Ja niin kuten
sanoin, tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin, että Selmaa ei pidetä
puolikytkettynä, kuten olin kuvitellut hoitavani sen karkailemisen. Joko se oli
narunjatkeena ja lieka toisesta päästä solmittuna puuhun, lipputankoon,
johonkin tukevaan. Tai sitten se oli vapaana, ilman perässä laahaavaa narua. Sillä
mikäli lieka ei ollut kiinni, Selma ampaisi tiehensä. Sitä ei pidätellyt
mikään.
 |
| Mä olen jäähyllä..... |
Kovapäisenä en
uskonut edellisestä kerrasta, jolloin se lähti naru perässään. Lyhytmuistisena
en pitänyt mielessä, kuinka kamalia ne minuutit olivat, kun sitä ei löytynyt ja
päässäni maalautui kauhunäkymä metsästä löytyneestä nälkiintyneestä koirasta,
joka oli tarttunut kiinni johonkin juurakkoon. Tai pahimmassa tapauksessa
keväällä, lumien sulettua löytyisi vain vaalenneet luut ja pitkä narukieppi.
Nämä vaihtoehdot eivät luonnollisestikaan olleet järjen tuotoksia, sillä mihin
suuntaan tahansa lähtikin, sankin ja laajin metsikkö oli leveimmillään
satakunta metriä, joten eiköhän se olisi löytynyt ennen nälkäkuolemaa, vaikka
Selma itse varmasti on jatkuvasti sitä mieltä, että annokset ovat liian pieniä
ja liian harvassa, eli nälkäkuoleman uhka on selvästi olemassa jo ihan arjessa
ja päivittäin.
Alkukesän illan
alkaessa hämärtää oli koirien iltapissityksen hetki. Selmalla oli pitkä lieka
taluttimenaan, jotta se ei karkaisi juuri, kun sauna oli lämpiämässä. Käännyin
vain sulkeakseni oven perässäni, kun kumpikin otti jalat alleen. Kiukku
tulvahti ylitseni, etenkin siksi, kun olin vannottanut pitäväni ne kiinni, mutta
silti laskenut narun hetkeksi käsistäni. Kun se aina muutoinkin jäi
haistelemaan jotakin, miksei nyt?
Odottelimme
hetken ja toisen. Eikä lopulta auttanut muu kuin lähteä perään. Mökkinaapurustossamme
oli kesän alussa hiljaista, ja kuljin ristiin rastiin naapuritontteja
huudelleen koiria. Pysähdyin välillä kuulostelemaan, mutta korviini kantautui
vain yksittäinen lokki. Muuten kesäilta oli hiljainen. Liian hiljainen.
Ainoastaan jostain kaukaa nenääni kantautuva grillauksen tuoksu kieli siitä,
että jossain oli ihmisiä.
Palasin hakemaan
auton avaimet, sillä jostain ne koirat oli löydyttävä. Ajelin pienen
kyläyhteisön teitä ristiin rastiin, kyselin vastaantulijoilta, mutta koirat
olivat kuin maan nielemiä. Ja koska Selmalla oli se hemmetin lieka perässään,
ajattelin, että ne eivät olleet päässeet niin pitkälle, vaan se oli jossain
lähempänä mökkiä, tarttuneena jonkun pusikon oksiin. Ja jälleen kerran
epätoivon, turhautumisen ja kiukun sekamelska alkoi nostaa päätään kun
tunnekuohun keskeytti puhelimeni pirinä. Näin heti näytöltä, että soittaja oli
tuntematon.
Ystäväpiiriimme kuuluu
eräs perhe, joka valmistaa ja myy kylpytynnyreitä. Heidän uusin
aluevaltauksensa on muun muassa järeät säänkestävät grillit, joita he mainostavat
hienosti tehtyjen videopätkien avulla. Uusien grillien mainostamiseksi oli
valjastettu kuvausryhmä, statisteja, ihan oikea keittiömestari ja kunnon
grillattavat. Puitteiksi valikoitui keittiömestarin vanhempien upea paikka,
meren äärellä. Ja linnuntietä mökiltämme vain puolisen kilometriä.
Vastasin
puhelimeen, josta kerrottiin, että heitä ilahduttamassa on kaksi mukavaa
koiraa. Kaasutin menemään annettuun osoitteeseen, joka oli vain parinsadan
metrin päästä paikasta, jossa olin puhelun saatuani.
Perille
saavuttuani olin valmis vuolaasti pyytelemään anteeksi koirieni puolesta, sillä
aina vähän jännitti, mitä ne olivat saaneet aikaiseksi. Mutta vastaanotto oli
lupsakka ja huvittunut, vaikka mainoskuvaukset olivat keskeytyneet
rantaryteikön läpi paikalle laukanneiden ison labradorin ja pienen russelin
takia.
Nolona otin
vastaan Selman liekakieppeineen keittiömestarin täydessä sotisovassa olevalta
kokilta.
Mutta toisaalta
ymmärsin karkulaisten seuranneen kuonoansa: koko naapurustossa leijaili
huumaava grilliruuan tuoksu.
