Happamia, sanoi Hera

Älä luulekaan, etten mä tiedä, mitä sä ajattelet

Hedelmien ja mansikoiden lisäksi Selman suurta herkkua ovat muutkin marjat. Mustikoiden ja ahomansikoiden kypsyttyä se viihtyy pitkiä toveja mökin viereisellä kalliolla punaisia marjoja suuhunsa kielellä napaten. Mikäli mielii mustikkapiirakkaa, ei poimimisesta ei tule mitään, sillä Selma työntää kuononsa samaan varpuun, josta olen noukkimassa marjoja tai sitten se menee edeltä käsin ja lupsuttelee vähän sieltä, vähän täältä saaden isolla kielellään kaikki mustikat poimintakelvottomiksi.

Onnellisimmillaan Selma oli, kun se äkkäsi karviaiset. Meillä on puolisen tusinaa vanhaa pensasta, jotka parhaimmillaan kantavat satoa vähän liiankin kanssa. Karviaiset vaativat vähän malttia, sillä raakileina ne ovat aika ärhäkän makuisia, mutta kun ne saavat kypsyä pehmeiksi, auringon helliminä, ne ovat mitä parhainta herkkua.

Marjojen pullistuttua täyteen kokoonsa Selma oli usein nähty vieras pensaikossa. Aluksi se napsi karviaisen sieltä, toisen täältä, vähän tunnustellen, sillä pensaiden piikit tuottivat pienen haasteen. Varsin äkkiä sen taito kehittyi, tai kasvoiko sen sietokyky, mutta vauhtiin päästyään se olisi viihtynyt pensaissa aamusta iltaan. Koetimme välillä häätää sitä muihin puuhiin, sillä halusimme edes jonkun verran marjoja pakkaseen. Ja en oikein tiennyt, miten hyväksi puoliraakileet sen vatsalle olivat. Mutta kun silmä vältti, Selma suunnisti jälleen pensaikkoon, ja kun se oli syönyt kaikki uloimmat marjat, näkyi koirasta vain takapää, kun se lopsi marjoja suuhun kielellään. Pensaiden heiluminen kieli siitä, että marjat olivat aika raakoja, sillä ne istuivat napakasti kiinni oksissa. Jos seisoi kuuntelemassa aivan vieressä, rouskutuksen ja maiskutuksen lomassa kuului pieniä napsahduksia, kun Selma kiskoi marjoja pensaista. Se kehittyi varsin taitavaksi poimijaksi, kun se varovasti otti karviaisen suuhunsa, sulki hampaat ja kiskaisi.

Mää vaan makaan täs kun ei edes marjoja saa syödä

Välillä, kun koetin maanitella sitä pois pensaista, se nosti päätään pusikosta, ja näin kuinka sillä oli paksu vaahto suupielissä raakileiden rouskutuksen tuloksena. Ja koska sen vatsa ei ollut moksiskaan moisesta herkuttelusta, luovutimme ja annoimme sen syödä pensaat tyhjiksi. Ennätimme pelastaa pakkaseen noin puolitoista litraa marjoja, puoliraakoina, kun normaalisato on kymmenkertainen.

Sallittu hedelmä

Perinteisen koiranruuan lisäksi Selmalle maistuvat mitä eriskummallisemmat herkut, näistä suurimpana marjat ja hedelmät. Ensimmäinen kosketus hedelmien valloittavaan maailmaan tuli, kun se istui vieressäni, tuijottaen herkeämättä minun kuoriessani omenaa. Annoin sille pienen palan, minkä se söi uteliaan makustellen. Tämän jälkeen se on aina saanut omenan karan, vaikka siementen väitetään olevan haitallisia koiralle. Ja vaikka ne kotioloissa poistaisinkin, se popsii loppukesästä ja syksyllä puista pudonneita omenoita, joten eivät ne varmaankaan hirmuisen myrkyllisiä ole.

Onnistuneen omenakokeilun jälkeen vuorossa on ollut mango, ananas, päärynä ja banaani. Minusta on aika hellyttävää, kun kuorin banaanin puoliväliin, minkä jälkeen ojennan sitä Selmalle. Se haukkaisee päästä palan, minä vedän kuoria alemmas, se haukkaa taas palan ja niin me jatkamme, kunnes jäljellä on vain kuoret.

Heralle eivät hedelmät maistu, vaikkakin se rakastaa niillä leikkimistä. Parhaita ovat kirsikkatomaatit, oliivit ja viinirypäleet. Viimemainittuja ei myöskään suositella koirille, joidekin lähteiden mukaan ne ovat hyvinkin vaarallisia koirille, mutta Hera ei niitä syö vaan ottaa ne suuhun, sylkäisee ulos, jotta ne pomppivat lattialla. Se leikkii ja pallottelee niitä tassuillaan ja tanssii niiden ympärillä hauskan piirileikin. Mikäli en korjaa niitä pois, löytyvät ne ennemmin tai myöhemmin, joko sukanpohjasta tai joulusiivouksessa pölyisinä muumioina kirjahyllen alta, perimmäisestä nurkasta.

