Chili con Hera

Työkaverini kotiin muutti samana päivänä, kun Hera tuli meille, valkoinen länsiylämaanterrierin pentu, joka oli vain kolme päivää Heraa nuorempi. Koska meillä kummallakin nyt oli pentukoira, päätimme käydä koiratreffeillä ja antaa niiden tutustua ja juosta metsässä vapaana.

Ensimmäinen tapaaminen sovittiin seuraavaksi viikoksi ja koska tapaus oli suurmenestys, olemme jatkaneet yhteisiä ulkolenkkejä aina, kun saamme sovitettua aikataulut yhteen, mikä harmi kyllä on aivan liian harvoin.

Hera ja Chili nauttivat toistensa seurasta, ne juoksevat rinta rinnan, pysähtyvät nuuhkimaan samaa ruohotypästä, välillä äristään ja otetaan toisesta mittaa, kunnes riita unohtuu ja matka jatkuu havuneulasten verhoamaa polkua kovaa laukkaa. Ne loikkivat toistensa yli ja jahtaavat toisiaan vuorotellen.

Chili ja Hera

Aina tapaamiset eivät kuitenkaan sujuneet onnellisten tähtien alla. Emme olleet ehtineet tavata pitkään aikaan ja vaikka kesän jälkeen sää tuntui kolealta ja syksyiseltä, päätimme lähteä samaan paikkaan, jossa aina kävimme. Rannan tuntumassa kiemurteleva metsäpolku oli autio, oletettavasti sää oli karkottanut satunnaiset muut kulkijat muuten niin suositulta ulkoilualueelta. Ajankohtakin oli kuin luotu koirien vapaana pitämiselle, sillä töittemme puolesta meillä oli aina silloin tällöin mahdollisuus käydä ulkoilemassa aamupäivällä, jolloin törmääminen toisiin ulkoilijoihin on epätodennäköisintä.

Kuin taikaiskusta pieni vihmominen lakkasi, tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti esille. Kävelimme polun ääripäähän, jossa meidän oli määrä kääntyä ja palata takaisin. Niemen kärjessä oli kallio, jolla oli isohkoja kivenmurikoita. Koirat olivat kavunneet kalliolle ketterästi, minä ähkien ja puhkien niiden perässä ja Chilin emäntä jäljessäni. Seisoin kalliolla nauttimassa näköalasta merelle Chilin ja Heran nuuhkiessa kivien kupeessa. Yhtäkkiä Chili hypähti taaksepäin ja ajattelin, että Hera näykkäsi sitä leikillään. Kiven alta kuului kiukkuista sihinää ja tajusin, että siellä oli käärme, jonka talvehtimisrauhaa koirat olivat häirinneet.

Chilin emäntä nosti koiran, joka ei aluksi vaikuttanut olevan moksiskaan, syliinsä ja lähdimme askeltamaan ripeään tahtiin kohti autoa, jonne oli runsaan vartin kävelymatka, mikäli pani joutuisasti jalkaa toisen edelle. Soitin samalla eläinlääkärille, josta neuvottiin tulemaan suorinta tietä. Autolle päästyämme koira alkoi oksentaa ja jatkoi sitä koko matkan kaupunkiin ja eläinlääkäriin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira selvisi oltuaan tiputuksessa toista vuorokautta.

Niin metsä vastaa…

Kun Hera oli saanut ensimmäisen rokotuksensa 12 viikon iässä, päätin heti tutustuttaa sen mahdollisimman moneen koiraan ja tähän tarkoitukseen koirapuistot sopivat vallan mainiosti. Kesää lukuun ottamatta, jolloin oleilemme mökillä, Hera on saanut temmeltää koirapuistoissa melkein päivittäin.

Sen ulkoiluttaminen on pikkuhiljaa muovautunut omaksi rutiinikseen. Aamulla hyppään sängystä ja käytän sen pikaisesti pissalla talon kulmalla, useimmiten yöpaitasillani. Tämän jälkeen pukeudun ja syön aamupalan, minkä jälkeen se pääsee uudelleen ulos ja teemme lenkin, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kiire on töihin ja millainen sää on, sillä Hera ei viihdy ulkona sateella. Aamun ulkoilutuksen tarkoituksena on, että se saa pissiä ja kakkia.

Töistä tullessani teen samanlaisen lyhyehkön pikalenkin. Myöhemmin iltapäivällä on pitemmän ulkoilun vuoro, tällöin käyn joko pitkällä kävelyllä tai ajan koirapuistoon ja toivon koko matkan, että siellä olisi seuraa. Parhaimmat koirapuistokeikat venähtävät reilusti toiselle tunnille.

Illalla on sitten parit pissitykset, minkä jälkeen se nukkuu sikeästi koko yön.

Hera jakaa ulvovan mielipiteensä, tällä kertaa päiväsaikaan

Paitsi kun jostain kuuluu hälytysajoneuvon sireeni, jota on pakko haukkua, minkä jälkeen auton ääneen vaiettua Hera nostaa kuononsa suoraan ylös ja ulvoo luita viiltävästi muutaman kerran. Tämän lisäksi yöllä pitää haukkua, jos ulkoa kuuluu jotain rapinaa. Pimeys on todella vaarallista.

Kesän taittuessa kohti loppuaan ja iltojen pimetessä se istuu mökin verannan portaalla ja tuijottaa pimeyteen. Valppaudesta kielii sen tanassa oleva häntä ja niskasta hännänjuureen selkärangan suuntaisesti pörhölleen nostetut karvat. Yhtäkkiä se murahtaa, sitä seuraa haukahdus, jonka kaiku toistaa vastarannalta. Tähän keskusteluun pitää tietenkin vastata, minkä jälkeen haukunta yltyy kilpalaulannaksi kaiun kanssa.

