se pinkoi jälleen kerran naapuriin. Painoin ja painoin. Ei mitään vaikutusta. Jonkin ajan kuluttua takaisin saapui iloinen labradori raikkaan sitruunan tuoksuisena. Se säiliö uppoutui niin syvälle sen muhkeisiin kaulahelttoihin, ettei suihkaus päässyt sen nenään asti. Tai sitten se ei vain välittänyt.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Rapurapurallaa


Mä en kyllä ala jos joudun liekaan...
Karkailusta tuli ihan jokapäiväinen juttu. Hera edellä ja Selma perässä, minkä pentukömpelyydeltään pääsi. Niillä oli muutama eri reitti, joita hyödynnettiin vuorotellen. Odottelin yleensä muutaman minuutin, josko ne olisivat tulleet takaisin. Ja kun niitä ei sitten kuulunut, lähdin harmistuksen ja kiukun voimin perään. Välillä niitä sai etsiskellä ihan olan takaa, ja tulin komunneeksi kaikki naapurimökkien tontit. Useimmiten ne löytyivät sieltä, missä oli ihmisiä, etenkin jos nämä grillasivat. Jos seuraa ei löytynyt, ne palasivat hakematta. Kun löysin koirat, pyytelin jälleen kerran vuolaasti anteeksi ja pahoittelin niiden käytöstä. Onneksi ihmiset olivat myötämielisiä ja iloisia, sillä pahin pelkoni oli se, että joku pelkäisi koiria tai että Selma hyppisi jonkun kumoon. Tai että jossain ei vain pidettäisi koirista, mikä tarkoittaisi sitä, että ne viettäisivät lopun kesää remmin jatkeena.
Välillä jouduin aikani käveltyäni ja huudeltuani hakemaan autonavaimet ja ajelin kerran jos toisenkin ympäri pikkuteitä. Joskus ne tulivat kuultuaan auton käynnistyvän, joskus ei.
Selma ei ollut ongelma, sillä kun se näki tai kuuli minut, se laukkasi iloisesti luokseni ja seurasi minua kotiin tai loikkasi autoon. Hera oli toista maata. Se pinkoi ympäriinsä, haukkui räkättirastaita, tuli lähelle vain loikkiakseen karkuun. Jos olin autolla, se juoksi mökkitietä auton edessä eikä suostunut loikkaamaan takaluukkuun. Paras tapa saada se satimeen oli avata sivuovi, jolloin se pomppasi kyytiin.
Näen unta ruuasta....
Kesän kääntyessä syksyä kohti päätimme pitää rapukekkerit koko perheen voimin. Vanhimmat lapset lähtivät mökille jo hyvissä ajoin perjantaina ja ottivat koirat mukaan. Me tulimme sitten töiden jälkeen perässä. Perille päästyään he aloittivat juhlien valmistelut, yksi leikkasi nurmikkoa ja toinen puuhasteli siinä sivussa. Ja eikä aikaakaan, koirat olivat kadonneet. He etsivät ja huutelivat. Me saavuimme mökille kun koirien katoamisesta oli kulunut jo hyvä tovi. Osa porukasta haravoi lähimetsää ja me muut kaasuttelimme autolla pikkuteitä edes, takas. Pysähdyimme aina jonkun nähdessämme ja huutelimme pihoihin kysellen, onko näkynyt karkureissulla olevia nelijalkaisia. Eräs rouva oli nähnyt ne peräkanaa kulkemassa huvilan ohi.

Loppujen lopuksi puhelin soi, ja poikani kertoi löytäneensä ne, kaksi ja puoli tuntia karkaamisen jälkeen. Eräs avulias mies oli ottanut ne leikkimään oman koiransa kanssa ja todennut niiden varmaan olevan nälkäisiä, minkä vuoksi hän oli ottanut ne sisälle kotiinsa ja antanut ruokaa. Ihan kilttiä, joo, mutta…