Selman ensimmäisenä kesänä maistoimme tietenkin mansikoita. Tai siis me söimme mansikat ja Selma niiden trontit. Jotain taianomaista niissä marjoissa oli, sillä joka kerta, kun se haistoi mansikoita, sen suusta alkoi valua solkenaan. Armahdimme sitä kesän mittaan lukuisia kertoja ja herkuttelimme yhdellä jos toisella mansikkalitralla, saimmehan hyvän syyn ostaa niitä varsin tiuhaan. Ja tietenkin se sai myös kokonaisia marjoja eikä pelkkiä perkeitä. Mansikoiden lumovoima oli niin voimakas, että kun kerran iltakävelyllä ostimme mansikkapehmikset, Selma kulki silmät melkein ummessa, kuono ilmaa nuuhkien meidän perässämme jättäen jälkeensä sellaisen kuolavanan kuin jalkakäytävää olisi madellut valtaisa jättietana.

Ei ihan kaikki papanat kupissa

Hera söi pienenä penturuokaa, turvotettuna. Tai siis se oli turvottua penturuokaa, jota se ei suostunut syömään. Sen syömättömyys ratkaistiin sillä, että se sai nappulat kuivina, joko kädestä syötettynä tai lattialle viskottuna, sillä kupista se ei halunnut syödä. Vieläkin se nirsoilee, jos tarjoan sille jotain epämääräistä mössöä. Parhaiten uppoaa paistettu liha, paistettu lohi, raaka jauheliha ja sen omat nappulat. Jos jauhelihaan erehtyy sekottamaan raejuustoa tai ruokaöljyä, se tuijottaa sitä epäluuloisena ja koettaa varovasti napsia jauhelihan muruset sieltä joukosta.

Selma on toista maata. Tähän mennessä ainoastaan raaka lehtiselleri on jäänyt syömättä. Selman myötä olemme siiryneet osittain raakaruokintaan. Tämänhetkistä ruokalistaa voisi kutsua semi-barfiksi. Toisinaan koirat saavat teollisia nappuloita, joiden kohdalla koetan pitää huolen siitä, että ne ovat mahdollisimman korkealaatuisia.

Toinen tukipilari ruuassa on erilaiset mössöt, joita teen aina ison määrän ja pakastan. Perussotkuun tulee yrjölän puuroa, joka ällöttävästä nimestään huolimatta on varsin ei-ällöttävää. Siinä on riisiä, ohraa, hirssiä ja tattaria, jotka keitetään tai haudutetaan uunissa puuroksi. Tähän sekoitan raakaa jauhelihaa ja raastettuja porkkanoita. Tarjoilun yhteydessä ruokaan voi sitten lisätä muun muassa raejuustoa, raakaa kananmunaa, ruokaöljyä ja niin edelleen.

Reikiä nolla

Välillä ostan broileria, joka on suurta herkkua. Koirien rehuksi myytävät pakastetut siivet ja koivet ovat aika hintavia verrattuna siihen, että ihmisravinnoksi myytäviä koipireisipaloja saa noin neljäsosaan siitä hinnasta. Koipipalat lilluvat kuitenkin oranssissa marinadissa, mitä en syötä koirille enkä ihmisille. Ongelma on helppo ratkaista: liotan koipipaloja runsaassa kylmässä vedessä, minkä jälkeen huuhtelen ne huolellisesti juoksevan veden alla. Reiden ja koiven saa erilleen kunnolla vääntämällä ja runksauttamalla. Pakkauksen kolmesta isosta saa siis kuusi pienempää, joista Hera saa kerralla yhden pienen ja Selma saa kaksi isoa palaa. Luut, rustot ja liha katoaa parempiin suihin muutamassa minuutissa, minkä jälkeen Selma alkaa surkeana tuijottaa Heraa, joka yhä hitaasti nautiskellen nakertaa omaansa.

Toisin kuin yleisesti luullaan, raa’at luut, broileri mukaan luettuna, eivät ole vaarallisia koirille, sillä ne sulavat ja ovat joustavia. Jos ne kypsentää, ne pirstaloituvat purtaessa teräviksi tikuiksi, jotka voivat olla koiralle hengenvaarallisia. Olemme syöttäneet koirille raakoja luita ihan pienestä pitäen. Ainoa huono puoli niissä on se, että lattiat ja matot ovat ihan kuolassa, kun koira makaa nurskuttamassa luutaan. Ja yöllä saa juosta ulos, kun Selmalle iskee kakkahätä. Luita syötyään se kakkaa luukakkaa: kovia, kuin jauhetusta luusta puristettuja kananmunia, jopa neljä kertaa vuorokaudessa. Onneksi luiden syönnissä on paljon hyviä puolia: ne tarjoavat ohjelmaa ja viihdykettä, pökäleitä joutuu päkistämään jonkin veran, jolloin samalla tyhjenevät koiran anaalirauhaset lisäksi luiden nakertelu pitää hampaat terveinä ja hammaskiven poissa.