Tulenliekkinä saavuit kerran

Kesän taittuessa syksyyn mökkeilymme rajoittuu viikonloppuihin. Viimeistään lokakuun alussa olemme todenneet, että varhain pimenevät illat ja sateen ryydittämät harmaat päivät eivät houkuttele viettämään viikonloppuja mökillä. Toisaalta, jos lämpötila ei painu montaa astetta pakkasen puolelle ja on kuulasta ja aurinkoista, ei lehtien haravoiminen ole mitenkään vastenmielistä puuhaa, etenkin kun palkinnoksi saa nauttia puusaunan löylyistä hiljaisessa pimeydessä myrskylyhtyjen valossa.

Tänä syksynä olosuhteet eivät ole olleet otolliset, sade on kastellut pimeässä huussiin hapuilevan, nurmikot ovat liestyneet mutalälliksi, johon saunaan lipokkaat jalassa tassutellessaan liukastuu, ellei ole varuillaan. Vaahterasta pudonneet lehdet ovat liiskautuneet painavaksi, tiiviiksi matoksi, johon tavallinen harava ei pure. Silti vietimme lokakuun viikonloput mökillä, sillä kaikesta huolimatta se voitti kotiolot. Kaupunkiasuntomme oli vallannut kolme aikuista poikaamme, heidän jokaisen purkamaton muuttokuormansa ja meidän puoliksi pakattu vastaava, sillä olimme muuttamassa uuteen kotiin marraskuun puolessa välissä. Joten kaikkien mielenterveyden säilyttämiseksi mökillä evakossa viikonloppujen viettäminen oli viisain – ja ainoa – ratkaisu.

Viihdymme parhaiten isoksi taloksi kutsumassamme talossa, joka ei kuitenkaan ole talviasuttava. Saunan yhteydessä oleva rantamökissä pärjäisi talvipakkasillakin, mutta koirien kanssa se on aika ahdas. Joten koetamme pärjätä talossa, jossa seinissä olevat vanhat purut ovat pakkautuneet vuosikymmenten saatossa niin, että puolet seinästä on tyhjää täynnä. Yksinkertaisten ikkunoiden vanhojen pokien raoista ulisee tuuli ja syksyn hyhmäinen iltausva hiipii sisälle lattianraoista. Muutaman sähköpatterin ja pienen takan avulla pärjäämme kuitenkin jotenkuten. Ja illalla, kun sytytämme kymmenittäin tuikkuja ja kynttilöitä, lämpötilan saa kohoamaan mukavaksi.

Takkamme ei ole kovinkaan varaava etenkin kun sen kapea piippu on lekaharkkoja, eli sitä pitää lämmittää maltilla, ettei piipussa kiinni oleva seinä lämpene liiaksi. Ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö takka lämmittäisi, kun siinä on valkea ja lasiluukkujen läpi on mukava katsella liekkien tanssia polttopuiden kyljissä.

Mökki oli kylmän kostea, kun tulimme perjantaina iltapäivällä, sillä emme olleet edellisenä päivänä käyneet napsaisemassa pattereita päälle. Tunnissa saimme kuitenkin lämpötilan siedettäviin 15 asteeseen. Touhusimme ulkosalla ja tulimme sisälle juomaan kahvit. Olohuoneessa istuessamme nostimme molemmat katseemme samanaikaisesti kirjasta, jota kumpikin tahollaan luki. Katsoimme koiraa, toisiamme, koiraa, minkä jälkeen kumpikin kuin yhdestä suusta: Ei voi olla totta.

Hyvää joulua kaikille!

Hera oli vaellellut tovin levottoman ympäriinsä, minkä jälkeen se istahti takan eteen. Se tuijotti sitä hetken, sitten se vilkaisi puukoriin, takaisin takkaa, puukoria, takkaa, puukoria. Kun katseen voimalla ei saanut tulta tehtyä, se käänsi katseensa mieheeni, joka yleensä takan sytyttää ja lisää sinne puita. Jälleen tuijotus takkaan, puukoriin, mieheeni.