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Rikostoveri


Niin, Hera oli siis karkailevaa sorttia. Minkä vuoksi päätin jo ihan alusta koettaa Selman kanssa ottaa toisen linjan ja saada se ruotuun.
Selma oli vain kymmenisen viikkoa vanha. kun se sai ensimäistä kertaa tutustua mökkielämään. Ja kuten Herankin kanssa, pidimme sitä vapaana, jotta se oppisi omasta halusta tulemaan meidän perässämme. Se pallusteli kaikkialle, minne me menimme, pentumaisen kömpelösti. Heran perässä pysyminen oli haaste, ja koska Selma oli niin nuori, se tyytyi hakemaan turvaa meidän lähettyviltämme Heran pinkoessa siellä täällä. Ja meistä tuntui, kuin Hera olisi pysytellyt paremmin tontilla Selman tulon jälkeen.
No, viikot kuluivat, Selma varttui ja askellus sen myötä tuli päivä päivältä varmemmaksi. Onneksi se reagoi, kun sille sanoi, etenkin, kun oli koko ajan hereillä ja tajusi kutsua sitä nimeltä samalla sekunnilla, kun Hera päätti lähteä tavanomaiselle kierrokselleen. Selma pyörähti ympäri, tuli luokse ja sai kasapäin kehuja.
Kaksikko jäähypenkillä erään karkumatkan jälkeen.
Sitten se alkoi juosta muutaman metrin lisää Heran perässä ja kun huusin, se pysähtyi, kääntyi katsomaan minua. Sitten Heran perään, sitten taas minua. Ja tuli takaisin. Seuraavalla kerralla minun piti karjaista, mikä tehosikin kymmenisen kertaa. Kunnes tuli se kerta, kun Selma lähti Heran perässä, vielä pentumaisen kömpelö aavistus askelluksessa, pysähtyi hetkeksi minun huutooni, käänsi päänsä ja luin katseesta, että sori mutsi, ei maha mitään, ja pinkoi Heran perään.
Kolmantena jonossa painelin minä, joka sai kuin saikin kurottua välimatkaa umpeen, komennettua Selmaa ja palautettua sen omalle tontille.
Hera reagoi myös perässä tulevaan möykkääjään, pysähtyi ja jäi katsomaan, kun Selma ja minä palasimme tulosuuntaan. Se totesi, että yksin ei ole kiva mennä, ja jolkotti meidän perässämme.
Joka kerta, kun se lähti niin, että saimme Selman pysäytettyä, se palasi kymmenkunta metriä juostuaan, kun se tajusi, ettei pikkupirpana tullutkaan perässä. Ilmeisesti karkailusta tuli monin verroin kivempaa, kun sai näyttää juniorille mestoja. Vai oliko se itse asiassa karkailun varsinainen tarkoitus, saada kunnon rikostoveri, mene ja tiedä, mutta kesän mittaan kaksikko oli vähän väliä teillään. Yleensä ne tulivat takaisin muutamassa minuutissa, mutta pisin karkuretki kesti kaksi ja puoli tuntia. Siitä lähemmin tuonnempana….

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Et saa mua kiinni, lällällällälää


Et varmana saa napattua tätä palloa ennen mua!
Hera päätti siis ottaa ohjat käsiinsä ja tutkailla mökkimaastoja ihan surutta. Varsin haasteelliseksi osoittautui sen kiinni saaminen, mikäli pimu oli päättänyt olla tekemättä yhteistyötä. Kun menimme autolle kimpsuinemme kampsuinemme lähteäksemme kotiin, Hera jolkotti kiltisti mukanamme parkkipaikalle. Siihen se sitten päättyikin se yhteistyö. Se laukkasi ympäri autoa, pysähteli katsoen meitä uhmakkaan ilkikurisesti, pulloharjaksi pörhistetty häntä vimmatusti vispaten vasemmalta oikealle. Koetimme kaikkea, auton käynnistämistä, liikkeelle lähtemistä. Koira pinkoi herhiläisen tavoin joka suuntaan, laukkasi auton edessä, pysähtyi metrin päähän ja ilkkui meille. Ainoa tapa oli palata mökille, avata ovi ja olla menevinään sisälle. Se tuli perässä ja saimme sen vangittua sisätiloihin. Tämän toistuttua pari kertaa totesimme, että viisainta oli lähdön hetkellä panna se liekaan ja ottaa remmissä autoon. Kaikkina muina hetkinä se kyllä totteli, sillä luonnollisestikin koetimme kouluttaa sitä tulemaan luokse. Monta monituista kertaa, välillä jopa vartin välein. Koira viereen, pannasta kiinni ja heti palkka ja kehuja. Ja se totteli, joka jumalan kerta, paitsi silloin, kun todella olisi pitänyt.


Mökkikauden päätyttyä sama meno jatkui. Käydessämme metsälenkeillä se totteli, sillä iso vieras metsä oli pelottava, eikä se lähtenyt viereltä kovinkaan kauas. Mutta puistossa sitä oli täysin mahdotonta saada kiinni. Sielläkin tein koko ajan luoksetuloja ja palkitsin, mutta kun piti lähteä, se ei antanut ottaa kiinni, vaan tuli lähelle, laukkasi karkuun, tuli uudelleen vain livahtaakseen käden ulottumattomiin. Välillä jätin sen puistoon ja kävelin autolle, jolloin se juoksi portille ja itki perääni. Palasin takaisin ja koira pinkoi hippulat vinkuen karkuun.