Takaisin koulunpenkille

Lomalla voi tehdä mitä vaan

Viime kesä ei ollut yhtä helteinen eikä töihin palaaminen tuntunut siltä osin mitenkään vastenmieliseltä, vaikka lomalla siirtynyt vuorokausirytmi ja yleinen aktiivisuustaso vaatisi jälleen kovalla kädellä tehtävän ryhtiliikkeen.

Ainoa asia, joka jännitti, oli se, miten Hera pärjää. Se oli viettänyt koko kesän meidän kanssamme vuoroin mökillä vuoroin kaupungissa saaden jakamatonta huomiota kaikkialta.

Ennen lomien alkua se oli joutunut harjoittelemaan yksinoloa, joten ihan yllättävänä juttuna yksin jääminen ei tulisi. Ja olimme luonnollisestikin harjoitelleet sitä tasaisin väliajoin kesälläkin: yksin kotona pari tuntia, kun me käymme asioilla, kaupassa…ihan missä vaan.

Mökillä nukutaan päivät pitkät

Opettajan työssä päiviini mahtuu hyppytunteja, jotka aikaisemmin tuli käytettyä tuntien valmisteluun ja muuhun vastaavaan. Nyt tunnin loputtua hyppäsin autoon, ajoin kotiin tuulispäänä, ulos koiran kanssa pienelle lenkille, takaisin autoon ja juuri ajoissa seuraavalle tunnille.

Ennen lomaa Heran ollessa aivan pikkuinen laskin myös sen varaan, että vielä kotona asuva nuorempi tytär voisi jakaa hoitovastuuta, sillä hänellä lukiolaisena oli viimeisessä jaksossa myös jonkin verran hyppytunteja.

Koulun alussa suurena apuna oli vanhin tyttäremme, joka ajoitti lomansa elokuulle. Koulun lähellä asuvana hän oli aamulla vastassa, kun kaarsin parkkipaikalle, otti Heran ja sen pienen repun, johon oli pakannut päivän aikana tarvittavat varusteet. Tilanne ja tunne oli pikkuisen kuin olisi vienyt taaperon hoitotädille.

Ai tää on sun kassi vai?

Iltapäivällä tapasimme jälleen auton luona ja tytär palautti minulle onnellisen koiran, joka oli saanut nukkua hänen sängyssään, syödä kylmiä nakkeja suoraan jääkaapista ja istuskella puistonpenkillä kaikkien ohikulkijoiden ihailtavana.

Heralla oli selvä näkemys työkassistani, jonka se mitä ilmeisimmin osasi yhdistää yksinoloon. Kun kassi oli poissa, minä olin poissa, kun kassi oli kotona, minäkin olin kotona. Hera ratkaisi ongelman loistavasti, sillä se varmaan tiesi, että kasvattajalta saadussa pentuohjeessa luki painokkaasti, että pentua ei saa herättää, mikäli se nukkuu.

Sorry, mua ei saa herättää, joten sä et voi lähteä töihin

Itsensä kokoista seuraa

Mökkinaapureinamme on ikäisemme pariskunta, joka osti naapurimökin tontteineen joitakin vuosia sitten kuolinpesältä. Sen lisäksi, ettemme voisi toivoa parempia naapureita, joista ei ole mitään vaivaa, vaikka tonttimme ovat kiinni toisissaan ja välillä tuntuu, kuin jakaisimme samaa kesäpaikkaa, he ovat koiraihmisiä. Hera viettää paljon aikaansa heidän puolellaan ja joskus minusta tuntuu, että se jumaloi naapurirouvaa, jolla vaikuttaa olevan luontainen kyky olla koirien kanssa. Hera saa juoksennella vapaana ja se yleensä pysyttelee meidän läheisyydessämme eikä kulu montakaan minuuttia, etteikö se kävisi katsomassa, missä me olemme, mikäli se on käynyt jossain vähän kauempana. Kunnes naapurit tulevat töistä tai ovat lomalla. Tällöin ei koiraa näy toviin, ja kun huutelen sitä, kuuluu pensasaidan takaa joko miehen tai useimmiten naisen ääni, joka iloisesti ilmoittaa, että Hera on täällä.

Se nukkuu heidän laiturillaan rouvan aurinkotuolin alla, juoksentelee iloisesti karkuun varastettuaan naapurin rantasandaalin tai saunan verannalle unohtuneen työrukkasen.

Yksi viikonloppu oli ikimuistoinen. Naapureille oli tulossa vieraita ja he olivat kertoneet meille etukäteen, että vierailla oli koira, mikä meistä oli hienoa, Hera saisi seuraa. Iltapäivällä Hera oli tapansa mukaan nuohkaamassa naapurin laiturin juuressa, kun parkkipaikalta laukkasi iso, musta portugalinvesikoirauros. Hera rääkäisi, peruutti kauhuissaan ja putosi laiturilta mereen, ihan rannan tuntumaan.

Koko sen viikonlopun tienoolla kaikui koiran kimeä ulina ja vinkaisut. Joka kerta kun Nani-koira lähestyi Heraa, se huusi jo etukäteen kuin varoittaakseen, että muista, minä olen pienempi kuin sinä. Kun Nani jatkoi matkaansa, Hera pinkaisi sen perään. Nani kääntyi nuuhkiakseen tai leikkiäkseen, jolloin Hera jähmettyi ja huusi kimeästi.

Tätä jatkui kaksi vuorokautta, kunnes naapureiden vieraat lähtivät. Merkillisintä tässä on se, että koskaan tämän jälkeen Hera ei ole kiljunut ja parkunut, vaikka meno vaikkapa koirapuistossa on välillä äitynyt varsin railakkaaksi.