Heralla oli kylmä – enkä yhtään ihmettele – ja se oli tajunnut, että takkatuli lämmittää. Olin kyllä tiennyt, että koirat ovat älykkäitä, silti Hera löi meidät ällikällä, jälleen kerran.

Rastaspiiras

Lapsuuden ihania lukumuistoja olivat Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu. Osa runoista viehätti pelkällä kielellä leikkimisellä, osassa mielikuvitusta kutitteli sen tarina ja joissakin oli absurdi, jopa makaaberi sisältö tai joku kummallinen juonenkäänne. Huomasin yhden pelmahtavan muistini syövereistä Heran viimekesäisen metsästyksen innoittamana.

Alun perin englantilaisen lastenrunon Sing a Song of sixpence -tarinassa kerrotaan, kuinka piiraaseen leivotaan kaksi tusinaa mustarastaita, jotka piirakkaa avattaessa alkavat laulaa. Vaikka idea sinänsä kuulostaakin tuulesta temmatulta, eräässä italialaisessa vuodelta 1549 olevan keittokirjassa on resepti, jossa piirakkaan leivotut linnut saatiin pysymään elävinä ja kun piirakka avattiin, ne lehähtivät lentoon. Ruokalajin oli tarkoitus herättää ihastusta ja hämmennystä päivällisvieraissa, mikä tuolla keinolla varmaan onnistui.

Kuuden pennin laulusta löytyy muitakin käännöksiä, mutta itse pidän tästä Kirsi Kunnaksen versiosta:

Tää laulu maksaa killingin

ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin

ne lauloi herkkusuista,

                      ne mustat linnut lauloi niin,

                                            kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

ja oli huolissaan

                      Ja kuningatar hunajaa

                                            maisteli nojatuolissaan

                      Ja piika takapihalla

                      pyykkinsä koriin koppasi,

                      ja silloin rastas viimeinen

                                            häneltä nenän noppasi.

No, miksi minä tätä tulin ajatelleeksi? Viime kesänä ajelimme tapamme mukaan perjantaina työpäivän päätteeksi mökille. Perillä purimme kassit ja pussit ja keitimme kahvit. Istuuduimme nauttimaan kahvista ja sen kylkeen tehdyistä voileivistä parvekkeelle, jossa koirat yleensä makoilevat auringon lämmössä puoliunessa. Välillä jompikumpi tai molemmat avaavat toista silmää tai loppasevat korvaansa merkiksi siitä, että ovat panneet merkille ohilentävän linnun tai naapurin puuhastelun.

No, Hera ei lainkaan ottanut asettuakseen vaan puhisi ja tuhisi kurkkien kaidelautojen välistä, nuuskutti lattialautojen väleistä ja yleisesti ottaen oli selkeästi taisteluvalmiudessa. Kun se ei siitä lainkaan rauhoittunut vaan pullistelullaan häiritsi meidän iltapäivän harrasta hetkeä, nousin tuolistani päästääkseni sen ulos pihalle, josko parvekkeen alla rapistellut sisilisko tai muu vastaava pakenisi ja saisimme kaipaamamme rauhan.

Hera säntäsi ovelta talon ympäri ja sinne parvekkeen alle. Painelin perässä, sillä ajattelin, että jos siellä kuitenkin on jotain. Niin olikin.

Hera: Mitä, kuoliko se? Annoinko luvan, en antanut.
Selma: Joko saa syödä vai miksi tää on tässä?

Säilytimme kiepillä kahden vanhan pyykkikepin väliin viritettyä lentopalloverkkoa, joka oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt, sillä siinä oli enemmän reikää kuin reikiä ympäröivää nylonnarua, mutta myttyyn oli kuin olikin tarttunut räkättirastas eli tuttavallisemmin räksä. Hera oli aivan pöhinöissään ja innoissaan saaliistaan, ja minulla oli täysi työ pitää se loitolla, kun aloin varovasti irrottamaan verkkoon sotkeutunutta linturaukkaa. Komensin russelia malttamaan mielensä ja ajattelin, että kun saan viimeisenkin lenkin linnun ympäriltä pois, se pääsee lehahtamaan karkuun.