Tajusin, ettei kannata ainakaan remmiä ottaa käteen, jos sen halusi saada kiinni. Eikä itse asiassa ajatella lähdön hetkeä, sillä se juuttaan marakatti luki ajatuksia tai vaistosi, että minua alkoi lähdön hetkenä jännittää.


Sen päätön toilailu aiheutti myös muutaman kerran sydämentykytyksiä, kun se karkasi ovesta kadulle. Yleensä se ei livahda ovesta karkuun vaan odottaa nätisti lupaa, niin kotona kuin autossakin. Ensimmäisen talvena sen ollessa vajaan vuoden se livahti ovesta, ilman pantaa ja remmiä ja pinkoi täyttä höökiä pitkin katua läheiselle parkkipaikalle, minä perässä. Onneksi paikalle sattui koiria ymmärtävä nuorimies, jota Hera tervehti hyppimällä hänen jaloissaan. Kaveri avasi autonsa oven ja päästi Heran loikkaamaan sisälle, minkä jälkeen hän nappasi tukevan myötäotteen koirasta ja kantoi sen minun syliini. Toisen kerran se oli mielentilassa ulkona puussa sitä jatkuvasti härnäävästä oravasta ja kun poikamme kaverit sattuivat juuri parahiksi tulemaan ovesta, se painoi ulos. Onneksi katuamme juuri silloin ajavan auton nopeus oli sellainen, että se sai paniikkijarrutettua. Mikäli siinä olisi liikennöinyt joku niistä ääliöistä, jotka päästelevät sallitun 30 enimmäisnopeuden sijaan sitä tavanomaista kuuttakymppiä, ei Herasta varmaan olisi jäänyt jäljelle kuin pannunalunen.



maanantai 13. maaliskuuta 2017

Karkuun!



Kukkulan kuningatar
Hera alkoi varsin nuorella iällä tutkia lähiympäristöään ja nopeasti se laajensi reviiriään mökkitontiltamme naapuriin, sitten seuraavaan ja lopulta kylille. Tai, no, ei ihan samana kesänä. Ensimmäisen kesän alussa, toukokuussa 2013, se tutkaili ympäristöään ja pysytteli meidän lähellämme. Pari kuukautta myöhemmin sen ollessa vain vajaat puolivuotias, oli pienestä pennusta kehittynyt uhmaikäinen riiviö. Päiväsaikaan halutessaan päiväunille se uikutti surkeana mökin oven takana, katsoi välillä anellen olkansa yli, että tulisiko joku avaamaan, minkä jälkeen se jatkoi oven tuijottamista, aivan kuin sen saisi auki katseen voimalla. Sisälle päästyään se veti hirsiä tuntitolkulla nauttien mökin hiljaisuudesta. Ulkona se ei saanut nukuttua, kun tuulenvire heilutti hännänpäätä tai kärpänen surisi lähistöllä.
Illan hämärtyessä kesäyöksi se halusi päästä ulos, ja tein muutaman kerran sen virheen, että laskin sen ovesta iltapissalle kuvitellen sen tulevan äkkiä takaisin. Muutaman kerran tehtyäni sen erheen tajusin, että sitä ei voisi laskea vapaana iltahämärään vaan viimeiset pissitykset täytyi tehdä remmissä, jotta sen saisi takaisin sisälle.
Jos sen erehtyi laskemaan vapaana, se singahti kuin ohjus hämärtyvään iltaan, juoksi ympäri tonttia, haukkui taukoamatta, jahtasi hädissään pakoon yrittäviä räkättirastaita ja loikki omenapuiden runkoa vasten koettaessaan päästä lintujen perään.
Vaikka kuinka huusi ja maanitteli, se ei korvaansa lotkauttanut. Eikä valoisassa kesäyössä halunnut kamalasti kiljua koiran perään, sillä ääni kantoi tyyntä vettä pitkin koko naapurustoon. Riitti, että russelinperkele haukkui villiintyneenä mahtavasta räksäjahdista.
Jos menimme sisälle ja panimme oven kiinni, kuului verannan lattialaudoilla kipitystä. Hera tassutti oven taakse, ja kun avasimme oven laskeaksemme sen sisään, se lähti häntä viidentenä jalkana karkuun. Välillä se pysähtyi pari metriä ovesta, heittäytyi haastavaan asentoon etujalat maahan ja pylly pystyyn. Ja jos liikahdinkaan, se pinkaisi yöhön.
Ainoa tapa huijata se sisälle oli, että antoi sen kuvitella meidän olevan sisällä, jotta se ilmestyisi oven taakse. Toinen meistä olikin salaa hiipinyt ulos takaovesta ja kun Hera oli verannalla, oli sen pakotie helppo sulkea.
Onneksi linnut hiljenivät loppukesästä, sillä naapurimme eivät varmaankaan nauttineet, kun avoimesta ikkunasta kantautui puoli kolmelta yöllä Heran haukkuminen ja ulvonta, kun se nautti täysin siemauksin Suomen yöttömien öiden ohjelmatarjonnasta.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Kesää odotellessa