Laskin linnun kädestäni maahan nostaakseni sen siipeä, jolloin se olisi vapaa.

Vips. Samalla sekunnilla russeli tuli takavasemmalta kuin hauki kaislikosta ja pinkoi karkuun räksäparka suussaan. Ja minä kiljuen perässä. Hera pudotti saaliinsa suustaan päästyään turvallisen välimatkan päähän minusta. Lintu oli yhä elossa, vaikkakin henkihieverissä. Ei kun takaisin kantoon ja karkuun. Parin metrin päähän ja sama operaatio. Lintu suusta nurmikolle ja intensiivinen tuijotus. Tällä kertaa elonmerkkejä ei enää ollut vaan lintu oli heittänyt henkensä.

Hetki ennen kompostiin joutumista

Iltapäivän raukea rauha laskeutui, sillä kukapa sitä hiljalleen makoilevasta linnusta innostuisi, ei Hera ainakaan. Ja Selmalle riitti, kun kävi nuuhkaisemassa, että mikä taas oli syy tähän hirveään sirkukseen ja älämölöön.

Itsensä kokoista seuraa

Mökkinaapureinamme on ikäisemme pariskunta, joka osti naapurimökin tontteineen joitakin vuosia sitten kuolinpesältä. Sen lisäksi, ettemme voisi toivoa parempia naapureita, joista ei ole mitään vaivaa, vaikka tonttimme ovat kiinni toisissaan ja välillä tuntuu, kuin jakaisimme samaa kesäpaikkaa, he ovat koiraihmisiä. Hera viettää paljon aikaansa heidän puolellaan ja joskus minusta tuntuu, että se jumaloi naapurirouvaa, jolla vaikuttaa olevan luontainen kyky olla koirien kanssa. Hera saa juoksennella vapaana ja se yleensä pysyttelee meidän läheisyydessämme eikä kulu montakaan minuuttia, etteikö se kävisi katsomassa, missä me olemme, mikäli se on käynyt jossain vähän kauempana. Kunnes naapurit tulevat töistä tai ovat lomalla. Tällöin ei koiraa näy toviin, ja kun huutelen sitä, kuuluu pensasaidan takaa joko miehen tai useimmiten naisen ääni, joka iloisesti ilmoittaa, että Hera on täällä.

Se nukkuu heidän laiturillaan rouvan aurinkotuolin alla, juoksentelee iloisesti karkuun varastettuaan naapurin rantasandaalin tai saunan verannalle unohtuneen työrukkasen.

Yksi viikonloppu oli ikimuistoinen. Naapureille oli tulossa vieraita ja he olivat kertoneet meille etukäteen, että vierailla oli koira, mikä meistä oli hienoa, Hera saisi seuraa. Iltapäivällä Hera oli tapansa mukaan nuohkaamassa naapurin laiturin juuressa, kun parkkipaikalta laukkasi iso, musta portugalinvesikoirauros. Hera rääkäisi, peruutti kauhuissaan ja putosi laiturilta mereen, ihan rannan tuntumaan.

Koko sen viikonlopun tienoolla kaikui koiran kimeä ulina ja vinkaisut. Joka kerta kun Nani-koira lähestyi Heraa, se huusi jo etukäteen kuin varoittaakseen, että muista, minä olen pienempi kuin sinä. Kun Nani jatkoi matkaansa, Hera pinkaisi sen perään. Nani kääntyi nuuhkiakseen tai leikkiäkseen, jolloin Hera jähmettyi ja huusi kimeästi.

Tätä jatkui kaksi vuorokautta, kunnes naapureiden vieraat lähtivät. Merkillisintä tässä on se, että koskaan tämän jälkeen Hera ei ole kiljunut ja parkunut, vaikka meno vaikkapa koirapuistossa on välillä äitynyt varsin railakkaaksi.

Veden riemut

Hera ei omin päin kahlaa rantaa edemmäs, joten ajattelimme kokeilla, osaako se uida. Kahlasin koira sylissäni syvemmälle ja laskin se varovaisesti veden varaan. Tassujen koskiessa vettä ne alkoivat kauhoa, kuin ikänsä uineena. Kannattelin koiraa hetken ja annoin sen uida rantaan.

Mitään uimaria Herasta ei ole ainakaan vielä kehittynyt, se ui vain, mikäli putoaa vahingossa veteen, kuten on käynyt muutaman kerran.
Soutuveneemme on useimmiten laiturin vieressä niin matalassa vedessä, että se makaa pohjassa, mikä pitää veneen pohjan puhtaana merirokosta. Heralla on välillä tapana hypätä veneeseen, siinä toivossa, että lähtisimme soutelemaan. Se seisoo veneen vieressä olevalla kivellä ja panee tunnustellen etutassunsa sen laidalle. Kun se tuntee otteensa pitävän, se ponnistaa takajaloilla ja loikkaa veneeseen.

Vesi oli normaalia korkeammalla ja soutuveneemme poikkeuksellisesti kellui, jolloin se lähti liukumaan etäämmäs Heran nojattua tassuillaan sen reunaan. Hämmentynyt koira venyi venymistään, kun takajalat varpistelivat kivellä ja etutassut ylettyivät juuri ja juuri veneen laitaan sen livuttua hiljaa etäämmäksi, kunnes ote ei enää pitänyt ja koira teki mahalaskun veteen. Hera kapusi vedestä kivelle, siitä rantaruohikolle ja alkoi juosta kahdeksikkoa maata viistäen, häntä koipien välissä.
Aina ollessaan märkä, oli se sitten kastunut sateessa, suihkussa tai muuten, Hera saa hepulin. Mikäli hepuli tapahtuu sisällä, se juoksee edestakaisin rutaten kaikki matot. Ulkona se painelee jonkin aikaa, minkä jälkeen se hyppää johonkin aurinkotuoliin tai muuhun istuimeen, kaivaa etutassuilla vimmatusti sen tyynyä, tekee maanisesti pesää ja panee tuhahtaen maate.

Verenhimoiset nymfit

Hämähäkit, kärpäset ja muut höntiäiset kuuluvat kesään ja hyttyset ovat se välttämätön paha, jotta kirjosiepoilla, peipposilla ja muilla livertäjillä on ruokaa poikasilleen.

Käärmeistä ei varsinaisesti ole muuta haittaa kuin se, että niitä pelästyy niin herkästi. Ja kun me kaksijalkaiset ja matelijat elelemme toisiamme kunnioittavaa rinnakkaiseloa, ei edes kyistä ole vaaraa. Ne kyllä painuvat piiloon hyvissä ajoin tömistellessämme huussipolulla, emmekä edes aina tiedä, kuka menoamme vahtii ruohikon suojissa. Koira kuitenkin liikkuu sen verran nopeasti ja kevyesti tassutellen, että se kyllä saattaa yllättää kyyn, mistä voi seurata ikäviä asioita.

Muuten käärmeistä on paljon hyötyä, sillä ne pitävät pikkujyrsijät pois talonnurkista. Ihan täydellisiä hiirenloukkuja nekään eivät ole, sillä keväisin mökin siivous alkaa metsähiirten papanoiden siivoamisella. Minua ihmetyttää ja askarruttaa joka kerta, kuinka hiirenpipanoita löytyy mitä kummallisimmista paikoista, sellaisistakin, joihin en ymmärrä, miten nuo pienet siimahännät ovat päässeet.

Jos pikkujyrsijät vain jättäisivät jälkeensä pieniä käyntikortteja, ei se olisi kovinkaan iso juttu, mutta niiden olemassaolo mahdollistaa sen kaikista viheliäimmän mökkiötökän kehityskaaren, sillä ne toimivat isäntäeläiminä ja veripankkina punkkien ensimmäiselle kehitysvaiheelle, toukille.

Tässä mielipiteeni punkeista

Ja punkeista en oikein löydä mitään hyvää sanottavaa.