Näin sydäntalven pimeässä on kiva fiilistellä kesämuistoissa ja haaveilla tulevasta kesästä. Kesien ehdottomiin kohokohtiin kuuluu totta kai veneily. Jollekulle tuo sana merkitsee kesää avomerellä purjehtien, toiselle vauhdin hurmaa moottoriveneen kyydissä. Meillä se ei ole kumpaakaan.
Meillä on vaatimaton alumiininen soutuvene, jossa on muutamaheppainen perämoottori. Useimmiten soutelemme kotilahdella ja nuohkaamme rantaruovikkoja, joista löytyy esimerkiksi ajopuita, jotka hinaamme rantaan kuivumaan. Löyly tuntuu, jos mahdollista, entistäkin makoisammalta löytöpuilla lämmitettynä ja kaupan päälle tulee tuoksu: ruovikosta rantamutaan hautatuneiden ajopuiden polttaminen vapauttaa ilmaan vienon mudan ja levän aromin.
Heran lempipaikka, veneen perätuhdolla odottamassa lähtöä
Jos halajamme kotivesiä pitemmälle nykäisemme käyntiin kiinalaisen perämoottorimme. Vakioajeluita on muutamia: ajamme jompaankumpaan kahdesta suunasta, jonne kotirannastamme pääsee, parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran takaisin. Tai sitten ajamme lähellä olevan isohkon saaren ympäri, myötä- tai vastapäivään.
Vanhan sahan rantaviiva
Kerran kesässä täytyy myös vierailla muutaman kilometrin päässä olevalla vanhalla sahalla, jonka toiminnasta kielii enää rantaviivaa nuolevien vedenalaisten lautojen piikkimatto.
Hera nauttii veneilystä, se koettaa vihjailla haluavansa vesille viettämällä aikaansa rantaan vedetyssä veneessä. Eikä Selmaakaan tarvitse kahta kertaa houkutella, kun teemme lähtöä.
Hera ja Selma
Veneemme on kuitenkin sen verran pieni ja kahden aikuisen, kahden koiran, perämoottorin ja bensatankin painosta venee ui aika syvällä, joten vesille lähdetään vain aivan tyynellä. Vähäinenkin aallokko saa veden roiskumaan veneeseen ja kaikki tulevat kotiin litimärkinä. Tyynellä ilmalla, auringon paisteessa on kiva pöristellä lähivesillä, sillä merellä on aina vähän viileämpää, kun keskipäivän helle on pahimmillaan. Alumiinirungossa on vain se huono puoli, että se tuntuu välillä kuumalta kuin paistinpannu. Viime kesänä ei tätä ongelmaa kylläkään ollut, hellepäiviä oli vain muutama ja tuulisia päiviä niin paljon, että suunnittelemamme venereissut kutistuivat muutamaan.
Selma nuuhkii ruovikon hajuja
Heralla on pienet pelastusliivit yllään, kun lähdemme vesille, sillä sen on tapana tasapainoitella veneen laidoilla tai seistä kokassa, takatassujen varassa. Kertaakaan se ei ole pudonnut veneestä, vaikka sen touhu välillä uhkarohkealta näyttääkin. Ainoat kerrat, kun näin on käynyt on, kun vene on ollut laiturissa ja se on arvioinut etäisyyksiä väärin loikatessaan rantaan tai kun jalka on livennyt liukkalla metallipinnalla sen ponnistaessa veneestä.
Selmalla ei ole liivejä, sillä sen on niin kuuma, että merellä ollessamme joudun kastelemaan pyyhkeen, jonka laitan sen selkään ja pään päälle viilentämään oloa. Toinen kostea pyyhe on veneen lattialla, joka on ajan ja sään haalistama, mutta silti niin tumma, että se imee auringon säteiden lämmön itseensä. Selma nuuhkii ilmaa, puolelta toiselle silmät sirrillään ja nauttii matkasta.