Neljännesvuosisadan aikana vain parina viimeisenä kesänä punkit ovat lisääntyneet kiusaksi asti. Aikaisemmin niitä oli, mutta koskaan en nähnyt elävää esimerkkiä yhdestäkään.

Heraa edeltävänä kesänä nappasin tuon tuostakin kiinni säärtä kävelevän tai niskassa askeltavan perkeleen keksinnön, onneksi vain yksi täysikasvuinen ehti tarttua kiinni. Pienimpiä nymfejä sai napsia ihosta melkein päivittäin, ne kuitenkaan eivät kiinnittyneet kovinkaan napakasti paksuun nahkaani.

Heralla oli punkkeja, välillä ne onnistui huomaamaan, kun ne ryömivät pitkin koiran selkää, mutta kaiken kaikkiaan koirasta napsittiin irti viitisentoista kappaletta kesän aikana. Käytimme niskaan kaadettavaa litkua, mikä tehosikin muutaman päivän, kunnes koira oli uinut niin monta kertaa, että se huuhtoutui pois, mikä sinänsä on huono juttu kalanpoikasten kannalta, sillä punkkiaine käsittääkseni on sen verran järeä myrkky, että sen sanotaan vahingoittavan niitä. Seuraavana keväänä olisimme ajoissa liikkeellä ja varautuisimme punkkikesään toisin asein…

Käärme paratiisissa

Hera teki välittömästi tuttavuutta paikalliseen eläimistöön, sillä mökin edessä olevalla ruohomatolla paistatteli päivää toukokuisen auringon lämmössä iso käärme. Pentu suuntasi reippaasti jolkottaen suoraan sitä kohti, tajuamatta, mikä sitä odotti. Onneksi ennätimme napata koiran syliin, ja käärme luikersi piiloon rantakivien väliin. Näimme siitä sen verran, että totesimme sen olevan vaaraton. Olemme tottuneet yhteiseloon rantakäärmeiden kanssa, mutta joka kerta sitä säikähtää, etenkin, kun tontillamme vierailee myös kyitä, jotka, häpeän tunnustaa, listin surutta, mikäli kiinni saan. Tarha- ja rantakäärmeet ovat rauhoitettuja, eikä niistä ole muuta haittaa kuin satunnaiset sydämentykytykset, kun ne yhtäkkiä lähtevät luikertelemaan editsesi tassutellessasi kaikessa rauhassa huussille.

Pari kesää sitten koetimme rauhaomaisin keinon päästä eroon liiallisista luikertelijoista, sillä ne alkoivat käydä liian tuttavallisiksi. Joka kerta, kun oven avasi, portaalla oli sievä kieppi, joka paistatteli auringossa. Kellarin kivijalan seinusta sekä puupino olivat myös suosittuja paikkoja.

Kehityin varsin taitavaksi käärmeiden pyydystäjäksi. Aseina minulla oli hanskat, Fiskarsin oranssilapainen harava ja kannellinen ämpäri.

Tanssin kuin matadori käärmeen ympärillä estäen haravalla sen karkaamisen. Kun sitä oli väsyttänyt pari minuuttia, oli se helppo ohjata ämpäriin haravan avulla. Äkkiä kansi päälle. Sitten autoon ja ajoimme viitisen kilometriä eräälle metsäaukiolle, jossa laskimme ne vapaaksi. Sen verran ekalla kerralla jännitti, etten uskaltanut pitää ämpäriä autossa, vaan roikotin sitä kädessäni avonaisesta ikkunasta.

Kaiken kaikkiaan kuskasimme pois neljä käärmettä, mutta hetken päästä tontille jäänyt yksinäinen kävi hakemassa uuden puolison itselleen. Ne munivat kompostiin ja nauttivat olostaan, joten totesimme pelin hävityksi. Sittemmin niihin on tottunut, kun tietää, missä ne oleskelevat, niin ei tarvitse säikähtää. Lähemmin tarkastelemalla ne ovat varsin kauniita ja sympaattisia otuksia.